Minulle tapahtui
eilen jotain tosi hätkähdyttävää. Ihminen, jonka olin tavannut vain pari kertaa
elämäni aikana, kertoi yhtäkkiä äärettömän teräviä havaintoja minusta. Hän vain
tuli siihen ja alkoi puhua. Olin väsynyt, pääni vähän sumuinen, mutta noiden
sanojen teräväpiirteisyys ja osuvuus hätkähdyttivät. Ne pakottivat minut
katsomaan suoraan, pyyhkäisivät väsymyksen taka-alalle. Silmäni avautuivat,
sydämeni hakkasi kovemmin, happi virtasi nopeammin keuhkoihin.
Hetken tuntui,
että elin vahvemmin kuin aikoihin. Nojauduin hieman taaksepäin, teki vähän
mieli piiloutua muurin taakse. Miten sinä olet voinut nähdä minut?
Tuntui hyvältä,
että joku tuntee minut ilman sanoja ja selityksiä. Syvästi hämmensi kuitenkin,
että joku on vain minua tarkkailemalla nähnyt kaiken. Pelotti olla avoin.
Salaisuudet usein suojelevat, ohjaavat katseet harhaan, estävät satuttamasta.
Hän on
tarkkailija ja ajattelija, minä taas ei-ajattelija. En osaisi ikinä ihmistä
kuvattaessa valita sanoja niin kuin hän. Minun sanoin takomani ihmiset ovat
rikkonaisia ja raajattomia, epätodellisia.
Ihmisten
erilaisuus hätkähdyttää joka kerta yhtä syvästi. Joka ikinen kerta se
ravistelee minua niin, että voin vain jäädä tuijottamaan suu auki; muovaamani
maailma on taas muuttanut muotoaan.
Mikään muu tässä
maailmassa ei voi hätkähdyttää minua niin kuin ihmiset, sillä kommunikointi toisten
kanssa avaa uusia ulottuvuuksia eteeni. Jokainen kohtaamani ihminen on uusi
maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti