Hiljainen päivä

Joinakin päivänä mieli on tyhjä. Ei tunnu miltään. Toisten ajatukset eivät herätä itsessä ajatuksia. Voin kuunnella, mutten esittää ratkaisuja. Voin kuunnella, mutta vain, jos minulta ei odoteta suuria vastauksia.

Mielen autiomaassa on hiljaista. Lehdet ovat ruskeankeltaisia, syksyn sateiden ja alkutalven pakkasen riuduttamia. Ilma on hiekkamyrskyn jäljiltä sameaa. Sameus on erilaista kuin sumu. Sumu raikastaa, kosteuttaa, antaa hapen virrata keuhkoihin; sameus vain hämärtää. Aurinko on harmaa, sitä voi katsoa kerrankin paljain, avoimin silmin. Hiekkapöly keuhkoissa tekee omaa myrskyään. Sameus on sekä sisällä että ulkona.

Toisinaan, kun maailma on harmaa ja hiljainen, on parempi olla kuin aikoihin. Ei oikeastaan ole olemassa maailmaa, vaan mielen kartta rajoittuu siihen, mitä silmät näkevät. Ulkopuolen hälinä lakkaa olemasta, kiire unohtuu.

Olemassaolo huoneessa pysähtyy paikoilleen, kello lakkaa kulkemasta. Annan kaiken olla, ihan olla vaan. Annan kasvojeni tehdä auringon. Tämä aurinko on kirkas, kirkkaampi kuin mitä kirkkaus voi ikinä tarkoittaa. Tämä aurinko on hiekkamyrskyn kaveri.