Kirjasuositus: Eva Wahlström - Rajoilla

Oulunkylän kirjasto yllätti minut taas! Bestseller-kirjojen seasta löysin oikean kultakimpaleen: Eva Wahlströmin omaelämäkerrallisen teoksen Rajoilla (2014). Jo kirjan ulkoasu oli niin energisoiva, ettei kirjaa mitenkään voinut jättää lainaamatta.

Kirja kertoo Wahlströmin urasta nyrkkeilijänä. Nyrkkeily menee naisen elämässä kaiken muun edelle. Kipu, käyminen kuoleman rajamailla tai se tosiseikka, ettei hän pysty kävelemään, eivät estä nyrkkeilyä. Jostakin kumpuaa aina vain kasvava voima, intohimo ja rakkaus lajia kohtaan.

Opin kirjasta muutamia seikkoja, ehkä useampia kuin yleensä kirjoista. Siksikin pidin siitä niin paljon.

Opin, että jos nautinnoista kieltäytyy elämässä tarpeeksi pitkään, ei ole enää mitään, mistä nauttia. Kieltäytyminen johtaa usein pikku hiljaa siihen, ettei asiaa enää tee mieli. Jos kieltäydyt vuosia suklaasta, sitä tuskin enää tekee mieli. Jos joskus laittaisikin palan suuhun, todennäköisesti tuntisi vain huonoa omaatuntoa. Ehkä kannattaa siis yrittää nauttia niistä asioista, joista nauttii. Ikävää, jos jonain päivänä heräisi sellaiseen todellisuuteen, ettei enää nauti mistään.

Wahlströmin valmentaja Ripa sanoi, että lajissa kuin lajissa parhaaksi tulee vain harjoittamalla itse lajia. Nyrkkeilijäksi ei tulla kuntopiiriä tekemällä tai maratoneja juoksemalla, vaan nimenomaan nyrkkeilemällä. Ja luovuus useissa lajeissa monesti voittaa mielettömän kestävyyden tai voiman. Uskon, että valmentajan sanoissa on viisautta.

Ehkä parhaiten itseeni kirjassa upposi Wahlströmin periksiantamattomuus. Kun hänelle sanottiin, ettei ole salille tulemista, se on vain miehiä varten, hän meni sinne entistä päättäväisemmin. Oksennustaudissa, oltuaan muutaman vuorokauden käytännössä syömättä ja pystyssä vain ripulilääkkeiden voimalla hän meni ja voitti Euroopan mestaruuden. Maatessaan sairaalassa kuoleman kielissä hän harmitteli, kun vasta leikatun vasemman käden kuntoutus saattaa jäädä vajaaksi.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että intohimo rakentaa suurempia ja paremmin mieleen jääviä elämiä. Ei kenenkään elämä ole arvokkaampi kuin toisen eikä kukaan varmaankaan poistu elämästä enemmän voittajana kuin toinen, mutta kannattaisihan tämä yksi elämä kyllä elää täysillä. Nauttia ja nauraa, kun kerran niihin on annettu mahdollisuus!

Uuden vuoden alkaessa

Joululoma takana, uusi vuosi edessä. Uuden vuoden lupaukseni oli jatkaa joulun ajaksi keskeytynyttä karkkilakkoa. Olin viime syksyn syömättä karkkia, ja jotenkin olo tuntui tavallista tasaisemmalta ja terveemmältä.

Aina vuoden vaihtuessa tulee sellainen olo, että pitäisi tehdä jonkinlainen katsaus edelliseen vuoteen. Mitä saavutin? Tutustuinko ihmisiin? Mitä juttuja yleensä muistan edellisestä vuodesta?

Itse muistan aina parhaiten kesän. Kai auringolla sitten on niin iso merkitys. Kesä näkyy kirkkaampana kuin muu vuosi: pelit, ihmiset, retket, jopa työt. Joskus mietityttää, miksi esi-isämme vaelsivat aikoinaan tähän kylmään maahan. En ole ihan varma, tekeekö pitkä, kylmä kausi ihmisille hyvää, vaikka neljä vuodenaikaa toisaalta tuovat vaihtelua.

Viime keväänä ei tapahtunut kai muuta jännää elämässäni kuin tämän blogin aloittaminen. Syksy on sen verran lähellä, että sen muistan kyllä. Sulkapalloharrastuksen aloittaminen, hyvin menneet kurssit koulussa, uudet ihmiset.

Hahmotan vuosia aikajanoina. Vuosi 2014 on aikajana, joka alkaa tammikuusta ja päättyy joulukuuhun. Välille on merkattu pykäliä merkittävistä tapahtumista. On hämmentävää, että kevät on melkein tyhjää täynnä.

Aina ei voi elää täysillä, se on totta. Silti tuntuu pahalta, kun liian usein tulee elettyä toivoen jotain parempaa tai odottaen tulevaa. Niin syntyy tyhjyys. Tyhjyys syntyy, kun ei keskity hetkeen. Ei arvosta sitä, mitä on. Olla olemassa, exist. Tulevaisuus ei ole vielä olemassa, se on vain pään sisällä toiveina ja ajatuksina. On hyvä, että on toiveita ja ajatuksia, mutta oikea elämä ei tapahdu pään sisällä.

En yritä elää tätä kevättä täysillä, mutta yritän pysähtyä useammin. On niin helppo mennä eteenpäin, mutta pysähtymistä on opeteltava. Luja vauhti tyhjentää pään ja saa olon tuntumaan lentämiseltä; pysähtyminen järjestelee asioita pään sisällä ja terävöittää maailman.

Elämän tarkoitus ei varmaan ole mennä lujaa tai olla pysähdyksissä, ja siksi molemmat vaihtoehdot tuntuvat joskus turhilta. Mutta ihminen on olemassa, ja siksi näen tärkeäksi sekä etenemisen että pysähtymisen. Ilman etenemistä en jaksaisi pysähtymistä. Pysähtyminen taas on ihmisyyttä, tai niin kuin René Descartes sen 1600-luvulla ilmaisi: Ajattelen, siis olen.

Toiset ovat enemmän pysähdyksissä, toiset etenevät lujempaa. Jotkut hahmottavat elämää aikajanana, jotkut sykleinä, jotkut ympyränä.  Ehkä joku ei ole ikinä kokenut tarvetta tuollaiseen hahmottamiseen. Kai se on onnellisuus, joka värittää nuo hahmotetut viivat, ympyrät, syklit tai vaikka sitten sen päänsisäisen tyhjyyden.

On lähdettävä elämään kevättä, jossa olisi paljon värejä. En voi määrätä tapahtumien kulkuja, mutta voin vaikuttaa niihin ja tehdä päätöksiä. Ehkä päätös vähemmän sokerin kuluttamiseen voi olla yksi askel hyvään suuntaan minun elämässäni.

Nyt kun ajattelen asiaa, niin elämä on myös polku. Nykyhetki on aina polulla kohdassa, jossa polku kaartuu mutkan taakse. Taipumukseni on rynnätä katsomaan, mitä polun mutkan takaa löytyy. Nyt yritän katsoa ympärilleni ja nauttia pitempään siitä odotuksen tunteesta, ennen kuin riennän eteenpäin. Jännittää.