Pysähdyksissä

Kasvoilla nauru, sisällä hymy.

Sulavat liikkeet,

Jotka eivät voi satuttaa ketään

Ei mitään.

Hengityksen salpaava hetki

Reunan tullessa vastaan.

Suuri maailma siinä

Rikkomattomana.

Toisten kanssa voisi jatkaa,

Yksin on pysähdyttävä.

Kasvoilla ikävä, silmissä syvyys.

Pysähtyneisyys,

Joka satuttaa

Kun pinta väreilee saavuttamattomissa.

Siinä koko maailma, kokonaan.

Sen reuna

Ja tarve jatkaa matkaa.

Tarve olla kohtaamatta hetkeä.

Pysähdyksissä 17.12.2014

Joulufiilistelyä

We’re walking in the air

We’re floating in the moonlit sky

The people far below are sleeping as we fly

I’m holding very tight

I’m riding in the midnight blue

I’m finding I can fly so high above with you

Far across the world

The villages go by like dreams

The rivers and the hills

The forests and the streams

Children gaze open mouth

Taken by surprise

Nobody down below believes their eyes

We’re surfing in the air

We’re swimming in the frozen sky

We’re drifting over icy mountains floating by

Suddenly swooping low on an ocean deep

Rousing up a mighty monster from his sleep

We’re walking in the air

We’re dancing in the midnight sky

And everyone who sees us greets us as we fly

Mulla alkoi joululoma! Kuuntelen lempijoulukappaleitani, fiilistelen vapauden tuntua. Walking in the air on yksi suosikeistani. Siinä on jotain taianomaista. Sitä kuunnellessani voin kuvitella itseni lumen ja pakkasen maahan: pakkanen kimaltelee jokaisessa lumihiutaleessa ja jääkiteessä, pakkasviima saa posket punertumaan. Kaikki on valkoista, puhdasta, kylmää. On talvi. Minä rakastan talvea, pakkasta ja lunta. Kirkasta auringonpaistetta, joka heijastuu hangesta, tiheää lumituiskua, hurjia pakkasia, jäätä.

Oikeasti en rakasta talvea erityisesti, mutta tuota kappaletta kuunnellessani rakastan hetken. Jotenkin se sopii etenkin autoon kuunneltavaksi, ehkä koska kappale kertoo minulle ulkoilmasta, ulkoilma taas kertoo vapaudesta ja autolla ajo liittyy mielessäni vapauteen. Olla irrallaan kaikesta, edetä keskellä ei mitään. I’m walking in the air.

Ihan joulumieltä tuo kappale ei kuitenkaan tuo. Jos puhutaan todellisista lempijoulukappaleistani, päästään loputtomaan listaan. Pidän tosi paljon esimerkiksi lauluista Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, Me lapset pienet riennämme (virsi 32) ja Sylvian joululaulu. Toisaalta se riippuu yleensä täysin esittäjästä ja sovituksesta, mikä laulu kuulostaa hyvältä. Yksi tämän joulun suosikeistani on ollut esimerkiksi O Come, Emmanuel (The Piano Guys).

Tänä aamuna kuuntelin eilisen Joulumusiikin sävel on vapaa –radio-ohjelman tallennetta. Tuli lapsuus mieleen, miten monesti joulun alla avattiin radio ja kuunneltiin eri toivelaulukonsertteja. Ehkä tuolloin ne olivat niitä lapsille suunnattuja, mutta kuitenkin.

Fiilistellään, ihmiset, joulua! Tai fiilistellään jos siltä tuntuu. Mistä sinulle tulee joulu? Vai tuleeko joulu ollenkaan? Onko joulu mielensisäinen tunne vai tekeekö ympäristö joulusta joulun?

Kateus kompassina

Kateus ei ole ikinä ollut minulle helppo tunne. Ehkä minä pienenä koin, että kateutta ei kuulu tuntea. Kateus on negatiivista, se pitää sulkea pois. Olen sitten melkein koko elämäni kulkenut tämän opin mukaan.

Muistan olleeni vahvasti kateellinen, kun aloitin kauppiksessa. Olin koko elämäni opiskellut pienen kaupungin kouluissa, joissa taso oli matala ja pärjäsin hyvin ilman panostamista. Yhtäkkiä sitten asuin Helsingissä ja opiskelin kauppakorkeassa. Tapasin toinen toistaan älykkäämpiä ja menestyneempiä ihmisiä. Toinen toistaan kauniimpia, hienompia, uskomattomampia.

Räpistelin pysyäkseni pinnalla. Yritin, mutten ollut tottunut yrittämään. En myöskään ollut tottunut epäonnistumaan tai olemaan keskitasoa.

Välillä olin vihreä kateudesta. En osannut kuitenkaan tulkita mieleni viestejä oikein. En hyväksynyt kateutta. Niinpä menin päivästä toiseen ajatellen, että olen varmasti noita parempi oikeasti kunhan alan opiskella. Pärjään, kunhan yritän ensin. Toivoin, etteivät toiset olisi niin hyviä.

Sillä on iso ero, toivooko toisia huonommiksi vai itseään yhtä hyväksi. Toisille pahan toivominen kertoo siitä, ettei ole hyväksynyt kateutta ja käyttää sitä tuhoavasti. Itsensä toivominen yhtä hyväksi puolestaan osoittaa kateuden hyväksymistä. Kateus kertoo minulle, mitä itse haluaisin olla. Nykyään kateutta tuntiessani pyrin pilkkomaan tunteen helpompiin osiin: mille piirteelle tai asialle olen kateellinen? On helppo pyrkiä parempaan, kun kateus osoittaa, missä haluaisin olla.

Mielen viestit ovat hirveän yksinkertaisia. Niin yksinkertaisia, että huvittaa, miten monimutkaisesti niitä välillä tulkitaan. Välillä jopa toivon, että oma mieleni olisi monimutkaisempi, jotta voisin spekuloida ja analysoida. Mieleni viestit ovat kuitenkin yleensä hyvin yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Harjoittelemalla suoran viivan kulkemista pääsen maaliin ennen kuin ehdin edes keskittyä sen etsimiseen.

Täytyy kuitenkin vielä lisätä, että koen mustasukkaisuuden jotenkin paljon haastavammaksi tunteeksi. Yleensä se on ilmetessään paljon tuhoavampi kuin kateus. Se johtuu kai siitä, että mustasukkaisuus liittyy aina ihmisiin, kun taas kateus asioihin. Ihmiset kokonaisuuksina ovat jotain käsittämättömän monimutkaista. Luulen myös, että tässäkin ilmenee ihmisluonnon halu olla monimutkaisempi kuin onkaan. Mustasukkaisuudesta tehdään monimutkaisempaa olemalla epäsuoria, välttelemällä tunteen oikeita kohtaamisia ja selvityksiä.

Kateutta ja mustasukkaisuutta kutsutaan englannissa samalla sanalla: jealous. Olen miettinyt, tekeekö se tunteesta ja sen käsittelemisestä yksinkertaisempaa. Toisaalta se voi olla myös haastavaa, jos ei koskaan tee lähtökohtaista eroa noiden tunteiden välille.  

Nykyään olen eniten kateellinen ihmisille, joilla on intohimo. Tuntuu, että olen koko elämäni etsinyt jotain suurta kaiken muun ylitse menevää asiaa elämääni, sellaista, joka tekisi päivistä suuria ja elämästä seikkailun. Kuitenkin minä näperrän, jumitan, teen ihan kivoja juttuja. Olen onnellinen, mutta etsin. Ehkä jonain päivänä olen erityisen kateellinen jollekin tietylle intohimolle. Sitten tiedän määränpääni ja unelmani.

Kuvien lähde: freedigitalphotos.net

Itsensä ylittämisestä ja ihmisten erilaisuudesta

Pidin viime torstaina enkun kurssin loppuesityksen. Puhuin Twitteristä, siitä, miksi yritysten kannattaisi alkaa twiittaamaan. Löydätte Prezi-esitykseni täältä.

Esitysvisuaalien valmistelu sinänsä oli jo juttu. Valitsin Prezistä yhden peruspohjista, täytin sen esityssisällölläni ja uh – se näytti hirveältä! Laimealta ja mitäänsanomattomalta. Voin melkein pahoin kun ajattelin, että pitäisi ruveta säätämään kuvien, fonttien ja värimaailmoiden kanssa. Sitten saapui kämppikseni, ojensi auttavan kätensä, ja jo alkoi näyttää hyvältä!

Aiheessa ei ollut muita rajoitteita kuin että sen piti olla business related ja itse esityksen persuasive eli suostutteleva (ei esim. informatiivinen). On yllättävän hankala lähteä miettimään aihetta, jos saa valita ihan mitä tahansa. Niinpä kaverini keksikin aiheeni. Poimin vain hyvistä ideoista sen, joka edes vähän sykähdytti.

Olen aika keskiverto esiintyjä. En hyvä, mutta en erityisen huonokaan. En kuitenkaan missään nimessä mitenkään inspiroiva tai rento esiintyjä. Yksi suurimmista ongelmistani esiintyessä on se, että kun kohtaan jonkun katseen yleisöstä, pääni tyhjenee. Näen nauravat silmät, huvittuneisuuden, rypistyneet kulmat, epäilevän pilkahduksen. Yhtäkkiä eläydynkin siihen katsojaan ja unohdan esiintymisen. Ongelma ei ainakaan helpotu, jos joudun esiintymään vieraalla kielellä.

Tällä kertaa päätin vain seurata millintarkasti ohjeita. Pitäydyn annetussa ajassa, valmistelen erittäin selkeän rakenteen, pidän yleisön mukana kertomalla koko ajan missä mennään, suunnittelen terävät ja sopivat aloitukset ja lopetukset, valmistaudun esitykseen puhumalla sen ääneen (rehearsing). En käytännössä jättänyt mitään sattuman varaan. Esiintymistä edeltävänä päivänä pidin esityksen vielä kolmelle kaverilleni, mistä oli varmasti suunnaton apu.

Otin myös vähän mallia Steve Jobsin ja Barack Obaman puheista. Katsottiin molempien puheita tunneilla yhdessä, ja harvoin olen kuullut esiintyjien käyttävän niin yksinkertaista kieltä. Niin päätin, etten puhu kieltäni solmuun vaan pitäydyn minäkin yksinkertaisessa kielessä.

Niin minä sain esityksestä viitosen. Ajattele, täydet pisteet! On uskomatonta onnistua alueella, joka on itselle heikkous. En edelleenkään ollut mielestäni hyvä, mutta vedin niin kuin kaikki kuulemani ja lukemani ohjeet neuvoivat. Tunnen itseni melkein huijariksi.

A: En keksinyt itse aihetta. B: En valmistellut itse visuaaleja. C: Käytin kavereita testiyleisönä. D: Matkin muita esiintyjiä. Jne.

Silti. Vitonen. Heheh, ei hullumpaa. Tästä lähtien elämänohjeeni onkin ehkä, että jos olet jollakin alueella heikoilla, hyödy muiden vahvuuksista. Pyydä apua, matki, hyödy kaikin keinoin! Sitä paitsi apu on varmasti jossakin vaiheessa vastavuoroista. Toisten vahvuuksista hyötymällä elämä rullailee eteenpäin puolet helpommin.

Jatkoa kirjapiirille

Vasemmalta oikealle: kirjapiirin viimeisin lukeminen, viimeksi lukemani kirja ja seuraavaksi lukuvuorossa oleva kirja.

Ajatelkaa, olen koko syksyn tuntenut olevani osa kirjapiiriä, mutta tosiasiassa käynyt piirissä vain kerran ennen viime tiistaita. Tiistaina siis sitten vihdoin kokoonnuttiin taas. Lukemisena oli ollut Ilkka Auerin Sysilouhien sukua.

Sysilouhien sukua on fantasiakirja nuorille. Päähenkilönä on nuori, 11-vuotias tyttö, joka seikkailee jääkarhunsa kanssa. Koko kirja on yhtä seikkailua ja matkantekoa, Nonna ja jääkarhu Fenris kohtaavat mitä ihmeellisimpiä vaaroja. Kuvailisin kirjaa ihan ookoona ja läpikahlattavana. Jotain siitä jää kuitenkin puuttumaan. Ehkä päähenkilö ei ole kovin samaistuttava tai yleensäkään henkilöhahmoihin ei pääse kovin helposti sisälle. Myöskään juoni ei ole kauhean uskottava, vaan välillä tapahtumat oikein saavat ärtymään epäuskottavuudessaan. En tiedä, olisi mielenkiintoista kuulla jonkun nuoren kommentit kirjasta.

Emme vaihtaneet sanaakaan kirjasta piirin aikana. Kuvittelisin sen johtuvan siitä, että muilla oli samat fiilikset kirjasta. Tai ehkä he eivät olleet lainkaan lukeneet kirjaa, mikä on myös hyvin paljon mahdollista.

Piiri oikeastaan on muuttanut nimeään kirjapiiristä luku- ja pelipiiriksi. Vähän keskustelua kirjallisuudesta, sitten pelaaman – mikäs sen parempi tapa viettää ilta! Viimeksi pelattiin alkuun yksi erä Bohnanzaa ja lopuksi kahta eri seurapeliä tai –leikkiä. Kerron lyhyesti seuraleikeistä, jotta saatte ideasta kiinni ja voitte ehkä itsekin kokeilla niitä illanistujaisissa.

Ensimmäinen peli voisi olla nimeltään tarinadraama. Siinä jokainen osallistuja kirjoittaa paperille kohdat 1-5. Ensimmäiseen kohtaan (1) kirjoitetaan kaksi nimeä x ja y. Toiseen kohtaan (2) kirjoitetaan mitä he tekevät. Kolmanteen kohtaan (3) laitetaan x:n vuorolause ja neljänteen (4) y:n vuorolause. Viidennessä kohdassa (5) kerrotaan mitä tapahtuu sitten. Esimerkiksi (kirjoitin itse suunnilleen näin piirissä):

1.       Mummu ja pappa

2.       Polttelevat piippua verannalla

3.       ”Kylläpä lonkkaa kolottaa”

4.       ”No, onneksi ei kauaa”

5.       Niin he köpöttelevät sisälle ehkä viimeiselle levolleen.

Ideana on, että jokainen lukee vuorotellen yhden kohdan ääneen lapustaan. Ensimmäinen osallistuja lukee kohdan 1, toinen kohdan 2 jne. Pelin tarkoitus on osoittaa, miten mielikuvituksemme on usein tosi rajoittunut. Vaikka tarinan osat ovat eri tarinoista, tulee niistä silti järkeviä ja yleensä huomattavasti hauskempia kuin alkuperäiset täysin loogisesti etenevät tarinat.

Toisessa leikissä jokainen osallistuja kirjoitti paperille kolme vahvaa tunnetta. Sitten jaettiin porukka ja paperit kahteen osaan, ja molempien joukkueiden piti valita kolme tunteista ja esittää ne nonverbaalisti eli ilman sanoja. Vastajoukkueemme rakensi upean tarinan, jossa naisella on kaksi kosijaa, jotka tappavat lopulta toisensa, ja sitten nainenkin tekee itsemurhan. Murhanhimo ja mustasukkaisuus olivat ainakin kaksi heidän valitsemistaan tunteista.

Seuraavaksi kerraksi luetaan sarjakuvia. En ole mikään suuri sarjisfani, joten saa nähdä mitä siitä tulee. Toki luen välillä sarjakuvia; Mustanaamio ja Villivarsa olivat lapsena lemppareitani, jossakin vaiheessa ihastuin Blueberryyn, ja nykyään, hmmm, luen välillä Aku Ankkoja. Ehkä hauskinta on lukea joku lyhyt sarjakuva, vaikka hesarin Fingerpori, ja saada päivän naurut siitä. Tässä olisi kuitenkin kaksi viikkoa aikaa tutustua joihinkin uusiin sarjakuviin ja viedä niitä kokoontumiseen. Olisiko ideoita?

Hassua, miten meidän piiri muuttaakin koko ajan muotoaan. Melkein luokittelisin sen nyt luku-, peli- ja draamapiiriksi. Toivottavasti se on ikiliikkuja, joka yllättää meidät piiriläiset joka kerta uudelleen!

Olen nähnyt sinut

Minulle tapahtui eilen jotain tosi hätkähdyttävää. Ihminen, jonka olin tavannut vain pari kertaa elämäni aikana, kertoi yhtäkkiä äärettömän teräviä havaintoja minusta. Hän vain tuli siihen ja alkoi puhua. Olin väsynyt, pääni vähän sumuinen, mutta noiden sanojen teräväpiirteisyys ja osuvuus hätkähdyttivät. Ne pakottivat minut katsomaan suoraan, pyyhkäisivät väsymyksen taka-alalle. Silmäni avautuivat, sydämeni hakkasi kovemmin, happi virtasi nopeammin keuhkoihin.

Hetken tuntui, että elin vahvemmin kuin aikoihin. Nojauduin hieman taaksepäin, teki vähän mieli piiloutua muurin taakse. Miten sinä olet voinut nähdä minut?

Tuntui hyvältä, että joku tuntee minut ilman sanoja ja selityksiä. Syvästi hämmensi kuitenkin, että joku on vain minua tarkkailemalla nähnyt kaiken. Pelotti olla avoin. Salaisuudet usein suojelevat, ohjaavat katseet harhaan, estävät satuttamasta.

Hän on tarkkailija ja ajattelija, minä taas ei-ajattelija. En osaisi ikinä ihmistä kuvattaessa valita sanoja niin kuin hän. Minun sanoin takomani ihmiset ovat rikkonaisia ja raajattomia, epätodellisia.

Ihmisten erilaisuus hätkähdyttää joka kerta yhtä syvästi. Joka ikinen kerta se ravistelee minua niin, että voin vain jäädä tuijottamaan suu auki; muovaamani maailma on taas muuttanut muotoaan.

Mikään muu tässä maailmassa ei voi hätkähdyttää minua niin kuin ihmiset, sillä kommunikointi toisten kanssa avaa uusia ulottuvuuksia eteeni. Jokainen kohtaamani ihminen on uusi maailma.

Muistin maailma

Kuvat toimivat muistilinkkeinä. Tämä kuva palauttaa mieleeni tuon päivän fiiliksen, tuon rannan, tuon koiran.

Muistin teoriaa 

Muisti on kykyä tallentaa ja palauttaa mieleen asioita. Evoluutioteorian mukaan muisti kehittyi meille alun perin siksi, että oppisimme välttämään vaaroja. Jos koemme jotain vaarallista, emme toiste ajaudu samaan tilanteeseen, koska tunnistamme muistin avulla tilanteen sen tullessa uudelleen vastaan.

Yleensä muisti jaetaan kolmeen osaan: sensoriseen, lyhytkestoiseen ja pitkäkestoiseen muistiin. Sensorinen muisti on aistitiedon varasto. Sen kesto on tosi lyhyt, mutta kapasiteetti valtava. Esimerkiksi näkömuisti on sensorista: salaman välähtäessä näemme salaman kuvan mielessämme pitempään kuin se todellisuudessa näkyy taivaalla.

Pitkäkestoinen muisti on tiedon varasto. Muistettavat asiat voivat säilyä siellä koko eliniän. Tämä muisti on evoluution kannalta se tärkein, koska siellä säilyvät selviytymisen kannalta suotuisat ja haitalliset asiat, esimerkiksi opiskelun tulokset tai kipu.

Lyhytkestoinen muisti puolestaan toimii välittäjänä sensorisen ja pitkäkestoisen muistin välillä. Se valikoi tarpeellista infoa ja koodaa sitä pitkäkestoiselle muistille sopivaksi. Ilman lyhytkestoista muistia emme pystyisi ymmärtämään toistemme puhetta, koska emme muistaisi, mitä toinen on hetki sitten sanonut. Lyhytkestoinen muisti antaa meille mahdollisuuden muistaa noin 15-30 sekuntia ajassa taaksepäin.

Rajallinen muistimme

Tarjosin eilen kämppikselleni luettavaksi yhtä kirjaa lainaamastani kirjakasasta. Hän tarttui Sophie Kinsellan kirjaan Salaisuuksia ilmassa, innostui siitä, mutta mietti samaan aikaan, onkohan lukenut kirjan jo aiemmin. Tunne oli minulle niin tuttu! Luen muutamia kymmeniä kirjoja vuodessa, mutta pystyisin keskustelemaan vain harvan sisällöstä jälkikäteen. Mitähän iloa kirjojen lukemisesta sitten on? Tai ehkä paremminkin: mitä hyötyä?

Ihmisen mieli on niin rajallinen. Vaikka jokin kokemus jäisikin pitkäkestoiseen muistiin, ei ole ollenkaan varmaa, että tarpeen tullen mieli saa sen sieltä kaivettua esiin. Tavallaan tuntee kyllä, että tietää asian, mutta ei vaan saa palautettua sitä mieleen. Joskus mieli jopa suojelee itseään kieltäytymällä palauttamasta epämiellyttäviä asioita muistista.

Mieti, jos ihmisen muisti olisikin rajaton. Muistaisimme kaiken kerran kuulemamme, lukemamme tai näkemämme. Mieleen palauttaminen olisi automaatio. Rajaton muisti vain vaatisi myös rajattoman mielen. Tällä hetkellä mielen kapasiteettimme tuskin kestäisi muistin rajattomuutta. Me tarvitsemme rajoja.

Joskus rajat tulevat vastaan liian aikaisin tai liian vahvoina. Tulee mieleen Riikka Pulkkisen kirja Raja, jossa yhtenä teemana on dementian aiheuttama mielen kipu. Se, miten mies sairastuu, alkaa unohtaa, ahdistuu muistamattomuudestaan. Vaimo kadottaa miehensä pala palalta, hetki hetkeltä, muistikuva muistikuvalta. Unohtaminen sattuu sekä itseen että läheisiin.

Oma mummoni sairasti dementiaa pitkään. Harvoin olen tavannut niin hyväntuulista vanhusta. Jos ei ole muistia, ei kai ole muistikuvia kivuista, epäonnistumisista, suruista. On vain se hetki, 15-30 sekuntia.

Muistin ihmeellisyydestä

Mielestäni muistin ehkä yksi mielenkiintoisimmista piirteistä on kyky tunnistaa hahmoja. Pienenä katsottiin aina pilviä taivaalla, yritettiin tunnistaa tuttuja hahmoja. Kohta muodottomat möykyt näyttivät koirilta, lohikäärmeiltä ja tanssivilta tytöiltä. Samalla tavalla muisti toimii vaikkapa keskustellessa. Jos ei ymmärrä tai kuule, mitä toinen sanoo, muisti usein joka tapauksessa työstää viestin ymmärrettäväksi.

Toinen esimerkki muistin mielenkiintoisesta osa-alueesta on, miten joitain asioita on mahdotonta muistaa. Itselläni on jonkinasteinen kasvosokeus. Saatan olla jonkun ihmisen kanssa vaikka kuinka paljon tekemisissä, mutta yhtäkkiä en vain tunnista häntä. On kamalaa, jos joku vaihtaa hius- tai pukeutumistyyliään, koska toisen kasvoja katselemalla en välttämättä saa mitään vinkkiä siitä, tunnenko tyypin. Vaikka olen aiheesta jotain artikkeleita lukenutkin, en vieläkään voi täysin käsittää, mikseivät minun aivoni suostu tallentamaan ihmisten kasvoja.

Maailman paras muisti

Tiedätkö, alun perin minut tähän muistipohdintaan sysäsi pappani Tauno Lepistö. Hän kirjoittaa 1999 julkaistussa kirjassaan Metsämiehen laulu:

Kovaa puuta oli riihi, punahonkaa. Muistan miten hyvältä tuoksui ne lastut, kun olin siellä navettatyömaalla niillä leikkimässä. (vuodelta 1923, s.21.)

Tämä tapaus sattui talvella 1936. Tämä talvi oli siitä ihmeellinen, että lunta ei satanut kuin vasta helmikuun 28 päivä. Oli kovia pakkasia, sen ansioista oli tullut vahva kuura maahan. (s.33.)

Tämä juoksuhaudoissa vietetty aika ja sen tuomat raa’at kokemukset eivät voi koskaan täysin arpeutua ja parantua. On se niin kova ja raaka kokemus. --- Tuntuu hyvin ikävältä näistä kirjoittaa ja muistella. Onkohan tuo edes tarpeellista. (s.59.)

Enpä ole tavannut toista yhtä hyvämuistista kuin pappani. Olen ajatellut kirjaa lukiessani, että pappa muisti paljon aistiensa avulla. Sen minkä hän aisti vahvasti, hän myös muisti. Voisinko minäkin muistaa paremmin, jos herkistäisin aistini? Mietin myös, että papan itsesuojeluvaisto ei pyrkinyt unohtamaan ikäviä kokemuksia. Hän kirjoitti sodasta ja muisti sen, vaikkei se hyvältä tuntunut.

Did you know

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Meidän piti eilen enkuntunnilla improvisoida puhe aloittamalla ”Did you know ---”. Tehtävänannon saadessani menin hetkeksi lukkoon, ajatukset pysähtyivät. En ole luonnostani mikään kovin hyvä tai rento esiintyjä, etenkään vieraalla kielellä. Sitten lukko kuitenkin hellitti otteensa ja pystyin ajattelemaan. Käteni lepäsi sillä hetkellä takkini päällä joten päätin kertoa siitä: Did you know that I bought this jacket for five euros?

Jälkeenpäin keskusteltiin siitä, miksi se esiintyminen on muka niin kamalaa. Opettaja kysyi, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos esitys menisi täysin metsään. Riippuen tietysti esiintymistilanteesta pahimmat vaihtoehdot olivat päätyminen youtubeen, työpaikan saamatta jääminen ja ihmisten nauru.

Okei, youtube tietysti olisi aika hirveä kohtalo, mutta muuten, mitä väliä? Ei kukaan muu muistaisi tapausta enää seuraavana päivänä.

”Did you know” –tehtävän tarkoituksena oli muistuttaa meitä niistä esiintymisen perusjutuista. (1) Muista ottaa yleisö haltuun ennen kuin avaat suusi. (2) Älä aloita jaarittelemalla tai ääntelemällä ymm tai ömm vaan mene suoraan asiaan, herätä yleisö vaikka sitten kysymyksellä Did you know. (3) Aloita ja lopeta tärkeimmillä pointeilla, keskikohta esityksestä kuitenkin unohdetaan. (4) Lopeta selkeästi: thank you lopussa saa aikaan aplodit, pieni pälyily taas herättää epävarmuutta yleisössä.

Esiintyminenhän on oikeastaan yksinkertaista. Niin yksinkertaista, että välillä ihmetyttää sekä oma että muiden pelko sitä kohtaan. Jo neljän kohdan listalla voi päästä perushyvään esitykseen. Esiintyminen ei todellakaan ole mitään ydinfysiikkaa. Jos olisin käyttänyt esiintymisen opiskeluun elämässä edes saman verran aikaa kuin vaikka nyt sen fysiikan, olisin varmasti puolet parempi esiintyjä kuin nyt. Entä kumpaa kauppatieteilijä tarvitsee elämässä enemmän: lukion pitkän fysiikan oppimäärää vai esiintymistaitoja?

Ihmettelen vahvasti, miksei Suomessa ole vielä minkäänlaista elämäntaito-oppiainetta. Siellä voitaisiin opettaa paitsi esiintymistä myös vaikkapa käyttäytymistä, elämänhallintaa, valintojen tekemistä ja itseilmaisua.

Erityisesti kansanedustaja Jani Toivola on toivonut tällaista Norjan mallin mukaista oppiainetta Suomeen, jossa pohjauduttaisiin draaman, sovittelun ja yhteisökasvatuksen metodeihin. Kulttuurimme on yhä individualistisempi; lapset eivät enää opi tärkeitä elämäntaitoja vanhemmilta sukupolvilta. Kun nuoren perheen vauva saa nuhan, kutsuvat vanhemmat paniikissa ambulanssin paikalle. Ei ole enää sitä sukupolvien ketjua, äitejä ja isoäitejä kertomassa, miten toimitaan. Ei ole yhteisöjä. Pitäisikö elämäntaidot saada perintönä äidinmaidossa vai kehittäisikö yhteiskunta meille elämäntaitosirun, jotta osattaisiin toimia? Väliaikaisena ratkaisuna elämäntaito-oppiaine voisi hyvinkin toimia.

Toivola twiittasi 7.10. Ylen Ajankohtaisen kakkosen kiusaamiskeskusteluun liittyen seuraavasti:

Norjassa taiteisiin perustuva ”elämäntaito” oppiaine. On läpi peruskoulun. Kiusaaminen romahti. Oppilaat ja opettajat voi paremmin. #a2ilta

Taito esiintyä ja ilmaista itseään on minun arvostuskategoriassani melkein siellä korkeimmalla paikalla. Kun niitä ei ole minulle opetettu enkä ole niissä mikään erityislahjakkuus, olen välillä pulassa. Koen olevani riittämätön. En osaa, hävettää, minussa on jotain vialla. Ajatukseni palaavat siihen, mitä professori Matti O. Huttunen sanoi 16.10. Helsingin avoimen yliopiston tunto-luennolla: Syyllisyys liittyy tekoon, häpeä minuun.

Kunpa kovin moni tämän hetken suomalaislapsi ei joutuisi isona häpeämään sitä, ettei osaa jotain, mitä hänelle ei ole koskaan opetettukaan.

Yes, I knew it, vastasi yksi yleisöstä esitykseni jälkeen. Nauratti. Mitä minä taas pelkäsinkään?

Ministi politiikasta

Olen viime aikoina ihmetellyt useaan otteeseen, minkälainen ihminen jaksaa toimia politiikassa. Tähän ajatusprosessiin minut sysäsi vasemmistoliiton Anna Kontula. Kävin Helsingin kirjamessuilla 23.10. kuuntelemassa Hesarin Unto Hämäläisen johtaman paneelikeskustelun aiheesta Onko politiikka kriisissä, johon osallistuivat Kontulan lisäksi Anu Kantola ja Tapio Raunio. Keskustelun lähtökohtana oli vaalien äänestysprosentin laskun aiheuttama huoli Suomessa - miksi ihmiset eivät äänestä?

En tehnyt keskustelun aikana muistiinpanoja, joten on hankala muistaa tarkkaan sanomisia. Toisaalta taas muistan varmuudella ne itseäni eniten hätkähdyttäneet jutut. Kontula kertoi kansanedustajan arjesta eduskunnassa, siitä, miten on koko ajan ihan järjetön kiire. Kiireen takia kansanedustajat tekevät kaiken aikaa päätöksiä asioista, joista he eivät ymmärrä tarpeeksi. Kun edustajiamme vaaditaan päättämään vaikkapa eurobondeista, kuinka monella on aikaa ja viitseliäisyyttä alkaa perehtyä asiaan? Todennäköisesti mielipide muodostetaan nopeasti perustuen yhteen hyvin esitettyyn kantaan. Kontula väitti esimerkiksi, että jos kansanedustajilla olisi aikaa perehtyä työurien pidentämiseen tähtääviin esityksiin, olisi asialla muitakin vastustajia kuin hän yksinään. Johtuen ainaisesta kiireestä karismaattisimmat esitykset saavat ihmiset luomaan mielipiteensä. Tämän takia mielipiteet puolueiden ja kansanedustajien välillä alkavat muistuttaa toisiaan, mikä puolestaan vaikeuttaa kansalaisen politiikan seuraamista. Mistä tiedän, äänestänkö vasemmistoliittoa, keskustaa vai vihreitä, kun kaikki ajavat samaa kantaa vain hiuksenhienoin eroin?

Juuri ennen kirjamessuja olin saanut päätökseen (jo moneen kertaan mainitsemani) Timo Harakan Suuri kiristys –kirjan. Harakka toi kirjassaan esiin muutamia tapauksia, joissa eduskunta joutui tekemään päätöksiä liittyen EU:n talousasioihin (myönnetäänkö Kreikalle lainaa, sitoudutaanko takaamaan uutta velkarahastoa jne). Päätöksissä tehtiin karmeita virheitä johtuen esimerkiksi englanninkielisen lakitekstin virheellisistä käännöksistä. On aika uskomatonta, millaisista kysymyksistä asiasta tietämättömät oikeasti joutuvat päättämään. Kuitenkaan demokratian tilalle ei ole vielä keksitty parempaa järjestelmää.

Kontula painotti eduskunnassa poliittisen debatin tärkeyttä. Kunnon väittelyissä ihmiset joutuvat reagoimaan tavalla, jossa sanat eivät ole välttämättä tarkkaan harkittuja. Tunteet taas saavat muodostamaan mielipiteitä. Väittelyt saisivat varovaiset poliitikot erottumaan toisistaan paremmin. Kontulan mukaan poliittista debattia eduskunnassa pyritään ennemminkin hyssyttelemään käyttäydytäänpä nyt sivistyneesti -tyylillä kuin kannustamaan.

Itse jätän äänestämättä vaaleissa, jos koen, etteivät vaalit kosketa minua. Toisinaan vaalit tuntuvat epäkiinnostavilta (seurakuntavaalit), toisinaan taas minut valtaa tunne, ettei äänelläni ole mitään merkitystä (EU-vaalit). Äänestätkö sinä vaaleissa? Miksi äänestät tai miksi et äänestä?

Joskus politiikka kyllä kiinnostaa, mutta menetän äkkiä hermoni sitä seuratessani. Katsoin esimerkiksi vastikään Areenasta Ajankohtaisen kakkosen miniteeman Suomen tämän hetkisestä talouspolitiikan linjasta. Ärryin kuitenkin todella nopeasti asetelmaan Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju, keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä ja kokoomuksen elinkeinoministeri Jan Vapaavuori vastaan tutkija Lauri Holappa. Kolme vastaan yksi asetelma ei vain ole reilu. Tietysti parempi sekin kuin kertoa kansalle vain se yksi oikea kanta. Tässä vielä linkki Ylen tiivistelmään keskustelusta.

Politiikassa toimija ei ainakaan saisi ärtyä niin kuin minä ärryn. Ei saisi tuntea voimattomuutta epäkohdan edessä, vaan tarmoa ja intoa lähteä puuttumaan siihen. Voi politiikka kerrassaan, aloin jo ärtyä aiheesta kirjoittamiseenkin. Tuntuu, etten saa edes raapaistua pintaa siitä, mistä haluaisin kirjoittaa. Parempi sulkea kone ja joogata hiukan.

Luottamuskeiju

Rakastan uusia sanoja. Uudet sanat osuvat korvaan, herättävät kiinnostuksen. Mikä tuo sana on, mistä se tulee, kuka sen on alun perin sanonut? Mitä se edes tarkoittaa?

Luottamuskeiju on yksi hienoimpia uusia sanoja, joihin olen ikinä törmännyt. Sen on keksinyt yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja taloustieteen nobelisti Paul Krugman. Confidence fairy, luottamuskeiju. Luottamuskeiju leijuu ilmassa sumuttaen taikapölyä eli luottamusta markkinoille. Se on vähän sama kuin ajattelutapa, että jos vain tarpeeksi uskotaan, niin kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Timo Harakka kirjoittaa luottamuskeijusta ja sen taustoista kirjassaan Suuri kiristys (2014).

Keväällä 2010 Alberto Alesina ja Silvia Ardagna julkistivat uusia tutkimustuloksia talouskasvusta. Heidän tekemänsä laajan tutkimuksen mukaan valtiontalouden leikkaukset eivät heikennä talouskasvua. Päinvastoin tutkijat kertoivat, että leikkaukset supistavat budjettivajeita ja vähentävät velka/bkt –suhteita.  Tätä uutta mallia alettiin kutsua nimellä laajentava supistaminen eli expansive austerity. (Mt. 50).

Tähän hetkeen asti Euroopassa oli Harakan mukaan toteutettu keynesiläistä, yhdysvaltain mallin mukaista talouspolitiikkaa. Valtiot olivat taistelleet lamaa vastaan investoinneilla (esim. saksalaiset autobahnit), alhaisilla koroilla ja velkaantumalla. Alesinan ja Ardagnan tuotua tutkimuksensa julkisuuteen suunta vaihtui. Valtiontaloutta alettiin kiristää, ja toivottiin ja uskottiin sen tuovan talouskasvua.

Kun Yhdysvaltojen talouskasvu vuosina 2010-2013 oli 6,2 prosenttia, euroalue ylsi 0,5 prosentin kasvuun. Niiden euromaiden, joissa toteutettiin suurin kiristys, talous kasvoi vähiten ja velan bkt-osuus eniten. (Mt. 186).

Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) tuomitsi Alesinan ja Ardagnan tutkimuksen jyrkästi jo syksyllä 2010. Se toteutti oman tutkimuksen samoilla aineistolla, ja löysi monia merkittäviä virheitä Alesinan ja Ardegnan tutkimuksesta. Tutkijapari A&A oli esimerkiksi tulkinnut Suomen IT-huumavuoden 1999 omalla tavallaan. Tuona vuonna Helsingin pörssin arvo nousi 70 prosenttia, jonka vuoksi osinkojen ja optioiden verotulot kasvoivat. Tutkijaparin tulkinta oli, että Suomessa kiristettiin veroja, jonka takia saatiin talouskasvua. (Mt. 183).

Euroopan keskuspankki (EKP) ja Euroopan komissio päättivät kuitenkin toteuttaa laajentavan supistamisen politiikkaa. Uskottiin luottamuskeijuun, joka toisi valtiontalouden supistamisen myötä luottamusta yksityiselle sektorille. Luottamuksen taas piti lisätä yksityistä kysyntää. Harmi, ettei luottamuskeiju ollut todellinen. Harakka kirjoittaa laajentavasta supistamisesta, että --- koko oppi on satua, joka perustui vain Brysselin taikapölyyn (mt. 190).

Termi luottamuskeiju on jäänyt elämään, vaikka usko A&A:n teoriaan alkaa vihdoin olla mennyttä. Esimerkiksi Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta käytti sitä HS:n haastattelussa ja ekonomisti Ralf Sund STTK:n blogissa. Englanninkielinen termi confidence fairy elää vielä voimakkaammin. 

Kuvasieppaus Timo Harakan Facebook-sivulta. Uskookohan Stubb vielä luottamuskeijuun?

Harakan kirjahan on muuten ehdolla Kanava-palkinnon saajaksi. Kirjan ehdokkuus on perusteltu seuraavasti:

Vuoden paras talouskirja ja vuoden paras Eurooppa-kirja. Teos tarkastelee talouskysymyksiä laajemmin kuin vain kansallisesta näkökulmasta. Argumentteja riittää, mutta niistä ei tarvitse olla samaa mieltä.

Hiljainen päivä

Joinakin päivänä mieli on tyhjä. Ei tunnu miltään. Toisten ajatukset eivät herätä itsessä ajatuksia. Voin kuunnella, mutten esittää ratkaisuja. Voin kuunnella, mutta vain, jos minulta ei odoteta suuria vastauksia.

Mielen autiomaassa on hiljaista. Lehdet ovat ruskeankeltaisia, syksyn sateiden ja alkutalven pakkasen riuduttamia. Ilma on hiekkamyrskyn jäljiltä sameaa. Sameus on erilaista kuin sumu. Sumu raikastaa, kosteuttaa, antaa hapen virrata keuhkoihin; sameus vain hämärtää. Aurinko on harmaa, sitä voi katsoa kerrankin paljain, avoimin silmin. Hiekkapöly keuhkoissa tekee omaa myrskyään. Sameus on sekä sisällä että ulkona.

Toisinaan, kun maailma on harmaa ja hiljainen, on parempi olla kuin aikoihin. Ei oikeastaan ole olemassa maailmaa, vaan mielen kartta rajoittuu siihen, mitä silmät näkevät. Ulkopuolen hälinä lakkaa olemasta, kiire unohtuu.

Olemassaolo huoneessa pysähtyy paikoilleen, kello lakkaa kulkemasta. Annan kaiken olla, ihan olla vaan. Annan kasvojeni tehdä auringon. Tämä aurinko on kirkas, kirkkaampi kuin mitä kirkkaus voi ikinä tarkoittaa. Tämä aurinko on hiekkamyrskyn kaveri. 

Läppäri remontissa

Viime keväänä läppärini alkoi hengittää niin äänekkäästi, etten kehdannut enää käyttää sitä kirjaston lukusaleissa. Se huokui ja puhisi niin, että itsenikin oli välillä vaikea keskittyä. Ajattelin uuden läppärin hankinnan olevan edessä. Selasin nettiä. Teki mieli ostaa hyvä kone, vaikkei minulla sinänsä ole tarvetta kalliille ominaisuuksille. Kaipasin lähinnä näppäimistöä, jolla on miellyttävä kirjoittaa ja tarpeeksi isoa näyttöä, ettei ruutua tarvitse tuoda nenään kiinni jotain nähdäkseen. Pikkuhiljaa alkoi tuntua hölmöltä ostaa tonnin Macbook tai Lenovo. Siirryin katselemaan käytettyjä koneita. Mutta entä jos ostan koneen, jossa on kohta samat viat kuin nykyisessä koneessani? Ostaminen jäi.

Kesän ajan läppäri pysyi kiinni, mutta syksyllä tutut ongelmat olivat taas siinä. Lentopallon mm-kisoja katsoessa selostajan ääntä ei kuullut puhinan yli. Päätin antaa lenovolleni viimeisen mahdollisuuden ja vein sen pikkuveljelleni huoltoon. Tämä veli opiskelee toista vuotta jotain tietokoneisiin liittyvää ammattikoulussa. En oikeastaan uskonut saavani apua, mutta annoin sille kuitenkin mahdollisuuden.

Veli teki koneelleni (Lenovo vuodelta 2008, käyttis Windows Vista Business) käsittääkseni neljä asiaa:

1)      Turhien ohjelmien poisto

2)      Visuaaliset tehosteet pois käytöstä

3)      Pölyjen poisto tuulettimesta paineilmalla

4)      Kiintolevyn eheytys

Ohjelmien poisto onnistui Ohjauspaneeli – Ohjelmat – Poista ohjelman asennus. Tärkeintä oli poistaa ohjelmia, jotka ovat turhia ja käynnistyvät joka kerta koneen käynnistämisen yhteydessä. Poistoon joutui esimerkiksi vanhentunut F-Secure.

Visuaaliset tehosteet poistettiin käytöstä, jotta Windows nopeutuisi. Tässä valinta täytyy tehdä visuaalisesti kauniin Windowsin ja nopeammin toimivan Windowsin välillä. Ohjeet tähän löytyvät googlaamalla.

Pölyt poistettiin kääntämällä läppäri ylösalaisin ja avaamalla eri luukut ruuvimeisselillä. Sitten tölkki paineilmaa (dust remover) esiin ja suihkuttamaan. Paineilmatölkin saa halvimmillaan varmaan verkkokauppa.comista hintaan 4,90€. Tässä vielä youtube-video aiheesta.

Eheyttämisessä kiintolevyn sisältö järjestetään uudelleen niin, että saman tiedoston osat ovat levyllä peräkkäin. Näin levyn edestakainen lukeminen vähenee ja tietokoneen toiminta nopeutuu. Wikipediasta löytyvä visuaalinen esitys prosessista saattaa auttaa hahmottamaan, mitä levyn eheyttäminen tarkoittaa. Luulisin, että melkein joka koneessa on automaattisesti levyn eheyttämiseen tarkoitettu ohjelma.

Näiden toimien jälkeen läppärini alkoi puhaltaa viileää ilmaa sivulta, puhina ja pöhinä ja henkäily loppuivat, koneen käynnistyminen on nopeampaa ja kone jumittaa lyhyemmiksi ajoiksi kerrallaan (turha nauraa jumittamiselle! jokaisessa meissä on pieniä inhimillisiä vikoja).

Jotta koneeni olisi täydellinen, tulisi minun veljen mukaan tehdä vielä kaksi asiaa:

1)      Käyttömuistin kaksinkertaistaminen

2)      Alustan hankkiminen läppärille

Ymmärtääkseni läppärissä on olemassa käyttömuistia ja tallennusmuistia. Kone käyttää käynnistämiseen ja ohjelmien pyörittämiseen käyttömuistia, kun taas tallentamiseen tallennusmuistia. Jos käyttömuisti ei riitä ohjelmien pyörittämiseen, täytyy koneen siirtyä käyttämään myös tallennusmuistia, jolloin toiminta hidastuu merkittävästi. Minun koneeni käyttömuisti on kaksi gigaa, joka on ihan liian vähän. Vaihtamalla koneen sisuksista nuo kaksi gigan palikkaa kahteen kahden gigan palikkaan koneen toiminta nopeutuisi. Ehkä jopa tuo inhimillinen jumittamisvika poistuisi, kun kone ei enää ylikuormittuisi.

Alusta ilmeisesti auttaisi läppärin kuumenemiseen ja tuulettimen huutamiseen. Toisaalta lenovoni pitää noin kymmenen kertaa pienempää ääntä kuin ennen, joten motivaationi alustan ostamiseen on pieni.

Sellaista tässä vain, että olen tosi kiintynyt sata kiloa painavaan kannettavaan tietokoneeseeni ja hyvin iloinen sen eliniän pitenemisestä.

Fiilikset nyt!
Kuvien lähde: freedigitalphotos.net

Imagistien jäljillä

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Runot ovat aika sopivaa flunssalukemista. Erityisesti olen nauttinut tänään John Gould Fletcherin (1886-1950) tuotannosta. Fletcher edustaa tyylisuunnaltaan imagismia. Imagismissa runon perusyksikkö on kuva (imago). Imagistit arvostivat runokielessä kielenkäytön selkeyttä ja täsmällisyyttä.

Kuva voidaan ymmärtää sellaisenaan (toisin kuin kielikuva, joka tulee tulkita). Puhdas imagismi on siis sitä, ettei runossa ole mitään kuvaannollista ainesta kuten metaforia.

HIEKKARANTA

                Lento

Matalat lammikot

juovat taivaan;

kylmät sinenvalkoiset kuopat

ruskeassa hiekassa.

Pilvet ovat niissä

ja rannan talot;

tuulet sekoittavat

heijastuksen sileän hohdon.

                Appassionata

Minä roiskin noiden matalien lammikoiden poikki:

rikon niiden ohuen kalvon:

kuplat ryöpsähtävät:

käännyn ja katson kuinka saappaitteni jäljet

kohoavat hitaasti tummasta tuulen uurtamasta hiekasta.

- J. G. Fletcher 1915 (suomennos: Pertti Nieminen ja Tuulia Toivonen)

Suomenruotsalainen Bo Carpelan (1926-2011) edusti jossain määrin myös imagismia.

Mies kulkee metsän läpi,

on hämärää, on valoisaa.

Ei tapaa juuri ketään,

Pysähtyy, katselee syystaivasta.

Hän on menossa kirkkomaalle

eikä kukaan seuraa häntä.

- Bo Carpelan 1961 (suomennos: Tuomas Anhava)

Hitaudesta ja nopeudesta

Kärjistäen ajateltuna on olemassa kahdenlaisia lähtijöitä: hitaita ja nopeita. Hitailla lähtijöillä lähteminen johonkin kestää suunnilleen kymmenen kertaa kauemmin kuin nopeilla lähtijöillä. Aina tulee jotain uutta tekemistä: vaatteita vaihdetaan, hiukset laitetaan uudestaan, tavaroita pakataan mukaan. Itse kuulun enemmän nopeisiin lähtijöihin, ja on toisinaan vaikea edes tajuta, mitä kaikkea se toinen edes tekee. Miten tekemistä oikeastaan voi keksiä niin pitkäksi aikaa? Kun itse lähden liikkeelle, toimitan asiat aika rationaalisen järjestyksen mukaan. Syön, vaihdan vaatteet, pakkaan välttämättömät asiat mukaan. Naps, valmista. Kaikki on helppoa niin kauan kuin on lähdössä yksin tai nopean ihmisen kanssa yhtä matkaa. Matkaan voi lähteä vaikka neljän minuutin varoajalla, koskaan ei myöhästytä, kaikki on helppoa ja mukavaa.

Tiedät kuitenkin varmaan tunteen, kun matkaan on lähdössä hidas ja nopea ihminen. Itse tiedän vain sen nopean ihmisen tunteen, sinä saatat tietää sen hitaan puolen. Istun eteisessä kengät jalassa ja odotan. Heiluttelen jalkoja ilmassa, selailen nettiä ja seurailen toisen toimia. Välillä toinen on siinä, katsoo peiliin. Jännitän jalkalihaksiani valmiina säntäämään. Toinen kääntyykin, täytyy vielä vaihtaa paita. Nyt unohtui kasvorasva. Onkohan roskakori kuinka täysi?

Aina ei ole edes kiire, joten ihan hyvin voisi lähteä rauhassa. Lähtemisnopeus on kuitenkin vakionopeus. On vaikea olla hitaampi tai nopeampi kuin onkaan. Jos minä lähden hitaasti, se tarkoittaa, että teen kauemmin niitä ennen lähtötoimia suoritettavia asioita. Täytän yhden ristikon enemmän, luen kirjaa vielä yhden luvun, keitän kahvit ennen vaatteiden vaihtoa.

Aina ei myöskään pitäisi ärtyä, vaikka lähtemisnopeudet ovat erit. Ärtyminen on kuitenkin monesti opittua. Kun istun siellä eteisessä kengät jalassa, ärryn. Olen ärtynyt, vaikkei ole kiire mihinkään. Olen ärtynyt, koska olen aina ärtynyt siinä tilanteessa. Hitaampi ärtyy ehkä siitä, että toinen istuu siellä eteisessä. Hitaampi kuvittelee nopeamman ajatukset, ärtyy hoputtamisesta. Kumpikin ärtyy, vaikkei oikeastaan ole edes syytä.

Viikonloppuna kohtasin ihmisen, joka oli jollain tavalla tosi sinut hitautensa kanssa. Yllättäen en ärtynyt tippaakaan hänen kanssaan toimimisesta. Menin edeltä, jos en jaksanut odottaa. Juteltiin, jos oltiin menossa yhtä matkaa. Jätin ne kengät laittamatta jalkaan ja avasin suuni samalla kun toinen touhusi.

Puhuttiin sitten viikonlopun mittaan muutama sana hitaista ja nopeista ihmisistä. Hän luokitteli minut ihmiseksi, joka herää 13 yli ja on 16 yli jo matkalla. Minä taas seurasin pariin otteeseen hänen valmistautumistaan. Mitä kaikkea ihminen voi tehdä ennen lähtöä? Miksi minä olen valmis; jätänkö jotain tekemättä? Huomasin hänen valmistautumisen lomassa kaiken aikaa miettivän tulevaa. Voisi toisaalta venytellä siinä samalla (iltaa viettämään lähdössä hetkeksi, päivä urheilua takana), pitäisiköhän vaihtaa siihen tarkoitukseen sopivampi paita. Oiskohan tämä hyvä..? (Minä: joo, totta kai, tosi hyvä!) Oiskohan pitäny sitte vielä vaihtaa tuo aluspaita, hmmm. (Minä: tuo on tosi hyvä nyt!)

Päädyin siihen, että tuo hitaampi ihminen ajattelee enemmän. Ei minulle tullut mieleenkään, että voitaisiin ehkä venytellä illalla, ja pitäisi olla siihenkin sopivat vaatteet. Valmistautuessa lähtöön teen nopeat valinnat ajattelematta sen kummempia. Kun esitin ajatukseni ääneen, tuo kaveri kuitenkin kiisti päätelmäni. Hetken mietittyään hän kuitenkin sanoi suunnittelevansa tulevaa aika paljon. Käsitin, että hän käy ennalta läpi tulevat tapahtumat ja varautuu niihin. Hän ei esimerkiksi koskaan jätä sänkyä aamulla petaamatta sen takia, että petaamaton sänky sitten odottaisi häntä töistä tullessa. En minäkään jätä yleensä sänkyä petaamatta, mutta vain siksi, että petaamaton sänky näyttäisi siinä hetkessä epäsiistiltä. En koskaan pääse ajatuksissani niin pitkälle kuin kotiin paluuseen.

Onko siis niin, että hidas lähtijä on hidas koska ei voi ikinä jättää suunnittelemista ja asioihin varautumista väliin? Onkohan hidas lähtijä sitten muutenkin hidas ja nopea lähtijä nopea ylipäätään elämässä? Ainakaan fyysisen nopeuden tai räjähtävyyden kanssa ne eivät taida korreloida. Entä muun elämän - ajattelun, päätöksenteon, arkirutiineiden tai työtehtävistä suoriutumisen - kanssa? Vaikka itse olen nopea lähtijä, olen myös yksi maailman hitaimmista syöjistä. Yleensä muiden kanssa syödessä vaistomaisesti hotkin ruokani, etten söisi viimeistä 15 minuuttia yksin (vaan vain viimeiset kymmenen minuuttia).

Oikeastaan viikonlopun opetus minulle oli se, ettei pidä tuntea syyllisyyttä siitä mitä on. Vastaavasti toisen ominaisuudesta on turha ärtyä. Olen mitä olen ja ylpeä siitä. Ylpeys on sitä paitsi tosi aliarvostettua suomalaisessa kulttuurissa. 

Kuvien lähde: http://www.freedigitalphotos.net/

Muutama sana kirjapiiriä varten

Niinhän siinä sitten kävi, etten ehtinyt lukea Hemingwayta loppuun ennen seuraavaa kirjapiiriä. Huomenna on 10.10., Aleksis Kiven päivä ja meidän kirjapiirin toinen kokoontumiskerta. Valitsin lukemisekseni kirjan Kenelle kellot soivat (1940), jota pidetään yhtenä Hemingwayn merkittävimpänä teoksena.

Kirja sijoittuu Espanjan sisällissotaan vuoteen 1937. Päähenkilö, nuori amerikkalainen Robert Jordan, toimii räjähdeasiantuntijana hallituksen puolella fasisteja vastaan. Kirja kertoo paitsi yhdestä Robertin Jordanin saamasta sotatehtävästä myös monista pääjuonen sisään upotetuista tarinoista. Tarinoiden välityksellä sodan eri vivahteet, merkitykset ja kuvat aukeavat. Kirjan nimi tulee alun perin John Donnen runosta No Man is an Island.

No man is an island,
Entire of itself.
Each is a piece of the continent,
A part of the main.
If a clod be washed away by the sea,
Europe is the less.
As well as if a promontory were.
As well as if a manor of thine own
Or of thine friend's were.
Each man's death diminishes me,
For I am involved in mankind.
Therefore, send not to know
For whom the bell tolls,
It tolls for thee.

Täältä löytyy runosta jonkun laatima suomennos. Kaunis runo, jonka sisällössä on jotain samaa kuin sen mukaan nimetyn kirjan sisällössä.

Itse pidän kirjassa eniten siitä, miten henkilöhahmojen luonteet tulevat oivallisesti esiin ilman suuria adjektiiveja tai kuvailuja. Tämä tyyli jättää lukijalle tilaa muodostaa käsitys henkilöistä. Esimerkkinä tästä seuraava sananvaihto (s.60-61):

”Minä teen sen mihin minut määrätään”, Anselmo sanoi. ”Mutta jos tulee taistelu ---, toivon --- saavani kaikkia tilanteita varten hyvin selvät ohjeet siitä mitä on tehtävä, niin että voin välttää pakoon lähtemisen. Muistaakseni minulla oli Segoviassa voimakas tarve paeta.”

”Me kaksi olemme yhdessä”, Robert Jordan sanoi. ”Minä sanon koko ajan mitä pitää tehdä.”

”Siinä tapauksessa ei ole hätää”, Anselmo sanoi. ”Osaan kyllä tehdä mitä vain käsketään.”

Nyt menossa on sivu 326(/590). Ehkä mieluummin nautin joka sivusta kuin vedän tämän urakkana loppuun ennen huomista iltaa. Sitä paitsi en pääse kirjapiiriin. Tällä kertaa lentopallo vie voiton.

P.S. Kesken on myös toimittaja Timo Harakan kirja Suuri kiristys – Tie ulos eurokriisistä (2014). Äärimmäisen hyvä teos, vau. Lukekaa ihmiset, lukekaa!

Kiintymyssuhteita hahmottamassa

Mitä kiintymyssuhde tai tunneside tarkoittaa? Mitä tarkoittaa, että on vahva kiintymyssuhde johonkin ihmiseen? Voiko joku elää ilman kiintymyssuhteita?

Kiintymyssuhde tarkoittaa kai sitä, että voi olla yhteydessä toiseen tunnetasolla. Se on sitä, kun voi toisen seurassa olla avoin ja asettua haavoittuvaksi, paljastaa ajatuksensa ja tunteensa ilman pelkoa. Kiintymyssuhde tarkoittaa luottamusta siitä, ettei toinen loukkaa, vaikka annat hänelle mahdollisuuden loukata. Kommunikaatio on avainasemassa kiintymyssuhteita luodessa. Kommunikaation myötä luottamus, avoimuus ja rehellisyys lisääntyvät, jos kiintymyssuhde syvenee. Kiintymyssuhde tunteena on minulle kiintymys; tunnen kiintymystä, kun ajattelen joitakin ihmisiä.

Varhaislapsuuden kiintymyssuhteilla sanotaan olevan suuri merkitys myöhemmällä iällä. Lapsen ja huoltajan välinen kiintymyssuhde vaikuttaa myöhemmin persoonan kehitykseen, minäkuvaan, itsetuntoon ja siihen, miten helposti pystyy luottamaan toisiin ihmisiin.

Kiintymyssuhteet ovat olleet mielessäni kuluneen viikon aikana. Tein yksinkertaisen tehtävän liittyen omiin kiintymyssuhteisiini, ja tehtävä oli yllättävän paljon ajatuksia herättävä. Tehtävässä piirretään alla olevan kuvan mukainen kuvio. Sisimmän ympyrän sisään kirjoitetaan minä, ja ulommille ympyröille tai kehille kirjoitetaan mieleen tulevien ihmisten nimiä. Sijoita ihminen sitä lähemmäs sisäympyrää, mitä läheisemmäksi hänet koet. Voit vapaasti sijoittaa sinne sukulaisia (äiti, setä, serkku…), kavereita, vasta kohtaamiasi ihmisiä, opettajia, vanhoja koulukavereita – ketä vain tulee mieleen. Varaa aikaa tehtävään esimerkiksi kymmenen minuuttia. 

Suosittelen melkein tekemään tehtävän ennen kuin luet tehtävän minussa herättämiä ajatuksia. Nämä ajatukset nimittäin saattaisivat vaikuttaa tehtävän tekoon.

Pidin tehtävää helppona, ja sellainenhan se onkin. Sen kuin miettii omaan elämään kuuluvia ihmisiä, vähän tunnustelee omaa suhtautumistaan heihin ja kirjoittaa nimiä kehille. Nimien asettuminen kehille herättää kuitenkin monenlaisia tunteita. Syyllisyydentunto – miksen asettanut häntä lähemmäs? Tiedän hänen välittävän minusta tosi paljon. Ahdistus – miksi sisimmät kehät ovat niin tyhjiä? Miksi en ole päästänyt ihmisiä lähemmäs? Helpotus – pidän hänestä ja meillä on aina hauskaa yhdessä, mutta meistä ei koskaan tule läheisiä. Tuntuu hyvältä tunnustaa se itselle. Kaipuu – vielä puoli vuotta sitten olisin asettanut hänet lähelleni, mutta nyt hän on ulommalla kehällä. Minulla on ikävä häntä ja sitä läheisyyttä. Hämmennys – en ole nähnyt häntä kahteen vuoteen ja silti hänen nimensä on lähimpänä minua. Voiko tällainen tunneside olla aito vai onko se vain tunnesiteen jälki tai heijastus? Epävarmuus - miksi unohdin hänen nimensä kehältä?

Kuuluuko tunnesiteen olla aina kaksisuuntainen? Kuinka kestävää on, jos minä välitän sinusta, mutta sinä et välitä minusta? Kehillehän voi periaatteessa sijoittaa myös eläimiä, eivätkä kaikki eläimet välttämättä kykene muodostamaan tunnesidettä ihmiseen. Mitä tarkoittaa, jos kehälle sijoittaa jonkun ryhmän, esimerkiksi peliporukan? Voiko ryhmä vastata yksilön tunteisiin? Ryhmä ei varmaan useinkaan ole yhtä tärkeä jokaiselle ryhmän jäsenelle. Jollekin ryhmä saattaa olla viikon kohokohta, toiselle tapahtuma, johon juuri ja juuri muulta elämältä ehtii.

Tietynlaisia tunnesiteitä voi muodostaa myös tavaroihin ja asioihin. Millainen on ihminen, jolla on vahva tunneside kaikkiin asioihin ja kaikkeen tekemiseen? Kuinka pitkälle voisi päästä, jos asiat eivät ikinä tuntuisi merkityksettömiltä tai tekemiset turhilta? Korreloivatkohan tällaiset tunnesiteet ja älykkyys jollain tavalla?

Mietin näitä, elän erilaisten tunteiden myllerryksessä. Tuntuu, että tietoiset tunteet vievät eteenpäin. 

Suurimmat oivallukset ovat niitä yksinkertaisimpia

Hoksasin tässä pari päivää sitten jotain todella suurta itselleni, mutta varmaan erittäin pientä toisille. Luin yhtä artikkelia (Lee & Gretzel 2014), jossa sanottiin yksinkertaistaen seuraavasti:

Individual identity: focuses on the difference

Collective identity: emphasizes the similarity

Eli yksilön identiteetti rakentuu muista erottautumalla. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy olla erilainen kuin muut. Voisin kuvitella, että kun yksilö rakentaa minäkuvaa itsestään, saattaa erottautuminen olla jopa teennäisen vahvaa. Esimerkiksi nuori aikuinen saattaa haluta yksinkertaisesti kaikin keinoin olla erilainen kuin kukaan toinen.

Ryhmäidentiteetti taas on sitä päinvastaista, samankaltaisuuksien etsimistä ryhmän kesken. Ollaan suomalaisia, ollaan opettajia, ollaan katolisia.

Olen viime aikoina miettinyt samankaltaisuuksia ja erottautumista toisista, siksi tämä kolahti. Jossakin vaiheessa elämääni halusin kovasti olla suuri yksilö, oikein erilainen kuin muut. Viime viikkoina taas olen tarkkaillut ryhmäidentiteettiä ja omaa ja muiden halua kuulua ryhmään, kuulua laumaan. Minä syön leipää välipalalla, koska sinä syöt leipää välipalalla. On mukava viettää yhteinen välipalahetki samaa asiaa syöden. Ryhmien tarkkailu on tuonut silmieni eteen myös ryhmästä poissulkemisen. Hei, tuolla tyypillä on tuollainen tapa kommunikoida, se ei taida kuulua joukkoon. Jotta ryhmiä voisi muodostua, on johonkin piirrettävä ryhmän rajat. Ikävää, että se tarkoittaa välillä selän kääntämistä osalle ihmisistä. Entä jos minä huudan siellä toisella puolen rajaa, että haluaisin kuulua joukkoon? Harva huutaa, paremminkin painaa kasvot maata kohti ja kävelee pois.

Tavallaan ihminen pyrkii jakamaan toiset ryhmään kuuluviksi (in-group) ja toiset ryhmään kuulumattomiksi (out-group). Sitten aletaan helposti vertailla sisä- ja ulkoryhmän jäseniä sisäryhmän jäsenten eduksi. (Lee & Gretzel 2014)

Olen myös pohtinut ryhmäidentiteettiin liittyen, miksi suomalaisten pärjäämisestä urheilussa saa hyvän fiiliksen. Sivusin aihetta esimerkiksi yhdessä aiemmassa blogikirjoituksessani Mikä penkkiurheilussa viehättää? Abrams ja Hogg (1990) kirjoittavat, että tuollaisessa tilanteessa kokee positiivisen sosiaalisen (ryhmä)identiteetin. Yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä toisen menestyksestä voi tuntea yhteisen sosiaalisen identiteetin kautta (suomalaisuus). Ollaan samaa porukkaa, hyvä että sinä pärjäät.

Paikka, aika ja tilanne määrittävät, milloin ihminen käyttäytyy sosiaalisen identiteetin ja milloin yksilöllisen identiteetin mukaisesti.

Tämä sosiaalisen identiteetin teoria on alun perin Henri Tajfelin ja John Turnerin kehittämä. Muun muassa Abrams ja Hogg (1990) ovat kritisoineet teoriaa siitä, että se vertailee kahta käsitettä, itsetuntoa ja sosiaalista erottuvuutta, kuin ne olisivat jotenkin samalla tasolla vertailtavissa. Teorian mukaan yksilön minäkuva asettuu janalla aina johonkin yksilöllisen identiteetin ja kollektiivisen identiteetin välille. Käsittääkseni kyseenalaista siis on, voiko tällaista janaa edes piirtää, tai ainakaan sijoittaa sinne minäkuvaa.

Jotta voi tuntea olevansa osa ryhmää, on oltava samanlainen. Jotta voi olla yksilö, on oltava erilainen. Tämä oli minun suuri oivallukseni. Olinhan kyllä aina tiennyt tuon, mutten koskaan ajatellut sitä aktiivisesti. Vähän sama fiilis kuin kun on koko ikänsä laulanut jotain laulua tietyillä sanoilla, ja yhtenä päivänä kaveri sanoo, että eihän se noin mene. Tai varmaan aika sama fiilis kun pikkuveljelleni selvisi, ettei Harry Potterissa Ronin pienen pöllön nimi olekaan Postihyytynen (vaan Posityyhtynen).

Tiedättekö, jotenkin pienen yksinkertaisen asian tajuaminen tuntuu valaisevammalta kuin suuren kokonaisuuden hahmottaminen. Loppujen lopuksi elämä on yksinkertaista, jos sen haluaa pitää sellaisena. 

Abrams, D. & Hogg, M. A. 1990. Social Identity Theory. Constructive and Critical Advances. New York: Harvester Wheatsheaf.

Lee, Y. J. & Gretzel, U. 2014. Cross-Cultural Differences in Social Identity Formation through Travel Blogging. Journal of Travel & Tourism Marketing.

Lukutoukat kokoontuu

Kävin eilen ekaa kertaa elämässäni kirjapiirissä. Kirjapiiri, lukupiiri, kirjallisuuspiiri – piiri kumminkin. Meitä oli paikalla kuusi, ja ekan kerran teema oli kunkin lempikirjat.

Melkein jokaiselle tuotti vaikeuksia valita vain yksi lempikirja. Olisi tehnyt mieli valita lempikirja kustakin kirjakategoriasta, esimerkiksi lempifantasiakirja tai lempirunokirja. Sitten kirjoja alkoi kuitenkin tipahdella, enkä ollut lukenut yhtäkään noista muiden lempikirjoista.

Kirjoittelin nimiä ylös, innostuin muutamista todella. Ensimmäiseksi aion mennä lainaamaan Ladaromaanin (nuortenkirja) ja Stephen Kingin kauhukirjan.

Itse suosittelin kirjapiirissä lempikirjanani tietysti Torkkia. Muita mainitsemiani kirjoja olivat Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä (loistavaa huumoria) sekä Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (teemaan sopiva nimi).

Kirjapiirissä oli kummallista olla, kun kukaan ei oikeastaan ollut samanlainen lukija kuin itse. Oli hankala samaistua toisiin. Taisin olla aika väsynyt parin päivän muuttourakasta, ja olisin siksi kai kaivannut samaistumista ja jotain tosi helppoa. Keskustelu aaltoili muun muassa minä-kertojassa, jaarittelevassa kirjoittamistyylissä, kirjastoissa, lukemistahdissa, kirjan valitsemiseen vaikuttavissa tekijöissä, kuunnelmissa, runoissa ja näytelmissä.

Vaikka ensimmäinen kirjapiirikokemus oli minun osaltani vähän ristiriitainen, ei kyllä haittaa, että tuli mentyä. Piirin avulla lukulistallani odottaa taas paljon uusia, jännittäviä teoksia. Seuraavan kerran teema on Ernest Hemingway, joten myös hänen joku kirjansa on lukulistalla.

Olisi ihan älyttömän hienoa kuulla sinun lempikirjastasi! Ihan vain vaikka nimi ja kahden sanan perustelu niin kuin minä kerroin Hietamiehen kirjoista. Tai sitten vaikka romaanin verran perusteluita, niin kuin kirjoitin blogikirjoituksen Torkista kerran. Ihmisten lempikirjat lämmittävät mieltäni aina niin paljon.

Kirjasuositus: Jussi Ahokas ja Lauri Holappa – Rahatalous haltuun

Muistiinpanoja

Jonotin puoli vuotta kirjastosta Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan teosta Rahatalous haltuun. Reilu sata sivua takana ja olen jo nyt ihan vaikuttunut. Suosittelenkin sinua menemään heti oman kirjastosi sivulle ja laittamaan kyseisen kirjan varaukseen!

Rahatalous haltuun on oiva katsaus kapitalismiin ja Suomessa vallitsevaan talouspolitiikkaan. Se ei ole mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeaa taloustekstiä. Kokeile!

Jotta innostuisit, kerron lyhyesti johdannon jälkeisestä kakkosluvusta Mitä raha on? Tein siitä muistiinpanot, etten unohtaisi kaikkea; seuraavat rivit ovat siis oikeastaan muistiinpanojani.

Luvussa käydään läpi rahan syntyteorioita. Ensin kerrotaan valtateorian mukainen tarina, jonka Adam Smith ja kumppanit ovat kehittäneet. Tämä tarina on sama, jonka Matti Pohjola opetti myös minulle Aalto-yliopistossa Taloustieteen perusteet –kurssilla.

Hyödykerahateorian mukaan rahan synty tapahtui suunnilleen seuraavalla tavalla (teoria ei saa mitään tukea historiallis-antropologisista tutkimuksista!):

1        Työnjaon alettua ihmiset tuottivat hyödykkeitä yli omien tarpeidensa

2      Sisäinen halu ohjasi ihmiset vaihtokauppaan keskenään

3        Hyödykkeiden vaihdettavuuden/jakamattomuuden ongelma (esim. miten vaihtaa suola lehmään?)

4        Vaihdetaan ensin hyödyke toiseen hyödykkeeseen ja sitten vasta haluttuun hyödykkeeseen

5        Helposti vaihdettavasta hyödykkeestä alkaa muodostua hyödykeraha

6        Lopulta hyödykerahaksi valikoituvat jalometallit (hyvät ominaisuudet, mm. kestävyys, jaettavuus…)

7        Näyttämölle astuu valtio, joka alkaa suojella yksilöitä rahaan liittyviltä petoksilta, esim. rahan väärentämiseltä

Tärkeimpiä asioita teorian taustalla ovat IHMISEN ITSERAKKAUS JOKAISEN VALINNAN TAUSTALLA ja RAHA VAIHDON VÄLINEENÄ.

Luottorahateorian (mm. Alfred Mitchell-Inness) mukaan rahan synty tapahtui aika eri tavalla. Tätä teoriaa tukevat antropologiset tutkimukset ihmiskunnan historiasta.

1        Hallitsija tarvitsee sotilaita

2        Hallitsija alkaa maksaa sotilaille kolikoilla, joihin painettu hänen kuvansa

-          Kuva kertoo kuka on velallinen

-          Hallitsijan lupaus, että hän vaihtaa kolikon hyödykkeisiin

3        Hallitsijalle tulee ongelma, miten saada vaihdettua kaikki kolikot hyödykkeisiin

4        Hallitsija ratkaisee ongelman alkamalla kerätä veroja alamaisiltaan

-          Verot voisi kerätä hyödykkeiden muodossa, mutta hallitsija haluaakin ne liikkeelle laskemiensa kolikoiden muodossa

5        Alamaisilla tarve saada kolikoita sotilailta, jolloin he alkavat vaihtaa kolikoita hyödykkeisiin

Blogitekstin alussa olleet kuvat ovat muistiinpanoni tästä osiosta. Erittäin tieteellistä ja vakuuttavaa jälkeä, kuten voitte huomata.

Tämän teorian tärkeitä pointteja ovat IHMISTEN VÄLINEN LUOTTAMUS (esim. sotilaat luottavat, että hallitsija antaa heille hyödykkeet kolikoita vastaan), RAHA MAKSUVÄLINEENÄ, LUOTTO- JA VELKARAHA, RAHAN SOSIAALINEN MERKITYS, VALTION ROOLI ja VEROJEN MERKITYS.

Mihin teorioiden erot johtavat käytännössä?

Hyödykerahateorian mukaan kokonaisrahamäärän kasvu (valtio painaa lisää rahaa) johtaa inflaation kiihtymiseen. Tämä johtuu siitä, että teorian mukaan rahan arvo määräytyy sen mukaan, kuinka paljon sitä on liikkeellä. Raha on siis pelkkä vaihdon väline.

Luottorahateorian mukaan raha kertoo velkasuhteista. Uutta rahaa syntyy uusien velkasuhteiden myötä. Velkaa otetaan, jotta voidaan rahoittaa kulutusta tai investointeja. Näin ollen tuotanto (kulutus, investoinnit) ja rahan määrän kasvu ovat yhteydessä toisiinsa. Kokonaisrahamäärän kasvu ei siis johda inflaation kiihtymiseen, jos kokonaistuotanto kasvaa samalla.

Saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, kenties siksi kun tein muistiinpanot alun perin vain itseäni varten. Muistiinpanot myös yksinkertaistavat asioita, ja todellisen kuvan saat vain lukemalla itse kirjan.

On kummallista, että yksi kauppatieteiden opintojeni kulmakivistä onkin tuulesta temmattu tarina. Kun tuollaisen kulmakiven päälle rakennetaan uutta, on kaikki melko hataralla pohjalla.