On aika jatkaa matkaa

Hei,

perustin tämän blogin suurin haavein. Halusin yhtäältä toteuttaa lapsuuden unelmia kirjoittamisesta ja luoda uusia haaveita tulevaisuuden urasta alalla. Saatuani blogin pystyyn säkenöin intoa. Ideoita ja ajatuksia virtasi päässäni, enkä tiennyt missä järjestyksessä niitä toteuttaisi ja niistä kirjoittaisi.

Huomasin lukevani asioista tarkemmin, ottavani epäselväksi jääneistä asioista innokkaammin selvää ja kuuntelevani eri tavalla kuin ennen. Peilasin tarkemmin itseäni ja maailmaa, tunnustelin kohtia, jotka näyttivät vääristyneiltä. Ihmettelin karheita pintoja ja myös niitä sileimpiä, kauneimpia kuvajaisia.

Opin paljon. Opin erityisesti kun jollakin nousi niin vahva ajatus tekstistäni, että hän kirjoitti siitä kommentin. Oppimisprosessi pelkästään oman itsen kanssa on jo suuri; lukemalla ja peilaamalla kaikessa hiljaisuudessa oppii näkemään yllättävän paljon. Kun oppimisprosessiin kuitenkin osallistuu joku toinen, avautuu siihen aina uusi maailma.

Sitten alkoi tulla arki vastaan muun elämän alkaessa vaatia enemmän. Kun tavallisten arkivelvollisuuksien täyttäminen vei kaiken ajan, luovat ajatukset polkeutuivat kiireisiin jalkoihin. Yhtäkkiä kirjoittaminen ei ollut luovan prosessin päätepiste, vaan sen alku. Istuin kirjoittamaan ja aloin etsiä itsestäni luovuutta. Kun sitä ei aina löytynyt, into koko prosessia kohtaan väheni.

Kokeilin tässä välissä myös vajaan vuoden ajan työkseni kirjoittamista. Toiminimen perustaminen, asiakas, asiakkaalle kirjoittaminen. Huomasin pystyväni siihen kyllä. Kirjoittaminen oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin mitä olin sen aina kuvitellut olevan. Lapsuuden haavekuvista oli tultu aika kauas.

Nyt kirjoitan taas, kirjoitan itselleni. Kirjoitan nautiskellen. Kirjoitan huumautuen yhteen kietoutuvista sanoista.

Tämä blogi oli yksi elämänvaihe. Ehkä joskus jossakin taas kohdataan.

Kiitokset,

Annika

Abstrakteja pohdintoja arvomaailmasta

Joinakin päivinä toimistolla istuessa mietin, mitä oikea elämä on. Voiko oikea elämä olla läppäreitä, laskelmia, sähköposteja, puheluita, niukkaa vapaa-aikaa ja lyhyitä yöunia? Kysymykseen vastatakseen pitäisi kai määritellä ihan aluksi, mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan sanalla oikea. Oikean voisi määritellä realistiseksi kokemukseksi. Realistinen elämä kuitenkin kuulostaa hyvin rationaaliselta, melkein kuin toimistotyöläisen elämältä.

Jos asiaa lähestyisi toiselta kantilta, määrittelisi oikean sellaiseksi yksilön kokemukseksi, jota määrittävät kyseisen yksilön arvot. Jos yksilö toimii omien arvojensa mukaisesti, hän tekee oikein. Hankaluudeksi tässä määritelmässä muodostuu käytännössä muun muassa se, että usein on hankala erottaa omia henkilökohtaisia arvoja ulkopuolelta tulevista arvopaineista. Toinen merkittävä ongelma on se, että useinkaan yksilön oikea ei tässä määritelmässä vastaa yhteiskunnan oikeaa. 

Jos nyt kuitenkin pidetään kiinni tästä yksilön oikean määritelmästä eikä välitetä siihen liittyvistä ongelmista. Käytännössähän kaikki määritelmät ovat valintoja ja nostavat ongelmia muihin määritelmiin verratessa.

Kun mietin omaa arvomaailmaa, huomaan, ettei se loppujen lopuksi ole kovinkaan pysyvä. Tuntuu, että arvostin ihan vain vuosi sitten eri asioita kuin nyt. Vielä viime syksynä en olisi esimerkiksi tinkinyt mistään hinnasta viikoittaisista palloiluvuoroista. Kuluneen kesän ja syksyn aikana olen tehnyt moneen kertaan valinnan jäädä istumaan illaksi nenä kiinni kirjassa tai läppärin näytössä.

Omassa tapauksessani uudet mahdollisuudet ovat varmaankin tuoneet mukanaan uusia kiinnostuksen kohteita, jotka vastaavasti ovat asettaneet arvomaailmani järjestyksen uusiksi. Jos minulle olisi pari vuotta sitten tarjottu samoja mahdollisuuksia, olisivatkohan ne silloin myllertäneet arvomaailmaani? Veikkaan, etten olisi osannut silloin tarttua noihin mahdollisuuksiin.

En kuitenkaan usko, että arvomaailma muuttuu hetkessä. Niin kuin että elämä tarjoaa sinulle uuden mahdollisuuden, tartut siihen ja järjestät samalla arvomaailmaasi sopivampaan järjestykseen. Uskon, että ennemminkin arvomaailma pikkuhiljaa muuttuu uusien kokemuksien myötä, ja sitä kautta silmät avautuvat uusille mahdollisuuksille. Uuteen mahdollisuuteen tarttuessa arvomaailma on jo valmiiksi järjestäytynyt uusiksi.

Uusi tilanne saattaa konkretisoida tapahtuneen muutoksen arvomaailmassa. Itsessäni uusi tilanne on herättänyt monenlaisia kysymyksiä. Enkös minä oikeastaan vastusta tällaista elämäntyyliä? Miksi minulla ei ole aikaa rakkaille harrastuksille? Sitten pikkuhiljaa olen alkanut löytää vastauksia, ja ne vastaukset ovat yllättäneet minut itseni. Ai, oikeastaan minä nautin juuri nyt juuri tästä. Kas vain, vaikka olen pelannut viimeiset kymmenen vuotta, niin juuri nyt tekisi lähinnä mieli mennä salille jos aikaa olisi lisää.

Oikeastaan on ollut aika hankala prosessi hyväksyä, etten enää ole se sama vanha tyyppi. On ollut vaikea ymmärtää, että nykyinen oikea elämäni ei ole lainkaan sitä mitä vanha oikea elämäni oli.

Luulen, että jos harrastaisi paljon itsetutkiskelua, myös oman arvomaailman hahmottaisi selkeämmin. Itselleni kuitenkin tuntuu sattuvan aina toisinaan näitä yllätyksiä, että huomaan kasvaneeni jostakin arvosta ulos. Ehkä kyseessä on edelleen osittain aikuiseksi kasvaminen ja oman arvomaailman luominen. Voikohan mitään lapsuuden arvoja kantaa mukanaan loputtomiin niitä kyseenalaistamatta?

Johtopäätöksenä totean, että hautaudun hetkeksi ilman syyllisyyttä koulun ja töiden maailmaan. Oikea elämä voi todella olla niitä, ei siinä mitään. Hetkellisesti oikea elämähän voi olla ihan mitä tahansa. Pitkällä tähtäimellä perspektiivi ja määritelmät ehkä vähän muuttuvat.

Anteeksi tämä abstrakti ja samalla täysin tieteetön pohdinta.   

Oi suloista Suomen suvea!

Kesä on kulunut joutuin. On ollut kaunista, mutta kylmää. Olen pyöräillyt paljon ja pelannut totta kai. Kaksi normikesän harrastusta on kyllä jäänyt hyvin vähälle: biitsi ja melonta. Ehkä heinäkuu tuo helteet ja lämpimät vedet, että pääsee tekemään niitäkin.

On ollut mieletöntä, kun on voinut elää kesää, vaikkei niitä huippukelejä ole vielä nähtykään. Töitä kahdeksan tuntia sisätiloissa, sitten ulos. Pyöräilyä, pelailua, jopa hengailua jos lämpöä on riittänyt. Sateella sitten jotain muuta. Vaikka kirjoittamista. Olen ollut nyt nelisen viikkoa kesätöissä, ja kolmena päivänä työmatkan aikana on tullut vettä. Se ei ole kovin paljoa.

Jos elää sellaisessa maassa kuin Suomi, täytyy melkein järjestää vapaa-ajan tekemiset sääolosuhteisiin sopiviksi. Vielä joku kesä sitten halusin aina vain pelata biitsiä. Veikkaan, että tämän kesän kelit olisivat turhauttaneet, jos ainoa mielekäs tekeminen olisi biitsi. Hietsun naisten viikkokisoissa tuli tänään vettä, ja viime viikolla puolestaan tuuli melkein myrskyisästi.

Jos nauttii monesta asiasta, löytyy mieleistä tekemistä monenlaisella kelillä. Kriteerinä itsellä kuitenkin tekemisen suhteen, että ulos täytyy päästä usein tai pää hajoaa.

Suomen kesähän kestää käytännössä maksimissaan neljä kuukautta. Kaksi mennyt, kaksi jäljellä. Tykkään kesästä niin paljon, että hyvä kun maltan ja ehdin nukkumaan. Sitten on sitä talvea ja muuta harmaata kahdeksan kuukautta.

Ehkä jopa romantisoin Suomen kesää, kun se tuntuu aina niin täydelliseltä. Kaikki ne tuoksut, luonto vihreydessään, Hietsun pehmeä hiekka, koivujen vaaleat rungot, kuuma asfaltti polttamassa paljaat jalkapohjat rakoille, juhannussauna, öiset soutelut järvellä, inhat itikat nuotion äärellä, väsymyksestä horjuva keho päivän pelien päätteeksi, litimärät ja kuraiset vaatteet pyöräilyn jälkeen, Lauttasaaren yöt, ihmisten kevyt nauru, vastaleikattu nurmi, lehmät laitumella. Voisin kai jatkaa loputtomiin. Minkälainen olisi sinun listasi? Olisiko se myöskin loputon?

Jos mennään ajassa vuosi eteenpäin, minun pitäisi olla vaihdossa Aasiassa. Ihmiset pitävät minua ihan hölmönä, kun kerron harkitsevani vaihdon väliin jättämistä. Vaihto sattuu osumaan kesäaikaan, enkä vain millään raskisi jättää Suomen kesää väliin.

Jos minä kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin varmaan viisisataa sivua ylistystä Suomen suvelle.

Laitanpa seuraavaa talvea varten itselleni muistiin: hyvä fiilis lähtee asenteesta, ei olosuhteista.

Pukeutuisinko tänään värimyrskyyn?

Istuttiin eilen iltaa kaverin luona; meitä oli siinä paikalla joku vajaa kymmenkunta. Satuin sanomaan ääneen jotain kummallisesta olostani, jota en osannut nimetä. Toiset kiinnostuivat: ai minkälainen olo, kuvaile sitä. Yksi sitten keksi, että käydään läpi tunnelmakierros kaikkien kohdalla. Vähintään tuli kertoa, millä värillä oloaan kuvaisi.

Yhden olo oli likaisenvaaleansininen, toisen vihreä, jonkun olo taas oli keltainen. Yhden mielessä oli oikea värimyrsky. Väreistä ei alettu vetää mitään sen syvempiä psykoanalyysejä.

Kierroksen aloittajana minun kohdallani värivaatimusta ei vielä ollut, joten en päässyt nimeämään omaa väriäni. Ajattelin kuitenkin ehkä lähinnä syvänoranssia ja savunharmaata.

Värit ovat lähiaikoina pompahdelleet monissa eri yhteyksissä keskusteluihin. Ehkä Suomessa värit korostuvat näin keväisin pitkien ja lähes värittömien syksyn ja talven jälkeen. Kun värejä sitten pitkästä aikaa näkee, ne myös herättävät ajatuksia ja keskusteluja.

Jokaisella värillä on oma aallonpituus, ja solut ja molekyylit reagoivat eri tavalla eri aallonpituuksiin. Tämän vuoksi voisi ajatella, että myös sokeat siis reagoivat väreihin. Jollain tavalla eilinen keskustelumme väreistä olotiloina tukisi tätä myös; jos olotilan voi kuvata värin avulla, eikö väri ole sitten ennemmin tunne kuin jotain silmin nähtävää?

Itselleni värit ovat aina olleet jotenkin luonnollinen osa elämää. Huomaan viestittäväni paitsi tietoisesti, myös tiedostamatta oloani käyttämieni vaatteiden värien avulla. Välillä myös stimuloin itsenäni johonkin olotilaan tiettyjen värien avulla. Tänään haluan olla energinen, pukeudun siis keltaiseen. Nyt on tarpeen rauhoittua, etsin siis kaapista jotain sinistä päälle.

Auringon valon lisääntyessä huomaan, että myös ympärilläni olevat ihmiset lisäävät värikkäiden vaatteiden käyttöä. Enää jokaisen vastaantulevan takki ei olekaan musta, vaan eri värit tervehtivät minua vastaantulijoissa. Jotenkin on helpompi hymyillä värikkäälle ihmiselle, ja värikkään ihmisen silmät vastaavat useammin värin pilkkeellä.

Totta kai värit ovat henkilökohtainen kokemus. Ihmisethän näkevätkin värit eri tavalla, niin mikseivät sitten tuntisi niitä eri tavalla. Muistan aina, kun yksi kaverini väitti violettia takkiani siniseksi. Siitä hetkestä lähtien en ole pitänyt itsestäänselvyytenä, että näkisin ja kokisin värit samoin kuin toiset.

Mustan värin sanotaan esimerkiksi olevan muun muassa ankea, synkkä ja tyylikäs. Varmasti riippuu värin kantajasta ja värin näkijästä, millä adjektiivillä värin kokee.

Kuvan lähde:freedigitalphotos.net

Pitäisi joskus kokeilla vaihtaa jonkun kanssa värimaailmoja. Ehkä se voisi olla seuraava illanistujaisten aihe. Jokainen toisi tullessaan pari lempivaatekappalettaan, ja sitten laitettaisiin vaatteet arvalla vaihtoon vaikka viikoksi. Olisitko messissä?

Olin muuten tulossa eilen illalla kipeäksi. Voisinkohan tulevaisuutta varten tehdä johtopäätöksen, että jos minulla on kummallinen, vaikeasti sanoin kuvailtava, syvänoranssi ja savunharmaa olo, olen tulossa kipeäksi?

Älylaitekoukussa

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Hukkasin yksi ilta hetkeksi puhelimen. Melko nopeasti hoksasin, mihin olin sen jättänyt ja tiesin saavani sen seuraavana päivänä takaisin. Tieto ei kuitenkaan hirveästi helpottanut olemistani.

Pahinta oli, että olin menossa seuraavana päivänä työhaastatteluun. En pystynyt tarkistamaan sähköpostista haastatteluajankohtaa ja -paikkaa. En voinut katsoa reittioppaasta bussien kulkua tai hyvää reittiä pyöräilyyn. Nämä ongelmat toki ratkesivat, kun sain lainata hetkeksi kaverin puhelinta. Silti jännitti. Entä sitten, kun olen matkalla haastatteluun. Entä jos eksyn? Entä jos olen myöhässä ja pitäisi ilmoittaa siitä? Entä jos ne ovat laittaneet aamulla sähköpostiin viestiä mahdollisesta haastatteluajankohdan siirrosta tai muusta?

Tietysti murehdin vähän turhia. En vain yksinkertaisesti ole mennyt vuosiin mihinkään ilman, että olen voinut turvautua kännykkään.

Omistan totta kai läppärin, mutta se ei tässä tilanteessa auttanut. Nettiä kun käytän kännykän kautta, eikä muita avoimia verkkoja löydy kämpällä.

Arkirutiinit ilman kännykkää

Sen lisäksi, että murehdin haastattelua, kännykän katoaminen järkytti päivärytmiäni myös muuten. En oikein tiennyt mitä tekisin illalla ennen nukkumaan menoa. Lopulta tartuin kirjaan, vaikkei tehnyt mieli lukea mitään raskasta. Tuli mieleen, että ehkä normaalistikin lukisin enemmän kirjoja, jos hankkisin paitsi kaikennäköisiä raskaita tietopohjaisia oopuksia, myös jotain kevyttä iltalukemista. Juuri kun olin tänä keväänä päässyt siihen johtopäätökseen, että oikeastaan romaanit ovat turhakkeita. Ehkä dekkarin lukeminen illalla voisi kuitenkin olla kehittävämpää kuin netin selaaminen.

Huomasin myös, etten taida normaalisti keskittyä juurikaan syömiseen. Ruoka ei ikinä ole ollut minulle mikään suurin nautinnonlähde, vaan ennemminkin pakko. Ajattelutapani ruuan suhteen on suunnilleen sellainen, että taltutan näläntunteen voidakseni toimia ja pyrin hankkimaan ihmiskehon toiminnan kannalta tärkeimmät ravintoaineet syömisistäni.

Kun aamulla sitten laitoin aamupalaa - paistoin terveellisen letun, siihen kylkeen mustikoita ja jukurttia, vähän vihreää teetä – poistuin useaan kertaan keittiöstä vaeltamaan huoneeseeni. Sitten yhtäkkiä, kaiken ollessa valmista, huomasin mitä olin tekemässä; ai, taidan etsiä kännykkääni tuodakseni sen aamupalapöytään. Istuin hölmönä alas ruuan ääreen. Tuntui erikoiselta keskittyä vain ruokaan: niihin makuihin, kylmiin mustikoihin, lämmittävään teehen. Oikeastaan jo se tuntui erikoiselta, että näin mitä söin. Yleensä taidan siis tuijottaa tiiviisti kännykän näyttöä.

Kännykkälakkoon

No niin, olin tietysti melko järkyttynyt havainnoistani. Mietin, mihin kaikkeen kännykän käyttö oikeastaan vaikuttaa huomaamattani. Heikentää ehkä keskittymiskykyäni, vähentää tulevaisuuden suunnittelun taitoa, vääristää suhdetta ruokaan...

Totta puhuen menin pieneen paniikkiin. Olen nyt siis paitsi esimerkiksi karkkilakossa, myös kännykkälakossa. Tai siis pidän kännykättömiä päiviä. Kännykätön päivä tarkoittaa, etten tee mitään turhaa kännykällä, kuten pelaa pelejä tai käy vähän väliä katsomassa sähköpostia, vaikken edes odota mitään tärkeää viestiä. Olen kai perinteinen joko-tai ihminen eli minun pitää tehdä asioita joko täysillä tai ei ollenkaan. Joko käytän kännykkää kaiken aikaa tai en ollenkaan.

Sähkömagneettinen säteily?

Ehkä pieni vikatikki oli eksyä lukemaan kännykän käytön ja aivosyövän yhteydestä. En sinänsä siitä aivosyövästä huolestunut, vaan yleensä sähkömagneettisen säteilyn aiheuttamista ilmiöistä kehossa. Vaikka kännyköiden säteily on huomattavan heikkoa verrattuna vaikka mikroon, saa se kuitenkin aikaan ainakin aivokuoren lämpenemistä. Säteily siis saavuttaa aivot ja vaikuttaa niihin jotenkin. Vaikeampaa onkin tutkia, että miten se vaikuttaa.

Aiheesta lueskeltuani aloin melkein tuntea yhdellä luennolla istuessani, miten kaikista kännyköistä, läppäreistä ja tableteista tunkeutui aivoihin säteilyä, joka puolestaan vaikutti ajatuskykyyni.

No, parempi olla rupeamatta vainoharhaiseksi, mutta riskien tiedostamisesta tuskin on haittaa.

Ruotsalainen tutkimus kännykän ja aivosyövän yhteydestä: http://www.pathophysiologyjournal.com/article/S0928-4680(14)00064-9/pdf

Pää tyhjänä vai aistit tukossa?

Mieleni on ollut aika lailla tyhjä jo monta kuukautta. Olen välillä istahtanut alas ja asettanut kädet läppärin näppäimistölle. Yrittänyt tuntea sen tutun voiman virtaavaan sormiin, toivonut sormien lähtevän itsestään liikkeelle. Niin usein olen istunut, niin usein pettyneenä sulkenut tyhjän tiedoston. Jos kirjoittaisin työkseni, niin kirjoittaisin vain. Mutta koska kirjoitan omaksi ilokseni ja harrastuksekseni, en halua kirjoittaa ilman oikeaa fiilistä. Väärällä fiiliksellä kirjoitetut tekstit maistuvat puulta, niitä ei tee mieli edes vilkaista jälkikäteen. Parhaimmillaan tekstit palauttavat elävästi mieleeni sen jonkun hyvän fiiliksen ja toivottavasti välittävät osan siitä fiiliksestä myös lukijoille.

Entä jos fiilistä ei vain tule? Ajan myötä alkaa epäilyttää. Ehkä tulkitsen oman oloni väärin. Kenties ylireagoin siihen pienenä tuntuvaan vastukseen, joka estää kirjoittamisen.   Pitäisikö vain kerta kaikkiaan istua alas ja alkaa lyödä näppäimiä? Kirjoittaa, kunnes fiilis olisi takaisin. Muutaman kerran tosiaan jopa kirjoitin. Kirjoitin mauttomia, hajuttomia kokonaisuuksia. Juttuja, joita ei jaksa lukea eikä niitä muista. Näkymättömiä, tylsiä tarinoita. Mitä muuta voisi odottaa tyhjästä päästä tulevaksi?

Kannattaisi varmaan vaan aina yrittää kuunnella omaa oloa. Istua alas, hengittää syvään. Nenän kautta sisään, suun kautta voimakkaasti ulos. Vetää rajat siihen ympärille esteiksi ulkomaailman häiriköille. Sellaisessa hetkessä itsestä tuntuu aina, etteivät vain aivot ole ajatteleva osa ihmistä, vaan koko keho. Kehon osat viestivät, kertovat olostaan, kommunikoivat keskenään. Aivot tuntuvat toimivan kommunikaation kääntökeskuksena, jotta viestijät voisivat muodostaa kokonaisuuden, ja että viestit voisivat tulla kehon ulkopuolelle.

Tällä hetkellä tunnen yhä vastuksen. Tunnen kehoni, joka haluaa edelleen olla tyhjä ja hiljainen.  Erityisesti niska ja silmät haluaisivat levätä. Silmät kaipaisivat pimeää huonetta, vähemmän valoärsykkeitä. Kädet kuitenkin hakeutuvat kirjoittamaan, jalat pyrkivät hypähtelemään ja happi virtaa keuhkoihin nopeasti.

Usein on vaikea kuulla, mitä keho haluaa viestiä. Erityisesti kaupunkielämän loputtomat ääni- ja valoärsykkeet turruttavat, estävät kuuntelemasta omaa kehoa.

Vielä vaikeampi on kuitenkin ymmärtää kehon viestejä, koska tuntuu, ettei ole aikaa ymmärtää. On mentävä eteenpäin. Vasta hiljaisella hiihtolenkillä, vaellusreissulla keskellä peltoja, metsän siimeksessä tai loputtoman aavalla merellä sitä herää. Tuntuu, kuin olisi ollut kuuro. Yhtäkkiä sitä sitten havahtuu hetkeen; näkö- ja kuuloaisti palautuvat. Silmät ymmyrkäisinä sitä voi katsella ympärille ja miettiä, mihin sitä oli niin kiireellä menossa viimeiset viikot ja kuukaudet.

Ihmiset ovat varmastikin eriasteisesti herkkiä ärsykkeille. Samalla kun joku rakastaa vaikkapa vilkasta sosiaalista elämää, uusia ihmisiä ja kovaäänistä musiikkia, toinen saattaa kokea samat asiat tukehduttavina, aistit tukkivina.

Luulen vähän, että itsessäni kaupunki aiheuttaa kahdenlaisia reaktioita. Ensinnäkin kaupungin meno stimuloi aistejani, mikä taas auttaa esimerkiksi mielikuvitustani vaeltamaan ja mieltäni pysymään vastaanottavaisena tai kiinnostuneena uusille asioille. Toisaalta taas tuntuu, että välillä aistini tukkeutuvat. Tuntuu kuin olisi loukussa, ettei tuntisi mitään. Huomaan rinnastavani jollain tavalla aistittomuuden ja pään tyhjyyden termillisesti toisiinsa.

On sanottu, että ihminen on laumaeläin. Mutta onko kaupunkityyppinen elämä ihmiselle luonnollista? Selviytyvätköhän toiset paremmin, aistejaan turruttamatta, elämästä kaupungissa?

"Aleksanterinkatualeksanteri" by Paasikivi - Oma teos.
Licensed under CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons

Toisinaan sitä haluaisi lähteä lentoon

Toisinaan sitä haluaisi lähteä lentoon, mutta maa vetää puoleensa. Jalat ovat painavat, yhä painavammat mitä enemmän mieli liitää. Keho uppoutuu syvemmälle maan pintaan ja pinnan alle jokaisella astutulla askeleella. Tuntuu kuin maa olisi hyvin hienojakoista hiekkaa, on vaikea astua edes yhtä kiihdyttävää askelta. Kädet ovat rautaa, tiiliskiviä, märkää paperimassaa. Ne eivät lennätä kehoa; ne eivät edes nouse yrittämään.

Ongelman täytyy olla joko asenteessa tai luonnonlaeissa. Yritänkö tarpeeksi vai yritänkö liikaa? Vai onko haluni mahdottomuus?

Istun alas, kuljetan kättäni maan rosoisia reunoja pitkin. Tunnen elämän, sen juuret ja alun. Elämä haluaa ylös, kohti aurinkoa. Nostan katseeni, tuijotan harmaata pilvimassaa.

Hurjan hetken halajan viimaan, tuiskuun, tekemään syöksyjä pilvimassoihin. Sitten nauru nousee kuplimaan kurkkuun, pulppuaa ulos, valtaa tilaa nopeammin kuin mikään fyysinen lentäjä voisi tehdä.

Kasvatan juureni maahan, toivon aurinkoa ja vettä ja ravinteita. Juurrutan itseäni kunnes taas hetken huumassa katkon juuret nopeasti, lentämisen halusta. Sitten palaan, kastelen maata. Annan auringon taas paistaa ja toivon kasvaa.

Kuvien lähde: freedigitalphotos.net, thaikrit & amenic181