Hei,
perustin tämän blogin suurin haavein. Halusin yhtäältä toteuttaa
lapsuuden unelmia kirjoittamisesta ja luoda uusia haaveita tulevaisuuden urasta
alalla. Saatuani blogin pystyyn säkenöin intoa. Ideoita ja ajatuksia virtasi
päässäni, enkä tiennyt missä järjestyksessä niitä toteuttaisi ja niistä
kirjoittaisi.
Huomasin lukevani asioista tarkemmin, ottavani epäselväksi jääneistä
asioista innokkaammin selvää ja kuuntelevani eri tavalla kuin ennen. Peilasin
tarkemmin itseäni ja maailmaa, tunnustelin kohtia, jotka näyttivät
vääristyneiltä. Ihmettelin karheita pintoja ja myös niitä sileimpiä, kauneimpia
kuvajaisia.
Opin paljon. Opin erityisesti kun jollakin nousi niin vahva ajatus
tekstistäni, että hän kirjoitti siitä kommentin. Oppimisprosessi pelkästään
oman itsen kanssa on jo suuri; lukemalla ja peilaamalla kaikessa hiljaisuudessa
oppii näkemään yllättävän paljon. Kun oppimisprosessiin kuitenkin osallistuu
joku toinen, avautuu siihen aina uusi maailma.
Sitten alkoi tulla arki vastaan muun elämän alkaessa vaatia enemmän. Kun
tavallisten arkivelvollisuuksien täyttäminen vei kaiken ajan, luovat ajatukset
polkeutuivat kiireisiin jalkoihin. Yhtäkkiä kirjoittaminen ei ollut luovan
prosessin päätepiste, vaan sen alku. Istuin kirjoittamaan ja aloin etsiä
itsestäni luovuutta. Kun sitä ei aina löytynyt, into koko prosessia kohtaan
väheni.
Kokeilin tässä välissä myös vajaan vuoden ajan työkseni kirjoittamista.
Toiminimen perustaminen, asiakas, asiakkaalle kirjoittaminen. Huomasin pystyväni
siihen kyllä. Kirjoittaminen oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin mitä olin sen
aina kuvitellut olevan. Lapsuuden haavekuvista oli tultu aika kauas.
Nyt kirjoitan taas, kirjoitan itselleni. Kirjoitan nautiskellen.
Kirjoitan huumautuen yhteen kietoutuvista sanoista.
Tämä blogi oli yksi elämänvaihe. Ehkä joskus jossakin taas kohdataan.
Kiitokset,
Annika
