Hoksasin tässä pari päivää sitten jotain todella suurta itselleni, mutta
varmaan erittäin pientä toisille. Luin yhtä artikkelia (Lee & Gretzel 2014),
jossa sanottiin yksinkertaistaen seuraavasti:
Individual identity: focuses on the difference
Collective identity: emphasizes the similarity
Eli yksilön
identiteetti rakentuu muista erottautumalla. Jotta voisi olla oma itsensä,
täytyy olla erilainen kuin muut. Voisin kuvitella, että kun yksilö rakentaa
minäkuvaa itsestään, saattaa erottautuminen olla jopa teennäisen vahvaa.
Esimerkiksi nuori aikuinen saattaa haluta yksinkertaisesti kaikin keinoin olla
erilainen kuin kukaan toinen.
Ryhmäidentiteetti
taas on sitä päinvastaista, samankaltaisuuksien etsimistä ryhmän kesken. Ollaan
suomalaisia, ollaan opettajia, ollaan katolisia.
Olen viime
aikoina miettinyt samankaltaisuuksia ja erottautumista toisista, siksi tämä
kolahti. Jossakin vaiheessa elämääni halusin kovasti olla suuri yksilö, oikein
erilainen kuin muut. Viime viikkoina taas olen tarkkaillut ryhmäidentiteettiä
ja omaa ja muiden halua kuulua ryhmään, kuulua laumaan. Minä syön leipää
välipalalla, koska sinä syöt leipää välipalalla. On mukava viettää yhteinen
välipalahetki samaa asiaa syöden. Ryhmien tarkkailu on tuonut silmieni eteen
myös ryhmästä poissulkemisen. Hei, tuolla tyypillä on tuollainen tapa
kommunikoida, se ei taida kuulua joukkoon. Jotta ryhmiä voisi muodostua, on
johonkin piirrettävä ryhmän rajat. Ikävää, että se tarkoittaa välillä selän kääntämistä
osalle ihmisistä. Entä jos minä huudan siellä toisella puolen rajaa, että
haluaisin kuulua joukkoon? Harva huutaa, paremminkin painaa kasvot maata kohti
ja kävelee pois.
Tavallaan ihminen
pyrkii jakamaan toiset ryhmään kuuluviksi (in-group) ja toiset ryhmään
kuulumattomiksi (out-group). Sitten aletaan helposti vertailla sisä- ja
ulkoryhmän jäseniä sisäryhmän jäsenten eduksi. (Lee & Gretzel 2014)
Olen myös
pohtinut ryhmäidentiteettiin liittyen, miksi suomalaisten pärjäämisestä
urheilussa saa hyvän fiiliksen. Sivusin aihetta esimerkiksi yhdessä aiemmassa
blogikirjoituksessani Mikä penkkiurheilussa viehättää? Abrams ja Hogg (1990) kirjoittavat, että
tuollaisessa tilanteessa kokee positiivisen sosiaalisen (ryhmä)identiteetin.
Yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä toisen menestyksestä voi tuntea yhteisen
sosiaalisen identiteetin kautta (suomalaisuus). Ollaan samaa porukkaa, hyvä
että sinä pärjäät.
Paikka, aika ja
tilanne määrittävät, milloin ihminen käyttäytyy sosiaalisen identiteetin ja
milloin yksilöllisen identiteetin mukaisesti.
Tämä sosiaalisen
identiteetin teoria on alun perin Henri Tajfelin ja John Turnerin kehittämä.
Muun muassa Abrams ja Hogg (1990) ovat kritisoineet teoriaa siitä, että se
vertailee kahta käsitettä, itsetuntoa ja sosiaalista erottuvuutta, kuin ne
olisivat jotenkin samalla tasolla vertailtavissa. Teorian mukaan yksilön
minäkuva asettuu janalla aina johonkin yksilöllisen identiteetin ja
kollektiivisen identiteetin välille. Käsittääkseni kyseenalaista siis on, voiko
tällaista janaa edes piirtää, tai ainakaan sijoittaa sinne minäkuvaa.
Jotta voi tuntea
olevansa osa ryhmää, on oltava samanlainen. Jotta voi olla yksilö, on oltava
erilainen. Tämä oli minun suuri oivallukseni. Olinhan kyllä aina tiennyt tuon,
mutten koskaan ajatellut sitä aktiivisesti. Vähän sama fiilis kuin kun on koko
ikänsä laulanut jotain laulua tietyillä sanoilla, ja yhtenä päivänä kaveri
sanoo, että eihän se noin mene. Tai varmaan aika sama fiilis kun
pikkuveljelleni selvisi, ettei Harry Potterissa Ronin pienen pöllön nimi
olekaan Postihyytynen (vaan Posityyhtynen).
Tiedättekö,
jotenkin pienen yksinkertaisen asian tajuaminen tuntuu valaisevammalta kuin
suuren kokonaisuuden hahmottaminen. Loppujen lopuksi elämä on yksinkertaista,
jos sen haluaa pitää sellaisena.
Abrams, D. &
Hogg, M. A. 1990. Social Identity Theory. Constructive and Critical Advances. New York: Harvester Wheatsheaf.
Lee, Y. J. & Gretzel, U. 2014. Cross-Cultural Differences in Social Identity Formation through Travel
Blogging. Journal of Travel
& Tourism Marketing.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti