Olen nähnyt sinut

Minulle tapahtui eilen jotain tosi hätkähdyttävää. Ihminen, jonka olin tavannut vain pari kertaa elämäni aikana, kertoi yhtäkkiä äärettömän teräviä havaintoja minusta. Hän vain tuli siihen ja alkoi puhua. Olin väsynyt, pääni vähän sumuinen, mutta noiden sanojen teräväpiirteisyys ja osuvuus hätkähdyttivät. Ne pakottivat minut katsomaan suoraan, pyyhkäisivät väsymyksen taka-alalle. Silmäni avautuivat, sydämeni hakkasi kovemmin, happi virtasi nopeammin keuhkoihin.

Hetken tuntui, että elin vahvemmin kuin aikoihin. Nojauduin hieman taaksepäin, teki vähän mieli piiloutua muurin taakse. Miten sinä olet voinut nähdä minut?

Tuntui hyvältä, että joku tuntee minut ilman sanoja ja selityksiä. Syvästi hämmensi kuitenkin, että joku on vain minua tarkkailemalla nähnyt kaiken. Pelotti olla avoin. Salaisuudet usein suojelevat, ohjaavat katseet harhaan, estävät satuttamasta.

Hän on tarkkailija ja ajattelija, minä taas ei-ajattelija. En osaisi ikinä ihmistä kuvattaessa valita sanoja niin kuin hän. Minun sanoin takomani ihmiset ovat rikkonaisia ja raajattomia, epätodellisia.

Ihmisten erilaisuus hätkähdyttää joka kerta yhtä syvästi. Joka ikinen kerta se ravistelee minua niin, että voin vain jäädä tuijottamaan suu auki; muovaamani maailma on taas muuttanut muotoaan.

Mikään muu tässä maailmassa ei voi hätkähdyttää minua niin kuin ihmiset, sillä kommunikointi toisten kanssa avaa uusia ulottuvuuksia eteeni. Jokainen kohtaamani ihminen on uusi maailma.

Muistin maailma

Kuvat toimivat muistilinkkeinä. Tämä kuva palauttaa mieleeni tuon päivän fiiliksen, tuon rannan, tuon koiran.

Muistin teoriaa 

Muisti on kykyä tallentaa ja palauttaa mieleen asioita. Evoluutioteorian mukaan muisti kehittyi meille alun perin siksi, että oppisimme välttämään vaaroja. Jos koemme jotain vaarallista, emme toiste ajaudu samaan tilanteeseen, koska tunnistamme muistin avulla tilanteen sen tullessa uudelleen vastaan.

Yleensä muisti jaetaan kolmeen osaan: sensoriseen, lyhytkestoiseen ja pitkäkestoiseen muistiin. Sensorinen muisti on aistitiedon varasto. Sen kesto on tosi lyhyt, mutta kapasiteetti valtava. Esimerkiksi näkömuisti on sensorista: salaman välähtäessä näemme salaman kuvan mielessämme pitempään kuin se todellisuudessa näkyy taivaalla.

Pitkäkestoinen muisti on tiedon varasto. Muistettavat asiat voivat säilyä siellä koko eliniän. Tämä muisti on evoluution kannalta se tärkein, koska siellä säilyvät selviytymisen kannalta suotuisat ja haitalliset asiat, esimerkiksi opiskelun tulokset tai kipu.

Lyhytkestoinen muisti puolestaan toimii välittäjänä sensorisen ja pitkäkestoisen muistin välillä. Se valikoi tarpeellista infoa ja koodaa sitä pitkäkestoiselle muistille sopivaksi. Ilman lyhytkestoista muistia emme pystyisi ymmärtämään toistemme puhetta, koska emme muistaisi, mitä toinen on hetki sitten sanonut. Lyhytkestoinen muisti antaa meille mahdollisuuden muistaa noin 15-30 sekuntia ajassa taaksepäin.

Rajallinen muistimme

Tarjosin eilen kämppikselleni luettavaksi yhtä kirjaa lainaamastani kirjakasasta. Hän tarttui Sophie Kinsellan kirjaan Salaisuuksia ilmassa, innostui siitä, mutta mietti samaan aikaan, onkohan lukenut kirjan jo aiemmin. Tunne oli minulle niin tuttu! Luen muutamia kymmeniä kirjoja vuodessa, mutta pystyisin keskustelemaan vain harvan sisällöstä jälkikäteen. Mitähän iloa kirjojen lukemisesta sitten on? Tai ehkä paremminkin: mitä hyötyä?

Ihmisen mieli on niin rajallinen. Vaikka jokin kokemus jäisikin pitkäkestoiseen muistiin, ei ole ollenkaan varmaa, että tarpeen tullen mieli saa sen sieltä kaivettua esiin. Tavallaan tuntee kyllä, että tietää asian, mutta ei vaan saa palautettua sitä mieleen. Joskus mieli jopa suojelee itseään kieltäytymällä palauttamasta epämiellyttäviä asioita muistista.

Mieti, jos ihmisen muisti olisikin rajaton. Muistaisimme kaiken kerran kuulemamme, lukemamme tai näkemämme. Mieleen palauttaminen olisi automaatio. Rajaton muisti vain vaatisi myös rajattoman mielen. Tällä hetkellä mielen kapasiteettimme tuskin kestäisi muistin rajattomuutta. Me tarvitsemme rajoja.

Joskus rajat tulevat vastaan liian aikaisin tai liian vahvoina. Tulee mieleen Riikka Pulkkisen kirja Raja, jossa yhtenä teemana on dementian aiheuttama mielen kipu. Se, miten mies sairastuu, alkaa unohtaa, ahdistuu muistamattomuudestaan. Vaimo kadottaa miehensä pala palalta, hetki hetkeltä, muistikuva muistikuvalta. Unohtaminen sattuu sekä itseen että läheisiin.

Oma mummoni sairasti dementiaa pitkään. Harvoin olen tavannut niin hyväntuulista vanhusta. Jos ei ole muistia, ei kai ole muistikuvia kivuista, epäonnistumisista, suruista. On vain se hetki, 15-30 sekuntia.

Muistin ihmeellisyydestä

Mielestäni muistin ehkä yksi mielenkiintoisimmista piirteistä on kyky tunnistaa hahmoja. Pienenä katsottiin aina pilviä taivaalla, yritettiin tunnistaa tuttuja hahmoja. Kohta muodottomat möykyt näyttivät koirilta, lohikäärmeiltä ja tanssivilta tytöiltä. Samalla tavalla muisti toimii vaikkapa keskustellessa. Jos ei ymmärrä tai kuule, mitä toinen sanoo, muisti usein joka tapauksessa työstää viestin ymmärrettäväksi.

Toinen esimerkki muistin mielenkiintoisesta osa-alueesta on, miten joitain asioita on mahdotonta muistaa. Itselläni on jonkinasteinen kasvosokeus. Saatan olla jonkun ihmisen kanssa vaikka kuinka paljon tekemisissä, mutta yhtäkkiä en vain tunnista häntä. On kamalaa, jos joku vaihtaa hius- tai pukeutumistyyliään, koska toisen kasvoja katselemalla en välttämättä saa mitään vinkkiä siitä, tunnenko tyypin. Vaikka olen aiheesta jotain artikkeleita lukenutkin, en vieläkään voi täysin käsittää, mikseivät minun aivoni suostu tallentamaan ihmisten kasvoja.

Maailman paras muisti

Tiedätkö, alun perin minut tähän muistipohdintaan sysäsi pappani Tauno Lepistö. Hän kirjoittaa 1999 julkaistussa kirjassaan Metsämiehen laulu:

Kovaa puuta oli riihi, punahonkaa. Muistan miten hyvältä tuoksui ne lastut, kun olin siellä navettatyömaalla niillä leikkimässä. (vuodelta 1923, s.21.)

Tämä tapaus sattui talvella 1936. Tämä talvi oli siitä ihmeellinen, että lunta ei satanut kuin vasta helmikuun 28 päivä. Oli kovia pakkasia, sen ansioista oli tullut vahva kuura maahan. (s.33.)

Tämä juoksuhaudoissa vietetty aika ja sen tuomat raa’at kokemukset eivät voi koskaan täysin arpeutua ja parantua. On se niin kova ja raaka kokemus. --- Tuntuu hyvin ikävältä näistä kirjoittaa ja muistella. Onkohan tuo edes tarpeellista. (s.59.)

Enpä ole tavannut toista yhtä hyvämuistista kuin pappani. Olen ajatellut kirjaa lukiessani, että pappa muisti paljon aistiensa avulla. Sen minkä hän aisti vahvasti, hän myös muisti. Voisinko minäkin muistaa paremmin, jos herkistäisin aistini? Mietin myös, että papan itsesuojeluvaisto ei pyrkinyt unohtamaan ikäviä kokemuksia. Hän kirjoitti sodasta ja muisti sen, vaikkei se hyvältä tuntunut.

Did you know

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Meidän piti eilen enkuntunnilla improvisoida puhe aloittamalla ”Did you know ---”. Tehtävänannon saadessani menin hetkeksi lukkoon, ajatukset pysähtyivät. En ole luonnostani mikään kovin hyvä tai rento esiintyjä, etenkään vieraalla kielellä. Sitten lukko kuitenkin hellitti otteensa ja pystyin ajattelemaan. Käteni lepäsi sillä hetkellä takkini päällä joten päätin kertoa siitä: Did you know that I bought this jacket for five euros?

Jälkeenpäin keskusteltiin siitä, miksi se esiintyminen on muka niin kamalaa. Opettaja kysyi, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos esitys menisi täysin metsään. Riippuen tietysti esiintymistilanteesta pahimmat vaihtoehdot olivat päätyminen youtubeen, työpaikan saamatta jääminen ja ihmisten nauru.

Okei, youtube tietysti olisi aika hirveä kohtalo, mutta muuten, mitä väliä? Ei kukaan muu muistaisi tapausta enää seuraavana päivänä.

”Did you know” –tehtävän tarkoituksena oli muistuttaa meitä niistä esiintymisen perusjutuista. (1) Muista ottaa yleisö haltuun ennen kuin avaat suusi. (2) Älä aloita jaarittelemalla tai ääntelemällä ymm tai ömm vaan mene suoraan asiaan, herätä yleisö vaikka sitten kysymyksellä Did you know. (3) Aloita ja lopeta tärkeimmillä pointeilla, keskikohta esityksestä kuitenkin unohdetaan. (4) Lopeta selkeästi: thank you lopussa saa aikaan aplodit, pieni pälyily taas herättää epävarmuutta yleisössä.

Esiintyminenhän on oikeastaan yksinkertaista. Niin yksinkertaista, että välillä ihmetyttää sekä oma että muiden pelko sitä kohtaan. Jo neljän kohdan listalla voi päästä perushyvään esitykseen. Esiintyminen ei todellakaan ole mitään ydinfysiikkaa. Jos olisin käyttänyt esiintymisen opiskeluun elämässä edes saman verran aikaa kuin vaikka nyt sen fysiikan, olisin varmasti puolet parempi esiintyjä kuin nyt. Entä kumpaa kauppatieteilijä tarvitsee elämässä enemmän: lukion pitkän fysiikan oppimäärää vai esiintymistaitoja?

Ihmettelen vahvasti, miksei Suomessa ole vielä minkäänlaista elämäntaito-oppiainetta. Siellä voitaisiin opettaa paitsi esiintymistä myös vaikkapa käyttäytymistä, elämänhallintaa, valintojen tekemistä ja itseilmaisua.

Erityisesti kansanedustaja Jani Toivola on toivonut tällaista Norjan mallin mukaista oppiainetta Suomeen, jossa pohjauduttaisiin draaman, sovittelun ja yhteisökasvatuksen metodeihin. Kulttuurimme on yhä individualistisempi; lapset eivät enää opi tärkeitä elämäntaitoja vanhemmilta sukupolvilta. Kun nuoren perheen vauva saa nuhan, kutsuvat vanhemmat paniikissa ambulanssin paikalle. Ei ole enää sitä sukupolvien ketjua, äitejä ja isoäitejä kertomassa, miten toimitaan. Ei ole yhteisöjä. Pitäisikö elämäntaidot saada perintönä äidinmaidossa vai kehittäisikö yhteiskunta meille elämäntaitosirun, jotta osattaisiin toimia? Väliaikaisena ratkaisuna elämäntaito-oppiaine voisi hyvinkin toimia.

Toivola twiittasi 7.10. Ylen Ajankohtaisen kakkosen kiusaamiskeskusteluun liittyen seuraavasti:

Norjassa taiteisiin perustuva ”elämäntaito” oppiaine. On läpi peruskoulun. Kiusaaminen romahti. Oppilaat ja opettajat voi paremmin. #a2ilta

Taito esiintyä ja ilmaista itseään on minun arvostuskategoriassani melkein siellä korkeimmalla paikalla. Kun niitä ei ole minulle opetettu enkä ole niissä mikään erityislahjakkuus, olen välillä pulassa. Koen olevani riittämätön. En osaa, hävettää, minussa on jotain vialla. Ajatukseni palaavat siihen, mitä professori Matti O. Huttunen sanoi 16.10. Helsingin avoimen yliopiston tunto-luennolla: Syyllisyys liittyy tekoon, häpeä minuun.

Kunpa kovin moni tämän hetken suomalaislapsi ei joutuisi isona häpeämään sitä, ettei osaa jotain, mitä hänelle ei ole koskaan opetettukaan.

Yes, I knew it, vastasi yksi yleisöstä esitykseni jälkeen. Nauratti. Mitä minä taas pelkäsinkään?

Ministi politiikasta

Olen viime aikoina ihmetellyt useaan otteeseen, minkälainen ihminen jaksaa toimia politiikassa. Tähän ajatusprosessiin minut sysäsi vasemmistoliiton Anna Kontula. Kävin Helsingin kirjamessuilla 23.10. kuuntelemassa Hesarin Unto Hämäläisen johtaman paneelikeskustelun aiheesta Onko politiikka kriisissä, johon osallistuivat Kontulan lisäksi Anu Kantola ja Tapio Raunio. Keskustelun lähtökohtana oli vaalien äänestysprosentin laskun aiheuttama huoli Suomessa - miksi ihmiset eivät äänestä?

En tehnyt keskustelun aikana muistiinpanoja, joten on hankala muistaa tarkkaan sanomisia. Toisaalta taas muistan varmuudella ne itseäni eniten hätkähdyttäneet jutut. Kontula kertoi kansanedustajan arjesta eduskunnassa, siitä, miten on koko ajan ihan järjetön kiire. Kiireen takia kansanedustajat tekevät kaiken aikaa päätöksiä asioista, joista he eivät ymmärrä tarpeeksi. Kun edustajiamme vaaditaan päättämään vaikkapa eurobondeista, kuinka monella on aikaa ja viitseliäisyyttä alkaa perehtyä asiaan? Todennäköisesti mielipide muodostetaan nopeasti perustuen yhteen hyvin esitettyyn kantaan. Kontula väitti esimerkiksi, että jos kansanedustajilla olisi aikaa perehtyä työurien pidentämiseen tähtääviin esityksiin, olisi asialla muitakin vastustajia kuin hän yksinään. Johtuen ainaisesta kiireestä karismaattisimmat esitykset saavat ihmiset luomaan mielipiteensä. Tämän takia mielipiteet puolueiden ja kansanedustajien välillä alkavat muistuttaa toisiaan, mikä puolestaan vaikeuttaa kansalaisen politiikan seuraamista. Mistä tiedän, äänestänkö vasemmistoliittoa, keskustaa vai vihreitä, kun kaikki ajavat samaa kantaa vain hiuksenhienoin eroin?

Juuri ennen kirjamessuja olin saanut päätökseen (jo moneen kertaan mainitsemani) Timo Harakan Suuri kiristys –kirjan. Harakka toi kirjassaan esiin muutamia tapauksia, joissa eduskunta joutui tekemään päätöksiä liittyen EU:n talousasioihin (myönnetäänkö Kreikalle lainaa, sitoudutaanko takaamaan uutta velkarahastoa jne). Päätöksissä tehtiin karmeita virheitä johtuen esimerkiksi englanninkielisen lakitekstin virheellisistä käännöksistä. On aika uskomatonta, millaisista kysymyksistä asiasta tietämättömät oikeasti joutuvat päättämään. Kuitenkaan demokratian tilalle ei ole vielä keksitty parempaa järjestelmää.

Kontula painotti eduskunnassa poliittisen debatin tärkeyttä. Kunnon väittelyissä ihmiset joutuvat reagoimaan tavalla, jossa sanat eivät ole välttämättä tarkkaan harkittuja. Tunteet taas saavat muodostamaan mielipiteitä. Väittelyt saisivat varovaiset poliitikot erottumaan toisistaan paremmin. Kontulan mukaan poliittista debattia eduskunnassa pyritään ennemminkin hyssyttelemään käyttäydytäänpä nyt sivistyneesti -tyylillä kuin kannustamaan.

Itse jätän äänestämättä vaaleissa, jos koen, etteivät vaalit kosketa minua. Toisinaan vaalit tuntuvat epäkiinnostavilta (seurakuntavaalit), toisinaan taas minut valtaa tunne, ettei äänelläni ole mitään merkitystä (EU-vaalit). Äänestätkö sinä vaaleissa? Miksi äänestät tai miksi et äänestä?

Joskus politiikka kyllä kiinnostaa, mutta menetän äkkiä hermoni sitä seuratessani. Katsoin esimerkiksi vastikään Areenasta Ajankohtaisen kakkosen miniteeman Suomen tämän hetkisestä talouspolitiikan linjasta. Ärryin kuitenkin todella nopeasti asetelmaan Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju, keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä ja kokoomuksen elinkeinoministeri Jan Vapaavuori vastaan tutkija Lauri Holappa. Kolme vastaan yksi asetelma ei vain ole reilu. Tietysti parempi sekin kuin kertoa kansalle vain se yksi oikea kanta. Tässä vielä linkki Ylen tiivistelmään keskustelusta.

Politiikassa toimija ei ainakaan saisi ärtyä niin kuin minä ärryn. Ei saisi tuntea voimattomuutta epäkohdan edessä, vaan tarmoa ja intoa lähteä puuttumaan siihen. Voi politiikka kerrassaan, aloin jo ärtyä aiheesta kirjoittamiseenkin. Tuntuu, etten saa edes raapaistua pintaa siitä, mistä haluaisin kirjoittaa. Parempi sulkea kone ja joogata hiukan.