Palautteenannon vaikeus

Tein yhteen edelliseen työpaikkaani työharjoittelun. Työharjoittelu tarkoitti käytännössä noin kymmenen sivun kertomusta siitä, mitä tein työkseni, mitä olin oppinut ja niin edelleen.

Harjoitteluraportin kirjoittaminen tuntui silloin aikoinaan tosi typerältä. Kirjoitin sen tietysti jälkikäteen, noin kuukausi töiden lopettamisen jälkeen, joten piti yrittää tosissaan muistella asioita. Mitä haasteita kohtasinkaan aluksi? Mitä opin? Huomasinko joitain asioita työpaikalla, joissa olisi parannettavaa? Miten noita juttuja voisi parantaa?

Tuntui, että kirjoitan asioista, jotka piti oikein keksimällä keksiä. Kuitenkin kun tarpeeksi mietti ja pähkäili, alkoivat työnkuva ja sen epäkohdat hahmottua selkeämmin. Yhtäkkiä sieltä nousi ihan hyviä pointteja esiin. Vielä kun muutaman viikon ajan kirjoitusta viilailin ja lisäilin mieleen nousseita seikkoja mukaan, raportista tulikin yllättäen ihan hyvä.

Jälkikäteen työharjoitteluraportin laatiminen on osoittautunut hyödylliseksi. Opin katsomaan työpaikkaa etäämpää ja hahmottamaan työorganisaatiota selkeämmin. Opin kyseenalaistamaan vallitsevia työskentelytapoja.

Organisaatiokuviot eivät ole vain työpaikalle kuuluva asia, vaan ne toistuvat kaikkialla elämässä. Näen niitä samoja piirteitä esimerkiksi koulussa, melontaseurassa, biitsiseurassa ja ihan vain kaveriporukalla järjestetyssä mökkiviikonlopussa.

Suurimmaksi ongelmaksi koen joka puolella, ettei helppoa palautteenantokanavaa ole. Epävirallisessa vapaa-ajantoiminnassa on toki yleensä luonnollista ja suhteellisen helppoa antaa palautetta. Kuitenkin kun mennään vähänkin virallisemman organisaation suuntaan, käy tilanne hankalaksi. En minä anna kovin helposti työpaikalla palautetta, jos sitä ei joku suoraan kysy. En myöskään melontaseurassa ala selvittämään, kenelle palautetta voisi mistäkin asiasta antaa. Voisinko laittaa nettisivujen ulkoasusta palautetta ehkä sihteerille, puheenjohtajalle vai taloudenhoitajalle? Taitaa jäädä palautteet laittamatta.

On oikeastaan aika ihmeellistä, miten vaikeaa palautteen antamisesta on tehty kaikkialla. Palaute kun on se, joka rakentaa, uudistaa, parantaa. Uskon, että organisaatiot olisivat paljon parempia, jos palautteenantoa helpotettaisiin. Ihmiset organisaation arjesta tietävät paljon ja erityisesti, jos heitä kannustetaan tietämään.

Organisaatiot tarvitsevat elääkseen ja pinnalla pysyäkseen palautetta sekä korjattavista että positiivisista asioista. Positiivinen palaute kannustaa jatkamaan, antaa työnteolle merkitystä. Kriittinen palaute puolestaan auttaa korjaamaan, uusiutumaan sekä ennaltaehkäisemään tulevia ongelmia.

Miksi palautteenanto on sitten tehty niin vaikeaksi? Eivätkö organisaatiot ole valmiita ottamaan palautetta vastaan? Kenen tulisi käsitellä palaute ja päättää, mikä on rakentavaa palautetta? Miten ohjata palaute eteenpäin ihmisille, joita palaute koskee?

En ole itse ikinä ollut osa organisaatiota, jossa palautteenantojärjestelmä olisi onnistunut tosi hyvin. Kuvittelisin, että onnistunut järjestelmä tarkoittaisi jotain sellaista, jossa päästäisiin lähelle vapaa-ajan palautteenantotilannetta. Tilanteen luonnollisuus ja helppous kannustaisivat antamaan palautetta. Oletko sinä ollut tai oletko parhaillaan osa organisaatiota, jossa palautteenanto on viety uudelle tasolle? Jos näin on, niin kuulisin tosi mielelläni näistä kokemuksista. 

Diginatiivit

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Kuulun sukupolveen, joka ei ole diginatiivi. Ollessani pieni isällä oli kyllä tietokone. Muistan kuinka pääsin toisinaan katsomaan, kun isosisko pelasi jotain peliä. Ski or die –peli on jäänyt erityisesti mieleen. Samoin pelattiin ainakin sellaista peliä, jossa kissa käveli langalla ja napsi hiiriä suihinsa. Myöhemmin vähän vanhempana pääsin myös itse pelaamaan. Tomb Raider, Aladdin, Lion King, eri Keenit ja jokin viikinkipeli olivat huikeita. Ei meillä kuitenkaan ollut mitään internetiä saati kännyköitä tai tabletteja. Lankapuhelimeen vastasi kuka sitten ehtikin. Ei ollut mitään salaisia puheluita; puhelut puhuttiin siinä missä lankapuhelin oli.

Sain rippilahjaksi sitten kännykän. Se oli jotakin ihan ihmeellistä. Silmät loistaen sitä tutkittiin. Kuunneltiin soittoääniä, tilattiin joskus joku logo piristämään etusivua. Opittiin kohta laittamaan hälyjä.

Totta kai olen jo ala-asteelta saakka käyttänyt tietokoneita. Meillä järjestettiin 3-4 luokilla jonkinlaisia ATK-tunteja. Tietokoneet ja ohjelmistot vain olivat niin lapsenkengissään vielä silloin, että nykytekniikka eroaa siitä huomattavasti.

Uskon olevani onnekas, kun kuulun juuri tähän sukupolveen. Olen oppinut käyttämään erilaisia digitaalisia laitteita, ohjelmistoja ja ohjelmia. Uuden tekniikan ja ohjelman oppiminen on tietyllä tavalla helppoa, vaikkei ihan luonnollista. Tärkeänä koen myös, että tiedän, millaista oli ilman tätä digiaikaa. Tiedän, millaista oli suunnitella elämää enemmän kuin seuraavan tunnin verran eteenpäin. Tiedän sen vapauden, jota voi kokea, kun elää ilman somea ja ikuisesti jatkuvia keskustelu- ja kommentointiketjuja siellä.

Miettikää lasta, joka syntyy juuri nyt. Tämä lapsi saa luultavasti 2-vuotislahjaksi ensimmäisen tabletin, oppii 4-vuotiaana ohjelmoimaan, eikä todellakaan pärjää enää 5-vuotiaana edes pientä hetkeä ilman puhelinta. Tietysti vähän kärjistän, ja pääasiassahan se on vanhempien valinta, mihin lapset kasvattaa. Lähinnä kai ne ovat ne vanhemmat, jotka eivät pärjää, jos lapsella ei ole koko ajan kännykkä taskussa. Pointti on kuitenkin se, että nuo lapset ovat niitä diginatiiveja.

Diginatiivit varmasti syrjäyttävät edeltäjänsä kaikissa tietoteknisissä töissä. He ovat neroja natiiviudessaan. He eivät kuitenkaan tiedä sitä, minkä vaikka minä tiedän. Maailma oli ennen erilainen. On jännää kantaa mukanaan sukupuuttoon kuolevia kokemuksia. Nuo kokemukset eivät paina hartioita, vaan suoristavat ryhtiä, saavat olon kevyemmäksi. Tiedän, miltä tuntuu kävellä ilman, että kännykkä painaa taskussa.  

Pidetään huolta toisistamme

Kävin viikonloppuna monta vakavaa keskustelua, joiden tunnelma pitää minua vankinaan yhä näin maanantai-iltanakin. Keskustelut koskettivat, pakottivat menemään pinnan alle tutkimaan sellaisia kohtia itsessä, jotka yleensä pysyvät piilossa. Täytyi miettiä, mitä minä tästä ajattelen, mitä minä haluan ajatella. Välillä tunteet kertoivat suunnan, välillä täytyi keskittyä järjen avulla etsimään ratkaisuja. Keskustelukumppanit auttoivat suunnan löytämisessä ja avasivat uusia polkuja.

Näin ihmisen hyvyyttä. Näin raakuutta, pahuutta. Jouduin kohtaamaan oman toimintani ajattelemattomuuden. On aina tosi kirpaisevaa, kun omanarvontuntoa kolhaistaan. On helppoa elellä ja luoda ruusuinen kuva itsestä: olen niin hyvä ihminen. Sitten paikalle tulee toinen ihminen ja repii tuon ruusuikkunan palasiksi muutamalla sanalla. Edessä aukeaa realistisempi näkymä, ahdistaa. On kuitenkin katsottava, kohdattava totuus, jotta voi jatkaa.

Seison nyt paljaan, karun maiseman edessä. Olo tuntuu todellisemmalta kuin ennen viikonloppua. Mietin, paistaako aurinko taas huomenna ja antaa ruusujen hiljalleen puhjeta kukkaan.

Jos ympärilläni olevat ihmiset eivät välittäisi minusta, he antaisivat varmaan minun elellä kaiken aikaa ruusutarhassa. On välittämistä, että näytetään totuus. Otetaan kädestä kiinni, ohjataan ruusuikkunan ohi karun maiseman äärelle. Pidetään kiinni, jos totuus on liian paljas.

Mietimme viikonloppuna myös, onko välittäminen velvollisuus. Jos ihminen on tarpeeksi läheinen, onko velvollisuus huolehtia. Läheisen ihmisen harhaillessa, astuessa sivuun, onko velvollisuus mennä ja ohjata takaisin. Kertoa, missä mennään ja mihin pitäisi mennä. Näyttää totuus siinäkin. Läheisestä ihmisestä välittämisen käsittäminen velvollisuutena tuntuu kuitenkin vähän pahalta. Niin kuin en haluaisi välittää, mutta on pakko. Ikään kuin olisi jokin kirjoittamaton laki, joka käskee välittämään. Silloin ei olisi kyse enää tunteista tai halusta, ja välittämisen alkuperäinen merkitys himmenisi. Puhuimme velvollisuudesta kuitenkin, koska aina ei ole helppoa välittää. Voi olla, että tunteiden tasolla haluaa välittää, mutta todellinen välittäminen vaatisi toimintaa. Toiminta taas ei aina ole ollenkaan helppoa. Entä, jos toiminta rikkoisi ihmisten välejä? Entä, jos tuo toinen vihaa minua totuuden edessä? Tai entä, jos joku ihminen on elänyt niin kauan ruusutarhassa, että todellisuus saattaisi murskata?

Maailma, jonka näen uusien lasien läpi

Ostin uudet lasit. Vanhat hukkuivat Thaimaan reissulla viime joulukuussa. Kuljin puoli vuotta piilareilla ja viisi vuotta ilman näöntarkastusta. Nyt maailma tuntuu näkyvän jopa liian terävänä. Puiden lehdet ovat vihreämpiä, ne piirtyvät jokainen erillisinä esiin. Talojen reunat erottuvat taivasta vasten, rajautuvat voimakkain vedoin näkökenttään.

Ensimmäisenä uusien lasien päivänä katselin maailmaa korkealta ison lasi-ikkunan läpi. Tarkkailin ihmisiä kaduilla, puiden uusia piirteitä, talojen parvekkeiden teräviä reunoja. Teki lopulta mieli sulkea silmät siltä maailmalta, jonka näin. Otin lasit käteen, tuijottelin tuttua sumeutta.

Optikoksi opiskeleva kaverini selitti minulle myöhemmin silmien anatomiaa. Miten on olemassa keskimääräinen ihmisen silmän maksiminäkökyky, mutta miten jokaisella ihmisellä on kuitenkin oma maksiminäkökykynsä. Minun silmieni maksiminäkökyky oli lasien myyneen optikon mukaan aika paljon sitä keskimääräistä maksiminäkökykyä parempi. Vasen silmäni on kuitenkin jollain tavalla epämuodostunut, ja siksi sen näkökykyä täytyy korjata linssillä. Lasien avulla pääsen taas maksiminäkökykyyni, maailma on niin tarkka kuin se minun silmieni avulla katsottuna vain voi olla.

Luin joskus jostain, että ihmisen silmän näkösolujen pitäisi teoreettisesti taata näkökyky noin 200 ikävuoteen asti. Vanhenemisen ei siis pitäisi vaikuttaa näkökykyyn. Selityksenä näkökyvyn huononemiselle vanhetessa annettiin, etteivät vanhenevat aivot jaksa käsitellä näköinformaatiota enää riittävän tehokkaasti. Aloin sitten tietysti miettiä, vanhenevatko aivoni kenties toispuoleisesti. Yritin löytää elämästäni ja itsestäni toispuoleisia, kallistuneita asioita. Tunnistin jotain epätasapainoisia kohtia ja mietin, voisinko noita epätasapainoja korjaamalla auttaa myös vasenta silmääni.

Mietin myös sokeita ihmisiä. Miltä tuntuisi, jos maailmassa ei olisi enää valoa. Ei olisi piirteitä, ei sävyjä, ei kesän sinistä taivasta tai sateenkaaren toivoa antavia värejä. Täytyisi turvautua toisiin, osata ottaa apua eri tavalla vastaan. Oppia luottamaan muihin aisteihin: tuoksuihin, tunteisiin, makuihin ja ääniin.

Sitten tuli mieleen oma suhteeni tuntoaistiin. Se, miten minulla on tarve tuntea pinnat, kokeilla, miltä ne tuntuvat. Vaatekaupassa kokeilen kädelläni ohimennen jokaisen vaatteen kangasta, tunnustelen niitä sormissani. Haluan tuntea kaiken kauniin käteni alla, liu’uttaa sormiani niiden pintoja pitkin.

Minä myös rakastan kävellä paljain jaloin, tuntea pinnat jalkapohjien alla. Jos työaikoja ei lasketa mukaan, saatan kesäisin kävellä viikosta toiseen ilman kenkiä. Toisinaan laitan kengät jalkaan kotoa lähtiessä, mutta pistän ne kohta laukkuun. On hyvä tuntea maa jalkojen alla, olla lähempänä vetovoiman ydintä. Hiekkapolun pistävät kivet, auringossa lämmennyt kallio, kaupan jäinen lattia. Joskus tulikuuma asfaltti polttaa jalkapohjat rakoille, sattuu. Kipu tuntuu elävältä, rajaa kesää todellisemmaksi. En malta sulkea jalkojani kenkiin, sulkea yhtä aistimaailmaa.

Joskus ajatukset eksyvät poluille, joissa miettii, miten elämä muuttuisi yhdenkin aistin menettämisen kautta. Sitten tulee kiitollisuus omasta terveydestä, omista terävistä aisteista. Haistelen ilmaa, tunnen läppärin lämmenneet, muoviset näppäimet sormieni alla. Minä tunnen ja koen elämän, tässä ja nyt.

Katselen maailmaa taas uusien lasien läpi; ehkä tämä terävä näkökenttä on minun maailmani todellisuus.