Pysähdyksissä

Kasvoilla nauru, sisällä hymy.

Sulavat liikkeet,

Jotka eivät voi satuttaa ketään

Ei mitään.

Hengityksen salpaava hetki

Reunan tullessa vastaan.

Suuri maailma siinä

Rikkomattomana.

Toisten kanssa voisi jatkaa,

Yksin on pysähdyttävä.

Kasvoilla ikävä, silmissä syvyys.

Pysähtyneisyys,

Joka satuttaa

Kun pinta väreilee saavuttamattomissa.

Siinä koko maailma, kokonaan.

Sen reuna

Ja tarve jatkaa matkaa.

Tarve olla kohtaamatta hetkeä.

Pysähdyksissä 17.12.2014

Joulufiilistelyä

We’re walking in the air

We’re floating in the moonlit sky

The people far below are sleeping as we fly

I’m holding very tight

I’m riding in the midnight blue

I’m finding I can fly so high above with you

Far across the world

The villages go by like dreams

The rivers and the hills

The forests and the streams

Children gaze open mouth

Taken by surprise

Nobody down below believes their eyes

We’re surfing in the air

We’re swimming in the frozen sky

We’re drifting over icy mountains floating by

Suddenly swooping low on an ocean deep

Rousing up a mighty monster from his sleep

We’re walking in the air

We’re dancing in the midnight sky

And everyone who sees us greets us as we fly

Mulla alkoi joululoma! Kuuntelen lempijoulukappaleitani, fiilistelen vapauden tuntua. Walking in the air on yksi suosikeistani. Siinä on jotain taianomaista. Sitä kuunnellessani voin kuvitella itseni lumen ja pakkasen maahan: pakkanen kimaltelee jokaisessa lumihiutaleessa ja jääkiteessä, pakkasviima saa posket punertumaan. Kaikki on valkoista, puhdasta, kylmää. On talvi. Minä rakastan talvea, pakkasta ja lunta. Kirkasta auringonpaistetta, joka heijastuu hangesta, tiheää lumituiskua, hurjia pakkasia, jäätä.

Oikeasti en rakasta talvea erityisesti, mutta tuota kappaletta kuunnellessani rakastan hetken. Jotenkin se sopii etenkin autoon kuunneltavaksi, ehkä koska kappale kertoo minulle ulkoilmasta, ulkoilma taas kertoo vapaudesta ja autolla ajo liittyy mielessäni vapauteen. Olla irrallaan kaikesta, edetä keskellä ei mitään. I’m walking in the air.

Ihan joulumieltä tuo kappale ei kuitenkaan tuo. Jos puhutaan todellisista lempijoulukappaleistani, päästään loputtomaan listaan. Pidän tosi paljon esimerkiksi lauluista Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, Me lapset pienet riennämme (virsi 32) ja Sylvian joululaulu. Toisaalta se riippuu yleensä täysin esittäjästä ja sovituksesta, mikä laulu kuulostaa hyvältä. Yksi tämän joulun suosikeistani on ollut esimerkiksi O Come, Emmanuel (The Piano Guys).

Tänä aamuna kuuntelin eilisen Joulumusiikin sävel on vapaa –radio-ohjelman tallennetta. Tuli lapsuus mieleen, miten monesti joulun alla avattiin radio ja kuunneltiin eri toivelaulukonsertteja. Ehkä tuolloin ne olivat niitä lapsille suunnattuja, mutta kuitenkin.

Fiilistellään, ihmiset, joulua! Tai fiilistellään jos siltä tuntuu. Mistä sinulle tulee joulu? Vai tuleeko joulu ollenkaan? Onko joulu mielensisäinen tunne vai tekeekö ympäristö joulusta joulun?

Kateus kompassina

Kateus ei ole ikinä ollut minulle helppo tunne. Ehkä minä pienenä koin, että kateutta ei kuulu tuntea. Kateus on negatiivista, se pitää sulkea pois. Olen sitten melkein koko elämäni kulkenut tämän opin mukaan.

Muistan olleeni vahvasti kateellinen, kun aloitin kauppiksessa. Olin koko elämäni opiskellut pienen kaupungin kouluissa, joissa taso oli matala ja pärjäsin hyvin ilman panostamista. Yhtäkkiä sitten asuin Helsingissä ja opiskelin kauppakorkeassa. Tapasin toinen toistaan älykkäämpiä ja menestyneempiä ihmisiä. Toinen toistaan kauniimpia, hienompia, uskomattomampia.

Räpistelin pysyäkseni pinnalla. Yritin, mutten ollut tottunut yrittämään. En myöskään ollut tottunut epäonnistumaan tai olemaan keskitasoa.

Välillä olin vihreä kateudesta. En osannut kuitenkaan tulkita mieleni viestejä oikein. En hyväksynyt kateutta. Niinpä menin päivästä toiseen ajatellen, että olen varmasti noita parempi oikeasti kunhan alan opiskella. Pärjään, kunhan yritän ensin. Toivoin, etteivät toiset olisi niin hyviä.

Sillä on iso ero, toivooko toisia huonommiksi vai itseään yhtä hyväksi. Toisille pahan toivominen kertoo siitä, ettei ole hyväksynyt kateutta ja käyttää sitä tuhoavasti. Itsensä toivominen yhtä hyväksi puolestaan osoittaa kateuden hyväksymistä. Kateus kertoo minulle, mitä itse haluaisin olla. Nykyään kateutta tuntiessani pyrin pilkkomaan tunteen helpompiin osiin: mille piirteelle tai asialle olen kateellinen? On helppo pyrkiä parempaan, kun kateus osoittaa, missä haluaisin olla.

Mielen viestit ovat hirveän yksinkertaisia. Niin yksinkertaisia, että huvittaa, miten monimutkaisesti niitä välillä tulkitaan. Välillä jopa toivon, että oma mieleni olisi monimutkaisempi, jotta voisin spekuloida ja analysoida. Mieleni viestit ovat kuitenkin yleensä hyvin yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Harjoittelemalla suoran viivan kulkemista pääsen maaliin ennen kuin ehdin edes keskittyä sen etsimiseen.

Täytyy kuitenkin vielä lisätä, että koen mustasukkaisuuden jotenkin paljon haastavammaksi tunteeksi. Yleensä se on ilmetessään paljon tuhoavampi kuin kateus. Se johtuu kai siitä, että mustasukkaisuus liittyy aina ihmisiin, kun taas kateus asioihin. Ihmiset kokonaisuuksina ovat jotain käsittämättömän monimutkaista. Luulen myös, että tässäkin ilmenee ihmisluonnon halu olla monimutkaisempi kuin onkaan. Mustasukkaisuudesta tehdään monimutkaisempaa olemalla epäsuoria, välttelemällä tunteen oikeita kohtaamisia ja selvityksiä.

Kateutta ja mustasukkaisuutta kutsutaan englannissa samalla sanalla: jealous. Olen miettinyt, tekeekö se tunteesta ja sen käsittelemisestä yksinkertaisempaa. Toisaalta se voi olla myös haastavaa, jos ei koskaan tee lähtökohtaista eroa noiden tunteiden välille.  

Nykyään olen eniten kateellinen ihmisille, joilla on intohimo. Tuntuu, että olen koko elämäni etsinyt jotain suurta kaiken muun ylitse menevää asiaa elämääni, sellaista, joka tekisi päivistä suuria ja elämästä seikkailun. Kuitenkin minä näperrän, jumitan, teen ihan kivoja juttuja. Olen onnellinen, mutta etsin. Ehkä jonain päivänä olen erityisen kateellinen jollekin tietylle intohimolle. Sitten tiedän määränpääni ja unelmani.

Kuvien lähde: freedigitalphotos.net

Itsensä ylittämisestä ja ihmisten erilaisuudesta

Pidin viime torstaina enkun kurssin loppuesityksen. Puhuin Twitteristä, siitä, miksi yritysten kannattaisi alkaa twiittaamaan. Löydätte Prezi-esitykseni täältä.

Esitysvisuaalien valmistelu sinänsä oli jo juttu. Valitsin Prezistä yhden peruspohjista, täytin sen esityssisällölläni ja uh – se näytti hirveältä! Laimealta ja mitäänsanomattomalta. Voin melkein pahoin kun ajattelin, että pitäisi ruveta säätämään kuvien, fonttien ja värimaailmoiden kanssa. Sitten saapui kämppikseni, ojensi auttavan kätensä, ja jo alkoi näyttää hyvältä!

Aiheessa ei ollut muita rajoitteita kuin että sen piti olla business related ja itse esityksen persuasive eli suostutteleva (ei esim. informatiivinen). On yllättävän hankala lähteä miettimään aihetta, jos saa valita ihan mitä tahansa. Niinpä kaverini keksikin aiheeni. Poimin vain hyvistä ideoista sen, joka edes vähän sykähdytti.

Olen aika keskiverto esiintyjä. En hyvä, mutta en erityisen huonokaan. En kuitenkaan missään nimessä mitenkään inspiroiva tai rento esiintyjä. Yksi suurimmista ongelmistani esiintyessä on se, että kun kohtaan jonkun katseen yleisöstä, pääni tyhjenee. Näen nauravat silmät, huvittuneisuuden, rypistyneet kulmat, epäilevän pilkahduksen. Yhtäkkiä eläydynkin siihen katsojaan ja unohdan esiintymisen. Ongelma ei ainakaan helpotu, jos joudun esiintymään vieraalla kielellä.

Tällä kertaa päätin vain seurata millintarkasti ohjeita. Pitäydyn annetussa ajassa, valmistelen erittäin selkeän rakenteen, pidän yleisön mukana kertomalla koko ajan missä mennään, suunnittelen terävät ja sopivat aloitukset ja lopetukset, valmistaudun esitykseen puhumalla sen ääneen (rehearsing). En käytännössä jättänyt mitään sattuman varaan. Esiintymistä edeltävänä päivänä pidin esityksen vielä kolmelle kaverilleni, mistä oli varmasti suunnaton apu.

Otin myös vähän mallia Steve Jobsin ja Barack Obaman puheista. Katsottiin molempien puheita tunneilla yhdessä, ja harvoin olen kuullut esiintyjien käyttävän niin yksinkertaista kieltä. Niin päätin, etten puhu kieltäni solmuun vaan pitäydyn minäkin yksinkertaisessa kielessä.

Niin minä sain esityksestä viitosen. Ajattele, täydet pisteet! On uskomatonta onnistua alueella, joka on itselle heikkous. En edelleenkään ollut mielestäni hyvä, mutta vedin niin kuin kaikki kuulemani ja lukemani ohjeet neuvoivat. Tunnen itseni melkein huijariksi.

A: En keksinyt itse aihetta. B: En valmistellut itse visuaaleja. C: Käytin kavereita testiyleisönä. D: Matkin muita esiintyjiä. Jne.

Silti. Vitonen. Heheh, ei hullumpaa. Tästä lähtien elämänohjeeni onkin ehkä, että jos olet jollakin alueella heikoilla, hyödy muiden vahvuuksista. Pyydä apua, matki, hyödy kaikin keinoin! Sitä paitsi apu on varmasti jossakin vaiheessa vastavuoroista. Toisten vahvuuksista hyötymällä elämä rullailee eteenpäin puolet helpommin.

Jatkoa kirjapiirille

Vasemmalta oikealle: kirjapiirin viimeisin lukeminen, viimeksi lukemani kirja ja seuraavaksi lukuvuorossa oleva kirja.

Ajatelkaa, olen koko syksyn tuntenut olevani osa kirjapiiriä, mutta tosiasiassa käynyt piirissä vain kerran ennen viime tiistaita. Tiistaina siis sitten vihdoin kokoonnuttiin taas. Lukemisena oli ollut Ilkka Auerin Sysilouhien sukua.

Sysilouhien sukua on fantasiakirja nuorille. Päähenkilönä on nuori, 11-vuotias tyttö, joka seikkailee jääkarhunsa kanssa. Koko kirja on yhtä seikkailua ja matkantekoa, Nonna ja jääkarhu Fenris kohtaavat mitä ihmeellisimpiä vaaroja. Kuvailisin kirjaa ihan ookoona ja läpikahlattavana. Jotain siitä jää kuitenkin puuttumaan. Ehkä päähenkilö ei ole kovin samaistuttava tai yleensäkään henkilöhahmoihin ei pääse kovin helposti sisälle. Myöskään juoni ei ole kauhean uskottava, vaan välillä tapahtumat oikein saavat ärtymään epäuskottavuudessaan. En tiedä, olisi mielenkiintoista kuulla jonkun nuoren kommentit kirjasta.

Emme vaihtaneet sanaakaan kirjasta piirin aikana. Kuvittelisin sen johtuvan siitä, että muilla oli samat fiilikset kirjasta. Tai ehkä he eivät olleet lainkaan lukeneet kirjaa, mikä on myös hyvin paljon mahdollista.

Piiri oikeastaan on muuttanut nimeään kirjapiiristä luku- ja pelipiiriksi. Vähän keskustelua kirjallisuudesta, sitten pelaaman – mikäs sen parempi tapa viettää ilta! Viimeksi pelattiin alkuun yksi erä Bohnanzaa ja lopuksi kahta eri seurapeliä tai –leikkiä. Kerron lyhyesti seuraleikeistä, jotta saatte ideasta kiinni ja voitte ehkä itsekin kokeilla niitä illanistujaisissa.

Ensimmäinen peli voisi olla nimeltään tarinadraama. Siinä jokainen osallistuja kirjoittaa paperille kohdat 1-5. Ensimmäiseen kohtaan (1) kirjoitetaan kaksi nimeä x ja y. Toiseen kohtaan (2) kirjoitetaan mitä he tekevät. Kolmanteen kohtaan (3) laitetaan x:n vuorolause ja neljänteen (4) y:n vuorolause. Viidennessä kohdassa (5) kerrotaan mitä tapahtuu sitten. Esimerkiksi (kirjoitin itse suunnilleen näin piirissä):

1.       Mummu ja pappa

2.       Polttelevat piippua verannalla

3.       ”Kylläpä lonkkaa kolottaa”

4.       ”No, onneksi ei kauaa”

5.       Niin he köpöttelevät sisälle ehkä viimeiselle levolleen.

Ideana on, että jokainen lukee vuorotellen yhden kohdan ääneen lapustaan. Ensimmäinen osallistuja lukee kohdan 1, toinen kohdan 2 jne. Pelin tarkoitus on osoittaa, miten mielikuvituksemme on usein tosi rajoittunut. Vaikka tarinan osat ovat eri tarinoista, tulee niistä silti järkeviä ja yleensä huomattavasti hauskempia kuin alkuperäiset täysin loogisesti etenevät tarinat.

Toisessa leikissä jokainen osallistuja kirjoitti paperille kolme vahvaa tunnetta. Sitten jaettiin porukka ja paperit kahteen osaan, ja molempien joukkueiden piti valita kolme tunteista ja esittää ne nonverbaalisti eli ilman sanoja. Vastajoukkueemme rakensi upean tarinan, jossa naisella on kaksi kosijaa, jotka tappavat lopulta toisensa, ja sitten nainenkin tekee itsemurhan. Murhanhimo ja mustasukkaisuus olivat ainakin kaksi heidän valitsemistaan tunteista.

Seuraavaksi kerraksi luetaan sarjakuvia. En ole mikään suuri sarjisfani, joten saa nähdä mitä siitä tulee. Toki luen välillä sarjakuvia; Mustanaamio ja Villivarsa olivat lapsena lemppareitani, jossakin vaiheessa ihastuin Blueberryyn, ja nykyään, hmmm, luen välillä Aku Ankkoja. Ehkä hauskinta on lukea joku lyhyt sarjakuva, vaikka hesarin Fingerpori, ja saada päivän naurut siitä. Tässä olisi kuitenkin kaksi viikkoa aikaa tutustua joihinkin uusiin sarjakuviin ja viedä niitä kokoontumiseen. Olisiko ideoita?

Hassua, miten meidän piiri muuttaakin koko ajan muotoaan. Melkein luokittelisin sen nyt luku-, peli- ja draamapiiriksi. Toivottavasti se on ikiliikkuja, joka yllättää meidät piiriläiset joka kerta uudelleen!