On syksy.

On syksy. On syksy, koska helteet poistuivat. On syksy, koska ihmiset puhuvat siitä.

Inhoan syksyä erityisesti siksi, että kesä on mennyttä. Rakastan kesää, sen tuomaa vapautta ja rentoutta. Ihmiset ovat iloisempia ja innostuvampia; kaikki ovat koko ajan tekemässä jotain. Pääsee pelaamaan ja liikkumaan ulos. Oikeastaan luulen, että voisin loputtomiin elää Suomen kesää kyllästymättä. Sitten tulee syksy ja vie tuon kaiken pois - en voi kuin vihoitella!

Syksyn tullen pyöräilyinto on koetuksella, kesällä pyöräily kun on niin uskomattoman vaivatonta. Taivas on kirkas ja pyöräilybaana kuiva ja sileä. Pyörä kiitää eteenpäin ilman ponnisteluja. Kesäaamun lempeä raikkaus, päivällä kilpailuvauhtiin yllyttävä paahde ja kuin palkintona taianomaiset kesäillat ja -yöt. Sen kun lähtee sortsit ja toppi päällä polkemaan, mihin vain ja milloin vain onkin menossa. Nyt sen sijaan täytyy miettiä vaatetus tarkkaan. Okei, en halua olla ihan hikinen perillä, on siis puettava sopivan kevyesti. Sataa kuitenkin vettä, en halua myöskään olla märkä. Siis sadevaatteet. Sadevaatteet taas hiostavat. No niin, nyt ei sada. Voin lähteä huolettomasti. Aion kuitenkin polkea Keskuspuiston kautta, ja tie on täynnä lammikoita. On siis kuitenkin puettava kuravaatteet, ellen halua olla loppupäivää rapainen.

Viime keskiviikkoiltana polkiessani kotiin oli mittani lähes täyttyä. Vettä tuli ihan valtoimenaan. Olin varautunut sadetakilla, mutta en muuten sadekamppeilla, sillä lähtiessä aurinko paistoi. Farkut liimautuivat ihoon, tennarit litisivät, hiukset valuivat vettä, silmälasit tarjosivat noin kymmenen prosentin näkyvyyden. Ohi kiitävät autot nostattivat vettä kaarina pyörätielle. Uh.

Inhoan syksyä myös siksi, että ulkoilu ei ole missään muodossa miellyttävää. Mitä ihmettä voi tehdä ulkona kylmässä ja märässä? Kesän jälkeen tuntuu, että ei mitään. Kuitenkin kaipaan ulkoilmaa ja luontoa ja taivasta.

On syksy. On aika istua alas ja koota ajatukset. Suunnitella tulevaisuutta. Muuttaa ja muuttua. Suljen silmäni eilisen joogan meditaatio-osuuden tapaan. Kuuntelen. Tunnen. On syksy.

Syklejä ja runoilua

Ihmisen elämä etenee monella tavoin sykleissä. On unisykli, joka tavallisesti koostuu viidestä noin 90 minuutin pituisesta jaksosta. On elimistön vuorokausirytmi, joka koostuu valveesta ja unesta. On myös vaikeammin selitettäviä rytmejä ja syklejä. Monesti todetaan, että mulla on menossa sellainen kausi, että luen tosi paljon tai en jaksa keskittyä mihinkään tai haluan vain syödä.

Itselläni kesäaika poikkeaa monin tavoin normaaleista tavoista ja rytmeistä ja sykleistä. Nukun vähemmän kuin talvella, vietän tosi paljon aikaa ulkona pelaten tai muuten liikkuen, luen vähän, kirjoitan vähän. En jaksa istua paikoillaan sisällä, en avata tietokonetta välttämättä viikkoihin, vaikka laskut odottaisivat maksajaansa.

En kirjoittanut melkein koko kesänä mitään. Pääni oli tyhjä pelaamisesta, onnellinen liikunnan tuomista endorfiinimyrskyistä. Elokuun viiletessä ajatukset alkoivat lisääntyä; tunsin taas poltteen kirjoittaa. En kuitenkaan malttanut vielä istua aloilleni, suunnitella kokonaisia tekstejä. Niinpä minä yhtäkkiä huomasin raapustelevani runoja papereiden kulmiin, noin vähän kuin ohimennen. En ole mikään runoilija, en koe halua luoda mitään ihmeellistä. En etsi suuria sanoja tai kauniita kokonaisuuksia. Sen sijaan huomasin runoilemisen olevan hyvä keino purkaa se pieni ylimääräinen kirjoittamisturhautuminen. Voin kirjoittaa sanan silloin, toisen tällöin.

En tiedä, miten ihmiset yleensä luovat runonsa. Kerron teille, miten nuo minun syntyvät. Ensin minulla on joko tosi vahva tunne, joka on niin selkeä, että se saattaa muodostua jo sisälläni sanoiksi tai sitten kokemus, joka ei jätä minua rauhaan. Sitten otan kynän käteen ja nuo tunteet tai kokemukset vuotavat yksittäisinä sanoina paperille. Eilen vaikka olin tosi iloinen ja kirjoitin paperille aurinkokasvot. Se oli jo runo minulle itselleni, tuohon sanaan tiivistyi niin paljon sisältäni. En tiedä, tuleeko siitä ikinä runoa kenenkään muun silmille tai korville, mutta minä voin nauttia tuosta yhdestä sanasta vielä pitkään.

Muistan, miten lukiossa äidinkielen tunnilla piti kerran kirjoittaa runo. Opettaja luki monien runot ääneen, mutta minä en antanut lukea omaani. Koin oman runon tuottamisen jotenkin tosi henkilökohtaiseksi enkä halunnut jakaa sitä muille. Nyt muistellessani tuota tilannetta vähän hymyilyttää. Runo oli muistikuvani mukaan seuraavanlainen:

Kiipeän tikapuita

Ylös.

            Tipun

varmimmalla askeleella.

Miksi runous tuntuu minusta melko henkilökohtaiselta edelleen? Onko se se, miten jokaiseen sanaan on padottu tuhat kertaa enemmän merkitystä kuin normaalissa tekstissä? Vaikka eihän ulkopuolinen todennäköisesti tavoita kaikkea sitä, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Tai en tiedä, ehkä suosittujen runoilijoiden runoista merkitys tavoitetaan syvemmin. Voisitko sinä kirjoittaa runon ja kailottaa sen koko maailmalle?

Saa nähdä, miten kauan tämä minun runosyklini kestää. Mielenkiinnolla sitä kyllä seuraan.

Kirjasuositus: Mikael Forssell ja Erkki Alaja – Vielä yksi maali

Minusta on aina mielenkiintoista kysellä ihmisiltä heidän lempikirjoistaan. Tunnen pääseväni syvemmälle toisen ajatuksiin, jos tiedän hänen lempikirjansa. Tämä piirre minussa johtuu tietysti siitä, että olen itse kova lukemaan. Kuvittelen sitten lempikirjan kertovan paljon ihmisestä. Usein on kuitenkin käynyt niin, ettei tuon toisen lempikirja ole sanonut minulle yhtään mitään. Olen silti saattanut luokitella ihmisen vastauksen perusteella edes yrittämättä tutustua tuohon kirjaan. Jaa, tuo on ihan tosikko, tykkää vain tietokirjoista. Ai, tuo ei kestä aikuisten todellisuutta kun on noin jämähtänyt lapsuuden kirjoihin.

Yhtenä alkukesän päivänä sitten taas juteltiin muutaman kaverin kanssa kirjoista. Keskustelun perusteella lukulistalleni päätyi Paulo Coelhon Paholainen ja neiti Prym sekä Mikael Forssellin ja Erkki Alajan Vielä yksi maali. Coelho oli hyvä, mutta Forssellin elämäkerta jotenkin niin uusi lukukokemus, että se jäi lähtemättömästi mieleen.

Forssell kertoo kirjassa kasvustaan ammattilaisjalkapalloilijaksi. Alkuun pieni poika käyttää kaiken aikansa pallon kanssa kneppailuun ja taiturointiin. Toisten poikien ponnautteluennätykset on pakko saada rikottua ja maalinteko on jo tuolloin tärkein asia elämässä. Vauhtia ei hidasta, vaikka Punavuoren kenttä on jäässä tai talonmies ajaa jalkapalloilijanalun porttikongista harjoittelemasta.

Myöhemmin tulee menestystä. Paljon menestystä. Mutta myös vastoinkäymisiä; loukkaantumiset pakottavat pysähtymään. Kuka tahansa voisi kuitenkin ottaa oppia Forssellin asenteesta loukkaantumisten jälkeen. Päämäärä on niin selkeä, ja sen eteen tehdään kaikki: on päästävä takaisin pallon luokse.

Luin kirjaa kahdella eri tavalla. Ensiksi se oli minulle oppikirja jalkapallon maailmaan. Valioliiga, Bundesliiga, Mestarien liiga, jalkapallon taktiikat, maailman ja Suomen parhaat jalkapalloilijat, harhautukset pallon kanssa, erilaiset valmentajatyypit ja maalinteko tulivat tutuiksi. Moni muukin asia oikeastaan, mutta turhaan tässä kaikkea kertaan. Etukäteen tiesin jalkapallosta sen verran, että olen kaksi kertaa pelannut paljain varpain biitsifutista rannalla ja kaksi kertaa muuten futista sekä katsonut ehkä noin neljä ottelua viime MM-kisoista. Suomalaisista jalkapalloilijoista tiesin tasan Jari Litmasen entuudestaan.

Toiseksi oli hienoa tutustua ihmiseen, joka on antanut koko elämänsä urheilulle. Kirjasta välittyivät intohimo, rakkaus ja itsekkyys. Menestyvän urheilijan täytyy olla intohimoinen ja rakastaa lajiaan; maalintekijän tulee olla itsekäs. Peilasin omaa rakkauttani pallopelejä kohtaan tuohon Forssellin intohimoon. Pystyin yllättäen monissa tapauksissa jakamaan nuo tunteet, ehkä siksikin tykkäsin kirjasta. Sen, miten on aina polte pelaamaan. Sen, miten loukkaantumiset vievät hetkeksi koko elämän käsistä. Sen, miten tykkään harjoitella myös itsekseni.

Voisi kuvitella, että vahvin ero minun ja Forssellin välillä on se, että Forssell on lahjakas, minä en. Itse kuitenkin näen vielä vahvempana sen, että minä haluan toisinaan chillata, Forssell ei. Se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista asioista: miten joku ei oikeasti osaa ottaa rennosti, ei tiedä mitä se tarkoittaa. Tuntui, että Forssell käytti jokaisen hetken elämästään tullakseen paremmaksi urheilijaksi, paremmaksi jalkapalloilijaksi, paremmaksi maalintekijäksi. Normaalille oleskelulle ja hetkestä nauttimiselle ilman sen kummempia päämääriä ei ole aikaa.

Luulin, että tuollaiseksi voi kasvaa vain kulttuurissa, jossa kaikki muut toimivat täydellä höyryllä koko elämän ja arvostavat työtä ylitse kaiken muun. Esimerkiksi Etelä-Koreassa lapset menevät kouluun usein 3-vuotiaina. Kouluputki kulkee peruskoulusta lukion kautta yliopistoon. Jo pieninä lapset tekevät helposti 12-tuntista työpäivää. Tavallisen koulupäivän jälkeen mennään yksityiskouluun, jonka vanhemmat kustantavat. Jos lapset eivät käy yksityistunneilla iltaisin, heidän mahdollisuutensa hyvään koulutukseen suhteessa muihin huononevat merkittävästi. Tutustuessani korealaiseen kämppikseeni olin ihan järkyttynyt, ettei hän ollut ikinä esimerkiksi uinut tai pelannut mitään. Korealaisen tie on hyvin erilainen kuin Forssellin, mutta kumpikaan tie ei juuri anna mahdollisuutta chillaukseen.

Pidin aiemmin chillailun taitoa itsestäänselvyytenä. Yhtäkkiä arvostan sitä ihan mielettömästi. Osaan höllätä, ottaa rennosti, nauttia myös tekemättömyydestä. Mitä ihmettä chillaukseen kykenemätön ihminen tekee, jos menettää kaiken sen, mitä on tehnyt elämässään siihen asti? Urheilijalla tulee jo melko aikaisessa vaiheessa eläkeikä vastaan, 50 miljoonasta korealaisestakin varmaan paria prosenttia eli joitakin miljoonia ihmisiä työkyvyttömyys voi uhata jossakin vaiheessa elämää. Mitä he sitten tekevät? Opettelevat siinä vaiheessa nauttimaan muusta elämästä? Voiko pakotettuna opetella nauttimaan hetkestä?

Forssellin ja Alajan kirjoittamaa kirjaa jää miettimään jälkikäteen. Olen palannut siihen viime viikkoina usein. Kävin jopa katsomassa Youtubesta Maradonan maalin MM-kisoista 1986 ja Ronaldon parhaita otteita koontivideolla. Ja tietysti Forssellin ensimmäisen pelin Chelsea-paidassa, kun hän 17-vuotiaana teki debyytissään kaksi maalia. Kai nuo tuollaiset hetket kantavat urheilijaa vielä sittenkin, kun ammattiurheilijan ura alkaa olla takanapäin.

Synkkiä pilviä taivaanrannassa

Mistä kirjoittaisin? Mistä kirjoittaisin, kun pää on raskas väsymyksestä? Silmät vielä aamurähmässä, nenä tukkoinen, aivot käyvät hitaasti. Sormet, jotka joskus lensivät näppäimistöllä, vaeltavat nyt hitaasti. Suussa maistuu paha, kahvin ja aamuisen ruisleivän sekoituksen jälkimaku.

Haaveet eivät tänään yltä edes huomiseen; silmät näkevät vain muutaman tunnin eteenpäin. Toiveena on päästä päiväunille. Painaa pää tyynyyn, unohtaa hetkeksi kaikki, antaa raskaan olon valua jäseniin vapaasti.

Elämäni surut ovat pieniä, ilot suuria, mutta tämä päivä on vääristynyt. Tämä hetki on vääristynyt. Surut murtautuvat mittakaavoistaan, kasvavat, paisuvat valtaviksi. Ilot tukehtuvat niiden alle.

Ajattelen surullisia asioita.

Mietin biitsin viikkokisoja, joissa menetin malttini. Vastapuolen pelaajan syötöt olivat vaikeimpia koskaan kokemiani, ja teki mieli istahtaa hiekalle lannistuneena. Pallot lensivät mihin sattuu, olin taas kuin aloittelija. Jossakin vaiheessa pahin terä syötöistä katkesi, ne olivat taas normaaleja, mutta minä olin edelleen siellä hiekalla istumassa. En pystynyt kokoamaan itseäni.

Tiistaina heräsin jalkavaivaisena. Torstaina menin lääkäriin, joka epäili rasitusmurtumaa. Hoitona lepo plus kolme särkylääkettä päivässä. Olin shokissa, mutta suunnittelin taas illalle pelejä. Olin kuin teiniangsti, joka periaatteestakin taistelee auktoriteettien sanomisia vastaan.

Joskus tuntuu niin hyvältä rypeä hetki jossain todella syvällä pimeässä. Hetkeen ei ole pakko nauttia mistään, ei tuntea mitään hyvää, saa unohtaa positiivisuuden ja ikuisen hymyilyn. Jos joku tuollaisena ankeuden hetkenä tulisi ja sanoisi, että huomenna aurinko varmaan taas paistaa, saattaisin motata nyrkillä naamaan. Eikö hetken synkkyyteni ole sallittua? Kuka keksi säännön, että pitäisi olla loputtomiin positiivinen?

Yhtenä kesäiltana vastikään oltiin käyty uimassa Bodominjärvellä. Ajeltiin siinä moottoritietä takaisin Helsinkiin, ja laskeva aurinko väritti taivaalla upeasti kumpupilviä. Pilvissä näytti olevan kultareunat. Minä ihailin niitä, rakastin jälleen kerran maailman kauneutta. Silloin yksi kaverini kommentoi, ettei kaikissa pilvissä tarvitse olla kultareunoja. Niin, se on ihan totta.