Kajakeilla liikenteessä: Mustikkamaa – Malkasaari – Furuholmen - Mustikkamaa

Karttoihin merkitty pysähdyspaikkamme.

Käytiin yksi heinäkuun viikonloppu melomassa. Perjantaina töitten jälkeen suunnattiin Herttoniemen S-Marketin kautta Mustikkamaalle ja kajakkien valinnan ja pakkauksen jälkeen vesille.

Heti alkuun yksi unelmani täyttyi, kun pysähdyttiin juomaan retkikahvit Laajasalossa. Viime kesänä syntynyt haaveeni oli pysähtyä Laajasalon biitsikenttien läheisyyteen tauolle. Tähän asti olimme aina meloneet ohi, mutta nyt pysähdyttiin. Siinä me sitten oltiin, minun unelmassani. Vähän kylmissään, lämmintä kahvia kupeissa. Istuttiin nurmikolla kunnes aurinko laskeutui puiden taakse.

Eka yö vietettiin Malkasaaressa lähellä Vuosaarta. Illasta saaressa riitti kävijöitä, sillä Natura Vivan kajakkivuokraus sijaitsee siinä ihan lähellä Vuosaaressa. Yöksi saari kuitenkin hiljeni aika lailla täysin. Me aukaistiin retkipatjat kallioille ja nukuttiin taivasalla yhdet kesän makoisimmista unista.

Toinen päivä oli kelien puolesta aika tuskainen. Koko päivä melottiin vastatuuleen ja –aallokkoon. Tuulta oli sellainen 8m/s, puuskissa lähenteli varmaan 12m/s. Aallokko oli ehkä maksimissaan metrin korkuista. Matkalla Furuholmenille Sipooseen pysähdyttiin tutkimaan Uutelan Skatanniemeä.

Furuholmenissa telttaileminen maksaa, mutta taivasallayöpyjät pääsevät ilmaiseksi. Maksunkyselijöiden ilmeet olivat aika huvittavia, kun kerroimme yösuunnitelmamme. Itse en tiedä mitään parempaa kuin nukkua vain taivas kattona! Toinen yö oli kuitenkin niin kuuma ja tuuleton, että unet jäivät vähän huonommiksi. Lisäksi aamuseiskalta ripotteli sen verran vettä, että heräsin eikä uni enää maittanut.

Sunnuntaina melonta takaisin Furuholmenilta Mustikkamaalle oli ihan leikintekoa. Itätuulen siivittäminä täydessä auringonpaisteessa me surffasimme kohti kotisatamaa. Savun, hien ja muun retkeilyn hajuisina pysähdyimme hetkeksi Aurinkolahteen syömään jätskiä. Olo oli vähän epätodellinen aurinkotuolilla loikoillessa. Toinen pysähdys tehtiin Kotiluotoon. Saaressa laitettiin sitten ensimmäistä kertaa sille reissua retkiruokaa pussista ja olihan se pahaa!

Jotta teille ei jäisi sellainen kuva, että melonta on pelkästään matkantekoa, syömistä ja nukkumista, kerron muutaman sattumuksen reissusta. Ensinnäkin päätin etukäteen ennen reissua, että tällä kertaa teen reissussa paljon asioita. Otin mukaan hyvän kirjan, kiikarit ja ongen. Kirjaa luettiin melontakaverin kanssa vähän vuorotellen, kiikarit sen sijaan jäivät kokonaan käyttämättä. Ongen kaivoin Furuholmenissa esiin ja ensimmäisen puoli tuntia selvitin sotkeutunutta siimaa. Sitten huomasin, ettei ole mitään syöttejä matkassa. Yritin tarjota kaloille vaahtokarkkeja (kelluivat pinnalla), ruisleipää (vettyi nopeasti ja irtosi) ja juustoa (todella kuvottavia vettyneitä juustopalleroita), mutta mikään ei kelvannut. Sipoolaiset kalat on varmaan jotenkin tavallista nirsompia.

Melonta myös opettaa yllättäviä asioita niin kuin mikä tahansa reissaus tai retkeily. Viime reissussa paluumatkalla koukattiin lyhyesti yhden selän kautta. Minä menin jonkin verran edellä ja pääsin suojaan odottelemaan. Myöhemmin kuulin, että kaverini oli ajautunut jo alun perin selän reunalle tullessa liian lähelle rantaa. Onnettomuus ei ollut kaukana, kun tuuli painoi kajakkia kohti ahneita ja teräviä rantakallioita. Yksi melonnan perusopeista jo alkeiskurssilla oli, että meloessa tulisi pysytellä lähekkäin; onnettomuuden sattuessa on sitten apu lähellä. Ehkä muistan tuon opin hetken aikaa paremmin.

Haluan sanoa, että melonta on hienoa. Se on halpaa, helppoa ja ihan mielettömän mukavaa. Suomessa se on melko kylmä harrastus, mutta sitäkin enemmän nauttii kun joskus osuu oikein lämmin keli. Itse meloin ekaa kertaa ilman pitkähihaista Furuholmenin reissulla.

Retkimelonnan yksi parhaita puolia on, että mukaan voi ottaa melkein mitä tahansa. Tavaroita ei tarvitse kantaa, vaan ne kelluvat kajakin mukana perille. Ruuat eivät vanhene, koska ne ovat koko päivän aina vedenrajassa viileässä. Siis etenkin jos olet herkkusuu, olet kuin luoto melojaksi!

Ikäkriiseilyäkö

Täytin kolme viikkoa sitten 26 vuotta. Vietin aika rauhallisen synttäripäivän. Pelasin koiran kanssa pihalla, leivon itselleni mansikkakakun ja illalla kävin salaatilla kaverin kanssa.

Monet kyselevät nykyään aina syntymäpäivän lähetessä, onko minkäänlaista ikäkriisiä havaittavissa. Olen aina vastannut, että en tiedä, ei kai. Olen sitten yrittänyt tunnustella oloani, miltä se kriisi tuntuisi. Tuntuuko olo liian vanhalta, katsooko peilistä ryppyinen naama tai enkö ole saanut mitään elämässä aikaiseksi. Oikeasti en ole koskaan tuntenut oloani näin energiseksi ja hyväksi, peilistä katsovat silmät nauravat ja tunnen saavuttaneeni paljonkin.

Elämä tuntuu joka vuosi paremmalta. Ehkä parasta on se, miten koko ajan oman itsen kanssa oleminen käy helpommaksi. Tiedän mitä haluan, tiedän että pystyn. Pystyn mihin vain, mitä haluan tarpeeksi. Itsevarmuus on jotain, mitä rakastan. Ihailen sitä muissa; itsevarmuus ja itseluottamus viehättävät. Varmuus omasta itsestä näkyy jo ulkoisessa olemuksessa, ehkä ryhdissä, kävelytyylissä. Hyvän itsetunnon omaavan ihmisen kanssa on yleensä helppo olla. Joskus olen vastaavasti tulkinnut huonon itsetunnon vihamielisyydeksi itseä kohtaan.

Tietynlainen itsevarmuus tulee vuosien myötä. Mietin tänään ihan sellaista yksinkertaista asiaa, miten nykyään sitä tietää omat rajansa kuten myös omat taitonsa. Ennen esimerkiksi uuden työn aloittaessani saatoin stressata tosi paljon sitä, miten mahdollisesti pärjään ja opinko kaiken tarpeeksi nopeasti. Nyt tavallaan tiedän, että jos teen parhaani, opin ja pärjään kuten kuka tahansa muukin. Ei minua olisi valittu tehtävään, jos minuun ei luotettaisi. On ihanaa jättää sellainen oikeasti täysin turha stressi pois elämästä.

Vielä muutama vuosi takaperin haasteita kohdatessani luulin, että minun kuuluisi tehdä huippusuoritus ollakseni tasaveroinen muiden kanssa. En antanut itselleni aikaa oppia ja opetella, vaan pyrin kauheaa vauhtia sinne viivalle, jossa kuvittelin muiden odottavan. Esimerkiksi 18 vuotta täytettyäni ja ajokortin saatuani olin auton ratissa alkuun aina vähän paniikissa. En ollut välttämättä aina varma, ketä tulisi väistää, milloin vaihtaa kaistaa tai miten saada auto mahdutettua taskuparkkiin. Kuvittelin kuitenkin, että minun pitäisi hallita nuo jutut, ja se ahdisti. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut olla itselleni armollisempi - opetella, kuten kaikki muutkin joskus opettelevat.

Jos nyt lähtisin ajamaan autolla Helsingin keskustaan, tuskin olisin paniikissa. En ole juuri viime vuosina ajanut autoa, mutta tiedän omaavani sen tietyn ajovarmuuden. En olettaisi tekeväni täysin sujuvaa huippuajosuoritusta, mutta tilanne olisi todellakin hallittavissa oleva. Joutuisin ehkä keskittymään enemmän ajosuoritukseen kuin ne, jotka ajavat päivittäin. Keskittyisin kuitenkin mielelläni, sillä sehän olisi taas yksi tilaisuus oppia jotain.

Nauttikaa ihmiset ikävuosistanne! Tai jos niitä ei ole vielä paljoa, nauttikaa nuoruudesta! Sekin oli aika siistiä. 

Haluan muistaa enemmän

Kirjoitin eilen päiväkirjaa toista kertaa sitten blogin aloittamisen.

Tuntui niin hyvältä kirjoittaa päiväkirjaa. Kirjoittaa vain itselle, tarvitsematta miettiä sen suurempia. Itselle kirjoittaessa voi laittaa vaikka pisteen jokaisen sanan väliin, käyttää ihan omia sanoja tai kirjoittaa tosi epäkiinnostavista asioista. Tekstin sisällöllä ei ole muuta merkitystä periaatteessa kuin selventää oman pään sisältöä. Tuo selkeys yleensä tulee jo noita sanoja muodostaessa; tekstiä ei tarvitse lukea jälkikäteen uudestaan.

Blogia kirjoittaessa täytyy miettiä, voisivatko lukijat olla kiinnostuneita aiheesta. Toisinaan kirjoitan tekstejä, jotka hylkään viime hetkellä niiden epäkiinnostavuudesta johtuen, ja tallennan ne vain tietokoneen syövereihin. Jos teksti on kuitenkin omasta mielestä ihan ok kiinnostava, täytyy yrittää tarkastaa kieliasua ja muokata tekstiä muutenkin. Tulenko ymmärretyksi, jos ilmaisen asian tällä tavalla? Ymmärtävätkö kaikki tästä päättelyketjusta sen, mitä minä sillä haen? Eteneekö teksti loogisessa järjestyksessä?

Päiväkirja ei kaipaa loogisuutta tai viimeisteltyä kieliasua. Ymmärrän lauseiden ja sanojen merkityksen, vaikkei niitä kukaan muu tässä maailmassa ymmärtäisi. Muulla ei ole väliä.

Aloitin päiväkirjan pitämisen 8-vuotiaana. Ala-asteella kirjoitukset koskivat lähinnä kivoja poikia, kuten että Teemu oli tänään yhtä aikaa uimakoulussa ja tyttökavereiden välisiä riitoja, kuten Minna ei halua puhua Tiinalle. Myöhemmin päiväkirja on toiminut pääasiassa pään selvittäjänä, mutta myös esimerkiksi toisinaan kirjoitusinnon purkamisen apuna, runoilualustana ja tukena yksinäisinä hetkinä. Joskus on mukava palata noihin vanhoihin hetkiin, muistaa juttuja joita ei muistaisi ilman päiväkirjaa. Tänään vaikka luin siitä, miten isäni sanoi minulle, kun olin 16 ja tehnyt jotain tosi typerää – parempi sopia riidat ennen kuin aurinko laskee. Kaunista.

Edellisessä päiväkirjamerkinnässä 13.4. kirjoitin kiireestä, holtittomuudesta ja rohkeudesta.  Olin juuri aloittanut blogin pitämisen ja koin olevani rohkea, kun uskaltauduin bloggaamaan. Kiireitä se toi toki mukanaan. Holtittomuus liittyi uskaltamiseen, mukavuusalueelta poistumiseen ja haluun kasvaa suuremmaksi.

En voi kuin suositella päiväkirjan pitämistä! On mukava muistaa enemmän.