Nyt nauretaan!

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Osallistuin kaverini kanssa joogaretriittiin Thaimaassa Koh Yao Noin saarella viime joulukuussa. Yhtenä iltapäivänä ohjaaja vaihtoi normaalin joogan naurujoogaksi.  Näin pääsin kokemaan elämäni ensimmäisen naurujoogani.

Meitä oli tunnilla ehkä 15 tyyppiä – jenkkejä, tanskalaisia, ruotsalainen ja suomalaisia. Suurimmaksi osaksi olimme toisillemme tuntemattomia, ja tunti vaikutti tietysti tosi jännittävältä. Aloitimme hytkyttelemällä silmät kiinni 15 minuuttia. Hytkyttely tarkoitti sitä, että seisoimme väljästi ringissä ja annoimme kehomme hytkyä. Kyllähän se oli aika hullunkurisen näköistä, kun vähän raotti silmiä. Hytkymisen jälkeen tunnusteltiin omaa oloa. Toinen osio oli tanssimista. Musiikki päälle ja jokainen tanssi ihan oman mielensä mukaan 15 minuuttia. Jos rytmitajua ei löytynyt, niin saihan sitä vaikka hypähdellä paikoillaan tai ympäriinsä. Taas tunnusteltiin oloa. Kolmanneksi käveltiin ympäri huonetta ja puhuttiin omaa ei-minkään-maan kieltä 15 minuuttia. Joku puhui tolpalle ”habaziguakenk eknazofaredusat”, ja toinen käveli määrätietoisin askelin kovaa vauhtia selittäen innoissaan ranskahtavalla aksentilla ”mosediee madusdaa ei”. Vau. Jonkinlaista itsensä ylittämistä nämä tehtävät vaativat, ja sitä, että pystyi asettamaan itsensä naurunalaiseksi. Viimeisenä sitten naurettiin, ja nauruhan oli ihan loputonta!

Toinen naurujoogakokemukseni on muutaman viikon takaa kaverin polttareista. Tilanne oli hieman erilainen, koska porukka oli yhtenäisempi ja tarinassa oli ikään kuin päähenkilö eli morsian. Tässä joogassa naurettiin alusta alkaen – aluksi hieman väkinäisemmin tehtävien avulla, loppua kohden nauru oli yhä herkemmässä. Lopuksi menimme makaamaan lattialle siten, että päät olivat keskustassa ja joka toisella jalat poispäin vastakkaisiin suuntiin, korva korvaa vasten. Korvien läpi voisi kuvitella tuulitunnelin, jos se helpottaa mielikuvan luomista. Siinä me sitten naurettiin, kunnes oltiin ihan hervottomia.

Aina nauramiseen ei todellakaan tarvita naurujoogaa. Koomiset tilanteet, hyvät jutut tai muuten vain hyvä mieli saavat nauramaan. Itse nauroin hervottomasti viimeksi sunnuntaina. Kaveri yritti keksiä huikeita juttuideoita blogiani varten, kunnes päädyimme siihen, että hän itse aloittaa oman blogin. Tämä kaverini oli menossa Sibelius-Akatemian tiloihin kirjoittamaan lopputyötä, ja yleisesti tunnettu tosiasiahan on, että musiikki-ihmisten näppäimistö koostuu kirjaimista c-d-e-f-g-a-h sekä esimerkiksi alennuksista kuten b. Niinpä kaverini blogi tulee kertomaan tarinoita, kuten ah ah abba aha aha aha (täydet tekijänoikeudet tästäkin kaverilleni!). Blogi tulee varmasti menestymään musikaalisten ihmisten keskuudessa, sillä upeat kirjoitustuotannot voi paitsi lukea myös soittaa! Voi ei, nyt nauran taas itsekseni täällä hiirenhiljaisessa kirjastossa!

Nauru saa äkkiä hyvälle mielelle. Se muun muassa rentouttaa, saa unohtamaan stressin ja luo yhteyttä toisten naurajien kanssa. Kyllä minulle ainakin kelpaisi hauskempi, rennompi ja stressittömämpi elämä!

Itse toivoisin oppivani paremmaksi naurajaksi. Paremmuus ei tarkoita nauruääntä tai muuta naurun laatuun viittaavaa, vaan kerta kaikkiaan naurukertoja. Uskon, että mitä useammin nauraa, sitä luonnollisemmalta se tuntuu. Kohta nauru on erottamaton osa sinua. Ehkä se ei olekaan niin tärkeää hillitä tätä naurua; pieni hohotus saattaa tehdä ihan hyvää hiljaiselle kirjastolle! Nauru on tietyllä tavalla itsensä haavoittuvaksi asettamista, oman persoonan paljastamista. Naurujooga vaatii joogan vetäjän tilanteeseen heittäytymistä, mutta sinun naurusi vaatii vain sinun heittäytymistäsi.

Milloin sinä nauroit viimeksi? Miltä tuntuisi nauraa juuri nyt missä ikinä oletkin?

Puhetta lukukausimaksuista

Luin muutama viikko sitten Kauppalehden pääkirjoituksen (9.4.2014), joka käsitteli lukukausimaksuja. Pääkirjoitus otti kantaa siihen, pitäisikö EU:n ulkopuolelta tuleville korkeakouluopiskelijoille määrätä lukukausimaksu. Jäin miettimään asiaa.

Suomi on tunnettu koulutuksen ilmaisuudesta. Jokainen kouluun sisälle pääsevä voi opiskella vaikka kuinka pitkälle, ja opiskelijoita vieläpä tuetaan monin tavoin. Tähän asti myös ulkomaalaiset ovat saaneet pääosin nauttia tästä opiskelun ilmaisuudesta. Ulkomaalaisen opiskelijan asema ei kuitenkaan ole täysin verrattavissa suomalaiseen opiskelijaan. Ensinnäkin Suomeen tulijalla täytyy olla tilillään 6 720 euroa, jotta oleskelulupa myönnetään (Maahanmuuttovirasto). Suomalaista opintotukea ulkomaalaiset opiskelijat eivät saa.

Lukukausimaksuista puhutaan käsittääkseni pääasiassa, koska epäillään, että Suomi kouluttaa ilmaiseksi työntekijöitä muille maille. Keskustelua lienee lisännyt myös uusi yliopistolaki. Uusi laki irrotti yliopistot valtiosta ja teki niistä itsenäisiä säätiöitä. Samalla ne irrotettiin valtion budjettitaloudesta. Valtiolta kuitenkin virtaa edelleen rahaa yliopistoille yliopistolaissa säädettyjen tehtävien suorittamista varten.

Vuosina 2010-2014 Suomessa on ollut käynnissä lukukausimaksukokeilu. Siihen osallistuminen oli yliopistoille vapaaehtoista. Aalto-yliopisto oli yksi niistä harvoista, jotka olivat kokeilussa mukana.  Ainakin Aalto-yliopiston ylioppilaskunta piti kokeilua epäonnistuneena: maksujen keräämisen kustannukset olivat tuottoja suuremmat, ja maksut vähensivät kansainvälisten opiskelijoiden määrää.

Rakas naapurimme Ruotsi otti lukukausimaksut käyttöön vuonna 2011 EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Maksun määrä on 8 000 – 55 000 euroa vuodessa. Aluksi maksun käyttöönotto vähensi Ruotsiin tulevien opiskelijoiden määrää 85 prosenttia. Ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä on sittemmin lähtenyt taas nousuun, mutta lähellekään entisiä lukemia ei ole päästy. (Kauppalehti 9.4.14.)

Nyt Suomessa yritetään päättää, mitä tehdä lukukausimaksujen kanssa. Seurataanko Ruotsin (epäonnistunutta) mallia vai jatketaanko ilman mitään maksuja?

Lukukausimaksujen yksi suurista vastustajista on Harvardissa opettava professori Pasi Sahlberg. Hänen mukaansa suurin osa ulkomaalaisten opiskelijoiden maahan tuomasta rahasta ei tule lukukausimaksuista, vaan muusta kulutuksesta. Kun otetaan huomioon muiden maiden epäonnistuneet mallin käyttöönotot, olisivat lukukausimaksut virhe kansantalouden kannalta. (Helsingin yliopisto 31.1.14.)

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto Penttilä puolestaan on lukukausimaksujen innokas kannattaja. Hänen mukaansa Sahlbergin ajatus ulkomaalaisten opiskelijoiden tuomasta rahasta asettaa tulot (opiskelijan kulutus) ja menot (koulutus yliopistossa) epätasapainoon. Kun voitot kohdistuvat yksityiselle sektorille, tulevat menot valtion eli veronmaksajan maksettavaksi. Penttilä korostaa, että lukukausimaksut lisäisivät tarjottavan opetuksen laatua. Tällä hetkellä opiskelijat vaativat sosiaalietuuksia; lukukausimaksu saisi vaatimaan laadukasta opetusta.

Hyviä argumentteja molemmilta, ja niitä löytyisi varmasti lisää. On kuitenkin turha monimutkaistaa asiaa tässä vaiheessa enempää.

Itse uskon, ettei lukukausimaksun käyttöönotto ratkaisisi mitään juuri nyt. Muiden maiden malleja seuraamalla kohdattaisiin vain samat ongelmat kuin nekin ovat kohdanneet. Tarkoitus ei ole ulkomaalaisten opiskelijoiden katoaminen Suomesta. Päinvastoin, kansainvälisyys on yksi tärkeimmistä asioista nyky-yliopistoissa.

Ei ole kuitenkaan kiva, että koulutamme täällä ilmaiseksi tyyppejä, jotka heti valmistuttuaan palaavat omiin maihinsa asiantuntijatehtäviin. Jos joku fiksu ihminen keksisi toimivan lukukausimaksumallin, kannattaisin sitä heti. Jotta tällainen malli kehitettäisiin, tarvitaan kai keskustelua, keskustelua ja taas keskustelua.

Tärkeintä mielestäni tällä hetkellä olisi, että ulkomaalaisten olisi pakko opiskella suomea yliopistoissa. Jos vastavalmistunut ei osaa suomea, ovat työllistymismahdollisuudet Suomessa melko heikot. Aasialainen kaverini valmistuu kuukauden sisään Helsingin yliopistosta ja haluaisi palavasti jäädä Suomeen, mutta työpaikan löytäminen on tosi haastavaa. Jopa kaikki työnhakusivustot ovat suomenkielisiä, joten jo niillä liikkuminen on oma ongelmansa. Hän ei ole opiskellut suomea juurikaan, koska se ei ollut pakollista. Varmaan moni tekee saman ”virheen” – opiskeluaikana muut opiskeltavat asiat tuntuvat tärkeämmiltä ja haasteita on tarpeeksi ilman uutta vaikeaa kieltäkin. Yliopistossa selviää ilman suomea, mutta työelämässä tilanne on pitkälti eri. Työelämän ja yliopistojen vuoropuhelu olisi suotavaa myös tässä asiassa.

Kuvien lähde: www.freedigitalphotos.net

Minun on hyvä olla sinun kanssasi

Keskustelu soljuu, mielenkiintoisia puheenaiheita nousee yhä uusia, on helppo ja rento olla, helppo reagoida tunteella toisten sanomisiin. Ajatus ei karkaa mihinkään, vaan pysyy terävästi hetkessä. Suorastaan odotan jo seuraavaa puheenaihetta; mistä sitten keskusteltaisiin? Ei tarvitse pelätä mitään tai ketään, ei toisten sanomisia. Jokaisella on oma tilansa puhua, ja kunnioitus toisten puheenvuoroja kohtaan on luonnollista. Mitä sanotkin, minä haluan kuulla ja kuunnella. Olen kiinnostunut.

Jälkikäteen on hyvä fiilis. Niin kuin olisi ollut hetken kotona. Koti on se paikka, jonne minä kuulun. Kotona on hyvä olla.

Kommunikoinnin vaikeus

Luonnollinen ja inspiroiva keskusteluyhteys ei ole aina itsestäänselvyys. Joskus on jopa ihan todella työlästä yrittää olla toisen kanssa. Tuntuu, ettei mitään yhteyttä löydy, ja kommunikoinnin eteen täytyy oikein pinnistellä. Mitä se tuolla tarkoitti? Miksi se ei vastaa mitään? Apua, mitä minun nyt kuuluu sanoa? Epävarmuus saattaa olla vain toisen kommunikoijan osa, tai sitten se valtaa koko tilanteen; epävarmuuden voi haistaa ilmasta.

Toisinaan, niin inhottavalta kuin se tuntuukin myöntää, toinen ihminen ei jollain tavalla inspiroi tai kiinnosta. Tuo toinen ei kosketa minua. Ollaan sitten hiljaa.

Joskus tapaan tosi kiinnostavia ihmisiä, joita en vain osaa lähestyä. Ikään kuin välillämme olisi muuri, jonka läpi on hankala kommunikoida. On vaikea sanoa, kumpi tuon muurin on rakentanut, vai onko se ehkä tehty yhdessä. Toisinaan muurista löytyy aukkoja, voimme jakaa hetken yhdessä, sitten este on taas siinä.

Kommunikointi saattaa myös olla epätasapainoista. Jommallakummalla tai yhdellä ryhmästä on aivan loputtomasti asiaa ja kerrottavaa, kun taas toinen osapuoli tai muu ryhmä tuntee, ettei ole sanottavaa. Joku saattaa olla ”järjettömän puhelias” tai ”uskomattoman hiljainen”, kummalla puolella asiaa oletkin sitten katsomassa.

Kummallista, että me ihmiset olemme samaa lajiketta, että me koemme samoja haluja ja tarpeita, mutta keskinäinen kommunikointi ei olekaan helppoa. Miksi toisen ihmisen kohtaaminen on niin haastavaa?

Toisen kohtaamiseen vaikuttaa vahvasti senhetkinen mielentila. Itsevarmana on helppo kohdata periaatteessa kuka tahansa, väsyneenä töiden jälkeen taas mielellään välttää vastaantulijoiden katseita ja hautautuu peiton alle omiin oloihin. Kommunikointitilanteessa on siis arvioitava paitsi omaa, myös toisen mielialaa. Sain juuri tosi masentavaa palautetta töissä, anna minun olla. Tai okei, haluan tutustua, mutta miksi tämä on niin vaikeaa. Ehkä sinä sait tänään sitä masentavaa palautetta töissä, annan sinun olla.

Henkilökemia

Aina ei voi kuitenkaan syyttää hetkellistä mielialaa. Johonkin ihmiseen tutustumisen tai kohtaamisen kanssa saattaa törmätä aina samaan ongelmaan. Jotain puuttuu, jokin tökkii, jompaakumpaa ei kiinnosta. Silloin ollaan jossain siellä henkilökemian tieteen alueella, jossa etsitään syy-seuraussuhteita. Yhtä monta kuin on meitä ihmistä, yhtä monta syytä ja seurausta löytyy. On yleistettävä, kärjistettävä ja luokiteltava, jotta voitaisiin esittää ensimmäistäkään mallia.

Näin epätieteellisesti, oman kokemuksen ja havainnoinnin pohjalta jakaisin henkilökemiaan vaikuttavat asiat kolmeen osaan: arvot, tarpeet ja menneisyyden henkilösuhteet. Arvot ovat usein perittyjä, monesti kulttuurista riippuvaisia niin sanotusti mielipidekysymyksiä. Uskonnot opettavat, että jotkut arvot annetaan ylempää, jolloin ne ovat ihmisestä riippumattomia. Joka tapauksessa arvot ovat niitä asioita, jotka ovat kullekin ihmiselle jotain todella tärkeää. Ne määrittävät ihmistä, lähtevät sisimmästä ja piirtävät ulkomuodot. Jos minä arvostan nautintoa (vrt. egoismi) ja sinä altruismia, eli otat toisen ihmisen tarpeet huomioon ennen itseäsi, voi meidän lähtökohtaisesti olla vaikea tulla toimeen. Vastaavasti samat arvot jakavan kanssa kommunikointi voi tuntua helpolta. Ollaan kiinnostuneita ja tiedetään samoista asioista - positiivinen ajatusten vaihto aiheesta miellyttää usein enemmän kuin negatiivissävytteinen väittely itsellä tärkeistä asioista. Samanlaisuus, oma peilikuva viehättää.

Tarpeet määrittävät vahvasti kommunikointia ja uuteen ihmiseen tutustumista. Jokaisella on tarve kommunikoida. Tarpeen syvyys ja se, mitä muuta kommunikointitilanteesta halutaan, vaihtelevat kuitenkin suuresti. Jos ihminen esimerkiksi kokee, että hänen elämässään on hetkellisesti tarpeeksi ihmissuhteita, ei uuteen ihmiseen tutustuminen ole välttämättä avointa ja innostunutta. Tarpeiden ristiriita johtaa varautuneeseen kommunikointiin.

Menneisyyden henkilösuhteet vaikuttavat väistämättä niihin nykyisiin. Pettymyksiä kohdannut on arka luottamaan, ja pitkään yksinäisyyttä kokenut saattaa olla tosi halukas tutustumaan, mutta taidot ovat hukassa.

Kahden tai useamman ihmisen kohdatessa sekoittuu aina ennennäkemätön miksaus arvoja, tarpeita ja menneisyyden henkilösuhteita. Lisäksi tilanteeseen vaikuttaa varmasti vielä jokin sellainen henkilökemia, jota on vaikea määritellä. Se on jotain tunteen, aistien, intuition, luonnonlakien ja persoonien sekoitusta.

Liiasta pohdinnasta avoimuuteen

Loppujen lopuksi on kyse siitä, antaako toiselle ihmiselle mahdollisuuden. Olemalla avoin uusia ihmisiä kohtaan voi saada yllättäviä ystäviä. Maailma avartuu. Avoimuudella voi löytää uusia polkuja, joita kulkea – näkökulmia, joista tarkastella maailmaa.  Enää ei tarvitse istua järven rannalla tarkastelemassa heijastumia itsestään, vaan voi nostaa katseen ja nähdä niin kauas kuin itse haluaa nähdä. Minun on hyvä olla sinun kanssasi, kunhan löydän sinut ja haluan löytää sinut.

Sitten kun väsymys yllättää, on aina mahdollista palata hetkeksi kotiin. Nauttia siitä, miten kommunikointi voikin olla helppoa. 

Kuvien lähteenä: freedigitalphotos.net/

Tavallisuudesta poikkeamisen ilo

Tein tänään kummallisia, tavallisuudesta poikkeavia asioita. Kävin työhaastattelussa, matkustin paikallisjunalla (yleensä pyöräilen aina), tein thaimaalaista ruokaa ja pitkästä, pitkästä aikaa uppouduin oikein todella excelin ihmeelliseen maailmaan.

Koko päivän mieleenpainuvin sattumus liittyi junamatkaan. Vastapäätä minua M-junassa istui noin 18-vuotias tyttö. Siinähän me istuttiin leppoisasti kunnes junaan astui lipuntarkastajia. Tytöllä ei ollut lippua, mutta kertomus siitä, miten lipun ostaminen oli yksinkertaisesti unohtunut, vaikutti tosi aidolta. Tarkastaja katsoi henkkarit ja laittoi tietoja laskua varten koneelle. Tyttö alkoi itkeä. Siinä vaiheessa minun oli jo tosi paha olla, tiesin tasan tuon tunteen ja ahdistuksen isosta maksusta. Yhtäkkiä tarkastaja sitten sanoi, että hän ottaa tytön matkakortilta lipun hinnan ja peruu maksun. Ei muuta. Tyttö nauroi kyyneltensä seasta.

Minä pompin Pasilan siltaa hymy korvissa ja rakastin maailmaa, aurinkoa ja lokkien kirkunaa.

Naikkonen vai muija?

                                  Kuvan lähde: FreeDigitalPhotos.net

”Meijän veljien kämpän vuokras joku naikkonen niitten reissun ajaksi”. Jotenkin näin totesi yksi kaveri tässä muutama päivä sitten. Naikkonen? Aha, mieleeni nouseekin tietty hyvin stereotyyppinen kuva naisesta. Minun mielessäni naikkonen on hoikka, tosi laitettu, ei kovinkaan älykäs ihminen. Melko lähellä blondia, mutta siinä missä blondi voi olla suloisella tavalla blondi, niin naikkosta en mielellään lähestyisi. Sanon ajatukseni ääneen ja yllätyn siitä, mitä tuo kaveri vastaa. Hänelle naikkonen on aika lailla sama kuin tyttö tai nainen, mutta nuo (minun suosimani) sanat ovat hänen suuhunsa ehkä vähän tylsiä. Hän kertoo myös käyttävänsä sanaa muija toisinaan, eikä siihenkään liity mitään sen kummempaa.

Wikisanakirja kertoo, että naikkonen on kevytkenkäinen, huoleton nainen. Mielenkiintoista, en itse liittänyt sanaan suoraan kevytkenkäisyyttä, vaikka ehkä jotain siihen viittaavaa. Entä mitä sanotaan muijasta? Sanalle löytyy kolme eri selitystä. Ensimmäinen kertoo, että muija on halventava nimitys ja arkikieltä. Toinen viittaa muijan tarkoittavan vaimoa ja kolmas äitiä. Itse olen törmännyt ainoastaan siihen, miten jotkut pojat puhuvat muijasta, kun tarkoittavat tyttökaveriaan.   

Entä akka, likka, tytsy, typy, eukko, emäntä, muori tai ämmä?

Olen aina ollut sitä mieltä, että suomenkieli on rikas. Sanat ovat usein tosi kuvaavia, ja tuntuu, että samalle sanalle löytyy tosi monia hieman erivivahteisia synonyymeja. Mietitään vaikka sitä tapaa, jolla ihminen puhuu ollessaan ärtynyt. Mieleeni tulee ainakin ärjyä, karjua, huutaa, rähistä, raivota, jyristä, rääkyä, kiljua, kirkua, meluta, ulvoa, jylistä ja raakkua. Nämä verbit ovat aika lähellä toisiaan, mutta silti jokaiseen liittyy oma vivahteensa.

Sanat, joissa ärrää ei ole paljoa, mielletään usein kauniiksi. Solina, kuulas, humala, pilvenhattara, loiva, humiseva, huuhkaja, kimallus – lempisanojeni lista on kai loputon.

Usein sanasta tekee kuitenkin kauniin tai ruman siihen liittyvä tiedostamatonkin assosiaatio. Olet ehkä tuntenut jonkun tosi ärsyttävän Annan (anteeksi kaikki Annat!), minkä takia Anna kuulostaa sinun korvaasi rumalta. Omaan korvaani taas särähti tosi pitkään sanayhdistelmä maistuu hyvälle, kun omassa murrepiirissä tai kotona käytettiin muotoa maistuu hyvältä.

Toisinaan sanan tarkoitus tekee periaatteessa muuten rumankuuloisesta sanasta kauniin. Omasta mielestäni rakkaus ärrineen on aika kova ja ruma sana, mutta sanan tarkoitus tekee siitä kauniin. Siihen liittyy positiivinen assosiaatio.

Olen huomannut, että ihmisten suullinen ja kirjallinen kielenkäyttö saattavat erota paljon toisistaan. Erityisesti puhutussa kielessä murteet ovat vahvasti esillä. Murteet rakentavat maantieteellisellä alueella jonkinlaista kollektiivista identiteettiä. Puhunko tätä murretta, haluanko olla osa tätä kulttuuria? Toisinaan myös murteisiin liittyy kummallisia assosiaatioita. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi voi melkein sietää oulua. Toisaalta tuo inho on ehkä poistumassa, koska huvituin suuresti Oulusta kertovasta laulusta Ihimeteltävää. Käykää kuuntelemassa!

Omasta kirjallisesta ilmaisustani sain äskettäin veljeltä palautetta. Veli koki, että kirjoitan vaikeasti. Käyttämäni sanat kuulemma ovat ainakin välillä outoja tai vaikeita.

Tavallaan olisi mukava miellyttää kaikkia. Olisi hienoa, että tulisi ainakin ymmärretyksi. Sitten kuitenkin, miettikääpä Suomea, jossa kaikki puhuisivat ja kirjoittaisivat samalla tavalla! Sanojen variaatiota supistettaisiin, nainen olisi nainen eikä enää ikinä naikkonen tai muija. Enää huudettaisiin, ei ärjyttäisi tai raakuttaisi. Voi että, olisihan se tylsää!

Tiedä vaikka minäkin vielä joskus rikastuttaisin kielenkäyttöäni uudella sanalla. En vain osaa päättää, kumpi olisi vähemmän hirveä, naikkonen vai muija.

 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Toimittaja Heikki Aittokoski muuten argumentoi myös sanojen käytöstä viikko sitten HS:n kirjoituksessaan.

Rajoittunut rationaalisuus

Opiskelen pitkästä aikaa matikkaa. Oikeastaan tämä on vasta toinen matikan kurssi, jolle osallistun lukion jälkeen. Lukiossa rakastin matikkaa. Nautin siitä, että kaikissa ongelmissa ratkaisuun kuljettiin yhtä rationaalista polkua pitkin. Olin hyvä kulkemaan noita polkuja ja opin nopeasti ne tarvittavat säännöt, joilla ratkaisuun päästiin. Vielä lukiossa kuvittelin, että voisin jopa lähteä lukemaan matikkaa pitemmälle. Niin se elämä kuitenkin vain vie tuntemattomiin paikkoihin, ja matikka on jäänyt tosi vähälle sitten ylioppilaskirjoitusten. Elämässä tuntuu riittävän vaihtoehtoja ja polkuja enemmän kuin matematiikassa.

Shakki on aika hyvä mallinnus ihmiselämän ja matematiikan yhdistelmästä. Kuvittele itsesi shakkinappulaksi. Shakissa on 32 pelinappulaa ja 64 peliruutua, ja kaikki nappulat noudattavat liikkeissään tiettyjä sääntöjä. Lähetti esimerkiksi liikkuu vain viistoon, hyppäämättä koskaan kenenkään yli tai siirtymättä erivärisiin ruutuihin. Tämä on nyt siis sinun elämäsi – kuulostaa periaatteessa aika hallittavalta. Vain 64 ruutua joissa liikkua, ja jokaisen nappulan liikerata on ennakoitavissa.

Keskiverto shakkipelissä on kuitenkin 10 potenssiin 120 mahdollisuutta (ykkönen + 120 nollaa). Taloustieteen nobelisti (vuodelta 1978) Herbert Simon tutki aikoinaan paljon shakkimestareita ja heidän pelitapojaan. Simon havaitsi, etteivät mestarit todellakaan punnitse kaikkia vaihtoehtoja, vaan käyttävät tiettyjä nyrkkisääntöjä ja huomioivat todellisuudessa vain pienen osan kaikista mahdollisuuksista. Rationaalinen toimintatapa shakissa vaatisi ihmismieleltä sellaista suorituskykyä, johon ei kykene yksikään ihminen. (Chang 2010, 194-197.)

Oikea elämä käsittää paljon isomman alueen kuin 64 ruutua tai paljon enemmän mahdollisuuksia kuin 10 potenssiin 120. Toisinaan minusta tuntuu ihmeelliseltä, että me ylipäätään selviämme tästä elämästä ja sen mahdollisuuksien viidakosta. Uskon Herbert Simonin ja Juhana Torkin tavoin, että maailma on niin monimutkainen, ettei ihminen voi ymmärtää sitä täysin rajallisen älynsä varassa.

Paitsi että aivomme usein käsittelevät maailman tapahtumia mustavalkoisina, ne myös luovat apukeinoja arjesta selviytymiseen. Jotta elämä ei olisi liian monimutkaista, ihminen kehittää rutiineja tai tapoja toimia. Minä esimerkiksi syön joka ikinen aamu nykyään vihersmoothien. Se on paitsi hyvää, myös nopeuttaa aamuja, kun ei tarvitse käydä läpi kaikkia eri aamupalavaihtoehtoja ja valita niistä sitä parasta. Toinen hyvä esimerkki totutuista tavoista on luentosalin istumapaikan valitseminen. Iso osa ihmisistä valitsee päivästä toiseen sen saman istumapaikan. Saman paikan valitseminen vapauttaa ihmisen pohtimasta, mikä olisi paras istumapaikka juuri tänään, mistä näkisi luennoitsijan parhaiten, minkänäköisten tyyppien lähellä haluaisi istua ja niin edelleen.

Ihmisen taipumus epärationaalisiin päätöksiin sai minut miettimään markkinataloutta. Miten kapitalismi voisi koskaan toimia täydellisesti, kun siellä toimimme me epärationaaliset ihmiset? Informaatiotulvassa me yksinkertaistamme tai toimimme vanhojen, opittujen tapojen mukaan. Ehkä vuoden 2008 finanssikriisi oli osoitus kollektiivisesta epärationaalisuudesta. Kun tuo epärationaalisuus ja unelmointi lottovoitosta veivät mukanaan, kaikkein fiksuimpina pidetyt rahoitusalan ammattilaiset olivat etunenässä juoksemassa tuhoon. Adam Smithin vertauskuva näkymättömästä kädestä toimii siihen asti, kun suurin osa ihmisistä toimii rationaalisesti.

Kenties mieltymykseni matikkaan johtuu sen hallittavuudesta. On aina olemassa oikea ratkaisu, eikä irrationaalisuudelle jää juuri tilaa. Yksi plus yksi on aina kaksi, katsoisi sitä mistä näkökulmasta tahansa.

Tähän tekstiin minua innoitti Herbert Simonin käsite rajoittuneesta rationaalisuudesta (bounded rationality) sekä Ha-Joon Chang teoksellaan 23 tosiasiaa kapitalismista (2010). 

Kiirettä pitää

En ole viime viikkoina ehtinyt juuri hengähtämään. Otetaan esimerkiksi eilinen päivä. Heräsin ennen kahdeksaa, luin aamupäivän yhtä kiinnostavaa artikkelia (kouluhomma), menin koululle syömään yhden maissa, istuin matikan luennolla pari tuntia, kävin kaverin kanssa kahvilla Helsingin yliopistolla, tein matikan harkat kirjastossa, sieltä pyöräilin suoraan pelivuoroon, ja pelien jälkeen kylään kaverille, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Tosi myöhään nukkumaan (ja aamulla aikaisin taas ylös). Periaatteessa ihan mukava ja tasapainoinen päivä. Sain opiskeltua, ehdin liikkumaan, söin ihan hyvin ja terveellisesti, ehdin näkemään kavereita. Sitten kuitenkin jos tällaisia päiviä on vaikka kaksikymmentä putkeen, alkaa epävarmuus päivien hyvyydestä painaa. Mihin ihmeeseen minulla on kiire?

Olen sisäistänyt tiukasti ajatuksen siitä, että tylsä ja kiireinen ovat toisensa poissulkevia adjektiiveja elämän määrittäjinä. Eli joko elämäni on tylsää tai sitten se on kiireistä. Tylsä elämä on hidasta, ehkä jonkin asian odottamista. Kiireistä elämää taas kuvaa mielenkiintoisuus, uudet asiat ja ihmiset, mutta myös tietynlainen putkessa juoksu. Päivä rakentuu pisteistä A, B, C, D ja E. Kaikissa pisteissä on pakko ehtiä käymään, muuten tasapaino pettää. Jos en ehdi liikkumaan, en pysty keskittymään muihin asioihin. Jos en ehdi näkemään ihmisiä, tunnen oloni kohta orvoksi. Putkesta hetkeksikin poistuminen tarkoittaa tasapainon pettämistä.

Pahinta ehkä on, että myös siirtymävaiheet pisteiden välillä on käytettävä hyväksi mahdollisimman hyvin. Ruokalaan jonottaessa ehtii tarkastamaan uusimmat twiitit, ja pyöräilyreitin koulusta pelivuoroon tulee olla se lyhin mahdollinen, ettei minuutteja vain kuluisi hukkaan.

Elämä on yhdenlaista optimointia. Miten rakentaa päivä, joka olisi se paras mahdollinen? Miten rakentaa optimaalinen elämä?

Onneksi aina välillä elämä itsessään pysäyttää. Tulee havahtumisia, joku pakottaa astumaan pois putkesta ja seisomaan hetken paikoillaan. Yhtäkkiä tuntuukin hyvältä antaa auringon lämmittää hiuksia, kasvoja, vaatteita. Tuntuu hyvältä antaa tuulen vilvoittaa, saaden ensin poskipäät punertamaan kylmästä, sitten pikkuhiljaa laittaen koko kehon värisemään. Tuntuu hyvältä, että on kylmä. Minä tunnen, minä elän.

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesäyön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leinon Nocturne on aina ollut yksi lempirunoistani. Palaan siihen ja sen mystiseen kesäyön tunnelmaan yhä uudestaan. Se saa minut pysähtymään ja tuntemaan. Aika hidastuu, on vain tämä hetki. Yksi toisen ihmisen kohtaaminen, yksi kaunis kuva, yksi runo, yksi tuulenhenkäys tai auringonsäde voi pysäyttää. On aika paitsi elää jännittävää elämää, on aika myös pysähtyä ja fiilistellä. Miten hyvältä tämä hetki tuntuukaan!

Miten erottua työhakemuksella?

Osallistuin viime jaksossa Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa Digitaalinen viestintä ja media –kurssille. Kurssin viimeisenä työnä oli laatia innovatiivinen työhakemus, jossa käytetään hyväksi sosiaalista mediaa.

Tehtävänanto mahdollisti myös fiktiivisen hakemuksen laatimisen. Tuntui kuitenkin tosi turhalta lähteä kuluttamaan aikaa fiktiiviseen hakuprosessiin, kun työnhaku oikeasti on minulle ajankohtaista. Niinpä alusta asti oli selvää, että yrittäisin oikeasti hyötyä tästä tehtävästä. Muutenkin nykyään huomaan, että koulujutuissa minulle yhä tärkeämpää on, että oikeasti hyötyisin ja oppisin kaikesta, mitä siellä teen. Ehkä sitä on vähän siis kasvanut niistä lukioajoista, jolloin päällimmäinen ajatus oli päästä mahdollisimman vähällä.

Tarkoitukseni on siis hakea töitä taloushallinnosta. Löysinkin kiinnostavan oloisen työpaikkailmoituksen koskien vuosilomasijaisuutta Esperi Care –konsernin taloushallinnossa. Ei siis muuta kuin työnhakuun!

Alkuun en tiennyt, mistä lähteä liikenteeseen. Saadakseni ideoita selailin muutamia kurssin vetäjien linkittämiä juttuja, kuten Land Your Dream Job With 25 Innovative Resume Ideas (Michael Poh). Alkoi tuntua, ettei tämä ole ollenkaan hyvä idea hakea talousalan töitä. Nuo netistä löytyvät huippuinnovatiiviset hakemukset vaikuttivat minun silmääni lähinnä sekavilta. Kuka haluaa palkata yritykseensä laskentatoimen ammattilaisen, joka sooloilee jollain kuvan, värien ja äänen sekamelskalla hakemuksessaan?

Okei, oli haettava uutta lähestymistapaa tehtävään. Seuraavaksi luin Dave Martinin kirjoittaman jutun onlineprofiilien hyödyntämisestä rekrytoinnissa. Martin kirjoittaa, että läsnäolo somessa on paljon aidompaa kuin se informaatio, jota perinteisessä rekrytoinnissa tarjotaan työnantajille. Yhtäkkiä silmäni avautuivat - enköhän minäkin rekrytoijan asemassa haluaisi tietää nimenomaan, minkälainen tyyppi hakija oikeasti on! Varsinkin pienemmissä yrityksissä uuden työntekijän palkkaaminen on todella iso investointi, ja onnistunut rekrytointi saattaa olla jopa elintärkeää firman tulevaisuuden kannalta. Some-kanavia hyödyntävän hakemuksen aitous voisi ainakin nopeuttaa palkkausprosessia ja ehkä myös nopeasti karsia ne tyypit, jotka eivät ainakaan sovi yritykseen.

Päätin laatia työhakemukseni Prezi-esityksenä. Esitystä työstäessäni pidin kaiken aikaa silmällä työpaikkailmoituksen tärkeimpiä kohtia, kuten kohtia edellytämme ja pääasialliset tehtävät. Jos työpaikkailmoituksessa esimerkiksi vaaditaan tiettyjä tietoteknisiä taitoja, on varmasti tärkeää kertoa omasta IT-osaamisesta. Tässä linkki esitykseen:

http://prezi.com/uxz4ifi3kg8l/?utm_campaign=share&utm_medium=copy&rc=ex0share

Mitä mieltä sinä olet tällaisesta uudenlaisesta työhakemuksesta? Voisiko se toimia? Entä ovatko tällaiset visuaaliset hakemukset vain luovalle alalle kuuluvia, vai voiko niitä hyödyntää myös esimerkiksi juuri taloushallinnon töitä etsiessä? Mitä lisäarvoa some-kanavia hyödyntävä hakemus tuo suhteessa perinteiseen hakukirje plus CV –formaattiin?

Itse jään mielenkiinnolla seuraamaan, hyödynkö uudenlaisesta hakemuksestani mitään. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä tehtävä joka tapauksessa.

Oppimisprojektina maat ja pääkaupungit

Toisinaan kun ajatuksia alkaa virrata päähäni, pyrin muuntamaan tuon virran energiaksi ja kohdistamaan sen sitten uuden oppimiseen. Tällä viikolla kaikki energia on kulunut melkein vain arjen pyörittämiseen, mutta aina näin ei ole. Ehkä noin kaksi kuukautta sitten innostuin opettelemaan maailman maita ja niiden pääkaupunkeja. Samalla vähän huomaamattakin oppimismatkalta tarttui mukaan myös muuta tietoa ja tarinoita.

Alkusysäyksen tähän projektiin sain kai, kun luin jonkin lehtijutun Moldovasta. Yritin hahmottaa, missä tämä kyseinen maa oikein sijaitsee. Yhtäkkiä en ollut varma edes siitä, mihin maanosaan valtion laittaisin. Kun selvisi, että maa on tuossa vähän niin kuin naapurissa eli Euroopassa, tunsin oloni tietysti tosi typeräksi. Tsekkasin saman tien pääkaupungin: Chișinău. Okei, never heard.

Pikkuhiljaa tunnustin itselleni, että muutenkin peruskoulun opit jopa Euroopan maantiedosta ovat jotenkin päässeet katoamaan päästäni. Aluksi tarkoitus oli opetella pelkästään Euroopan maita ja pääkaupunkeja, mutta sitten projekti niin sanotusti levisi käsiin.

 Matka kulki Euroopasta Lähi-itään ja Keski-Aasiaan, sieltä Afrikan kautta Itä-Aasiaan ja lopulta Oseaniaan. Opin, että Sahara on noin Euroopan kokoinen, ja että Uzbekistanin kansallisurheilussa ratsastetaan hevosilla ja yritetään saada vuohen ruho vastustajan maalilinjan yli. Zimbabwe tuottaa kirjailijoita ja Bangladeshin kuuluisimpia henkilöitä on Muhammed Yunus, joka kehitti mikrolainat ja sai siitä Nobelin rauhanpalkinnon. Entä ne Etiopian juoksijat tai Oseanian saariston lihavat kansat!

Wikipedia opetti minulle ehkä aika huvittavia asioita, mutta jostainhan se on lähdettävä liikkeelle. Toivottavasti tämän vähäisen tiedon päälle aivojeni on vastaisuudessa helpompi lisätä informaatiota noista valtioista. Onkohan kellään muulla tällaista tarvetta opetella asioita, vaikka Wikipedia ja Googlehan nykypäivänä tietävät ja kertovat kaiken? Itselläni kun tuntuu olevan jokin valtava tarve hahmottaa maailmaa ja sen ilmiöitä. Kuka minä olen, missä minä elän? Entä kuka sinä kazakstanilainen siellä olet?

En ole ihan varma miksi, mutta matka pysähtyi Oseaniaan. Ehkä tuo alue on niin outo minulle, että oppiminen ei ollutkaan enää niin helppoa. Välimatkojen hahmottaminen merellä, outojen saarien nimien opettelu, saarien kulttuurien samankaltaisuus minun näkökulmastani – kai se näihin tökkäsi. Edelleen aina silloin tällöin palaan jankkaamaan Tuvalu – Samoa – Tonga, mutta opettelu on yhtä kuin toistaisin hauki on kalaa.

Toivottavasti seikkailut Amerikassa odottavat jonakin päivänä!

Laskisopiskelija tunkeutuu journalismiseminaariin @HAAGAHELIAamk #jousem14

Osallistuin tänään journalismiseminaariin, joka pidettiin Haaga-Helian tiloissa Pasilassa. Bongasin tapahtuman ihan sattumalta Facebookista ja päätin ilmoittautua, kun sille ei näyttänyt olevan mitään estettä. Missään ei siis lukenut, että voit osallistua vain, jos olet toimittaja tai toimittajaopiskelija tai muuten merkittävä henkilö. Niin minä sitten ilmoittauduin ja menin.

Tapahtuma oli paljon osallistavampi kuin olisin etukäteen uskonut. Edessä oli kaksi isoa kangasta, joista toiselle heijastettiin kunkin esiintyjän PowerPoint ja toiselle taas Twitterin newsfeed tapahtuman hashtagilla #jousem14. Jos jollekin nämä Twitterin termit ovat outoja, niin olen pahoillani niiden englanninkielisyydestä. Termeille ei vain oikein ole hyviä suomennoksia. NewsFeed on siis se, missä lähetetyt twiitit (viestit) näkyvät (vastaava kuin Facebookin uutisseinä), ja hashtag on avainsana, jolla viesti luokitellaan.

Ihmiset lähettivät twiittejä ahkerasti, ja heijastettuna näkyi paitsi huomioita ja kommentteja kustakin aiheesta, myös kysymyksiä esiintyjille ja seminaarivieraiden välistä keskustelua aiheesta. Itsekin innostuin twiittaamaan, ja oli tosi mukava tuntea osallistuvansa. Tällainen käytäntö olisi ehdottomasti tervetullut myös moniin muihin tapahtumiin! Saadaan yleisö aktivoitua ja muodostamaan mielipiteitä. Toimisikohan tämä vaikka jollain tylsähköllä matikankurssilla? Jos päästäisiin kaavasta ”proffa puhuu ja yleisö nuokkuu” johonkin osallistavampaan, aktiivisempaan oppimiseen. Ja koska anonyymisti twiittaaminen ei onnistu, vältettäisiin asiattomien kommenttien ongelma.

Toinen osallistava tekijä seminaarissa oli keskustelun avaaminen jokaisen esiintyjän jälkeen. Yleisö oli kyllä niin sanotusti hyvä yleisö; kysymyksiä ja kommentteja olisi riittänyt varattua aikaa enemmän.

Kerron vähän seminaarissa käsitellyistä aiheista, koska itse olin niistä paikan päällä ihan innoissani. Melkein pompin penkilläni siellä toisten niin tyynesti istuvien joukossa.

Riku Siivonen, Long Playn toimitusjohtaja, puhui hitaasta journalismista ja valotti vähän Long Playn tulevaisuutta. Long Play siis julkaisee laajoja reportaaseja digitaalisessa muodossa, ja juttuja voi ostaa joko yksitellen tai alkaa vuositilaajaksi. On sanottu, että tällainen hidas journalismi toimisi vastapainona klikkausjournalismille (esim. iltapäivälehtien yliampuvat otsikot). Long Playn kokemus markkinoilta kuitenkin on, ettei toiminta ole ollut taloudellisesti kannattavaa. Onko hitaan, tutkivan journalismin tekeminen siis vain toimittajien oma utopistinen haave, jolle ei löydy kysyntää? Arna Grym twiittasi aiheesta seuraavasti:

Onko hitaan journalismin kaipuu totta vai osittain Riku Siivosen sanoin ”toimittajien oman ammatin ylevöittämistä”? #jousem14

Siivosen mukaan Long Playn on pakko muuttaa toimintamalliaan, jotta se säilyisi hengissä. Ratkaisuina ilmeisesti voisivat olla kansainvälistyminen, laajempien markkinoiden etsintä ja ylipäätään kansainvälisen yhteistyön tekeminen. Usein kuulee tämän saman perustelun, ettei suomenkielen kokoisella kielialueella yksinkertaisesti pystytä tuottamaan laadukasta journalismia. Kai perustelussa täytyy olla jotain perää. Ja jos suurta yleisöä kiinnostaa klikkausjournalismi tai ehkä tarinat, niin kuin Torkki (Tarinan valta 2014) väittää, miksi tarjota tutkivaa journalismia? Yksi taloustieteen perusperiaatteista: kysynnän ja tarjonnan on vastattava toisiaan. Tosiasia, jonka itse koen tässä yhteydessä vaikeaksi hyväksyä.

Paula Salovaara, yksi Radio Helsingin omistajista, mietti vähän samoja asioita kuin Siivonen. Henni Auvinen twiittasi liittyen Radio Helsinkiin:

Olenko ainoa, joka ei ole koskaan kuunnellut Radio Helsinkiä? Miksi yleinen tuntuma on, että se on lähes kansalaisvelvollisuus? #jousem14

Oletan, etteivät myöskään kaikki tämän blogin lukijat ole välttämättä kuunnelleet Radio Helsinkiä tai tunne kanavaa muuten. Radio Helsinki on siis helsinkiläinen radio, joka eroaa muista radioista ainakin soittolistattomuudella eli juontajat valitsevat soitettavan musiikin itse. Asema myös tarjoaa erilaisia puheohjelmia. Salovaaran mukaan Radio Helsingin toiminta ei ole tällä hetkellä taloudellisesti kannattavaa, ja uusia konsepteja kannattavuusongelman ratkaisemiseksi kaivattaisiin. Twiittasin itse aiheesta seuraavasti:

Mistä rahoitus? Kohtalonkysymys sekä @LongPlay_fi että @RadioHelsinki –tapauksissa. @PaulaSalovaara @rsiivonen #jousem14

Pasi Immonen vastasi twiittiini:

@AnnikaLeipälä @LongPlay_fi @RadioHelsinki Nämä ovat niitä medioita, jotka ansaitsisivat yhteiskunnan tukea. @PaulaSalovaara @rsiivonen

Kuinka olenkaan samaa mieltä! Olisiko se kuitenkin kansan pakkosivistämistä? Tuetaan sellaista, josta kansa ei ole valmis maksamaan eli toisin sanoen sellaista, jolle ei ole tarpeeksi kysyntää. Yritetään viedä kansan mieltymyksiä ehkä sellaiseen suuntaan, jota sivistyneistö haluaisi, mutta josta tavallinen enemmistökansa ei ole tarpeeksi kiinnostunut maksaakseen. Mielenkiintoinen aihe, joka kaipaisi lisäpohdintaa.

Seminaarissa puhuivat myös Torkkuja ja nokkosia –blogin pitäjä Emmi-Liia Sjöholm sekä Docventures-televisiosarjasta tuottajat Riku Rantala ja Elise Pietarila. Mielenkiintoisia pointteja myös näissä puheenvuoroissa, ehkä palaan joskus niihin. Viimeisenä vuorossa ollut paneelikeskustelu jäi väliin, koska olin jo etukäteen päättänyt mennä lentopallovuoroon. Ihmisen on tehtävä valintoja – toisinaan ne ovat tyhmiä, toisinaan järkeviä. Minun valinnoissani urheilu näyttäisi vievän voiton aika usein.

Näitä ajatuksia kirjoittaessani ainoa toiveeni oli, että tekin saisitte vähän pomppia innosta. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja jaettu seminaari on kai sitten kaksinkertainen seminaari. 

Kirjasuositus: Juhana Torkki - Tarinan valta

Olen harvoin lukenut näin inspiroivaa kirjaa ja siksi haluankin jakaa kokemuksen kanssanne. Olen lukenut myös aiemman Torkin kirjan Puhevalta, ja sen takia Tarinan valta osuikin silmääni seikkaillessani Pasilan kirjastossa. Bestseller-kirjojen laina-aikahan on Helsingin kirjastoissa seitsemän päivää, mutta pidin Tarinan valtaa vähän yliaikaa, koska en millään raskinut luopua siitä. Nyt jo vähän ikävöin tuota kirjaa ja sen inspiroivia oivalluksia.

Kirja yksinkertaisuudessaan kertoo tarinasta. Mikä on tarina, mistä se koostuu, mikä tekee tarinasta hyvän? Kirjassa analysoidaan muun muassa Steve Jobsia, Barack Obamaa, Timo Soinia ja Nelson Mandelaa. Näiden suurten puhujien ja kansan suosikkien avulla käsitellään sitä, miten nimenomaan tarinat heidän puheissaan vetoavat ja vetosivat kansaan.

Kerron nyt neljä yksittäistä asiaa, jotka erityisesti jäivät kirjasta mieleen.

Ensimmäisenä ja päällimmäisenä on seikka, jonka varmasti muistan loppuikäni: ihmismielen taipumus jakaa asiat kahtia. On olemassa hyvä ja on olemassa paha, välimaastoa ei ole. Mitä suurempi tietotulva, sitä mieluummin aivot jäsentävät asiat kahteen. Mustavalkoinen todellisuus. Kerron lyhyesti yhden tarinan Torkin kirjasta, joka sijoittuu Intiaan - varmaan moni muistaa tämän tapauksen uutisoinnista. Intian pääkaupungissa Delhissä raiskattiin ja pahoinpideltiin raa’asti 23-vuotias nainen joulukuussa 2012. Tekijöinä oli kuusi miestä. Ennen vaipumista koomaan nainen ehti sanoa sanat ”haluan elää”. Intian kansa oli raivoissaan teosta ja halusi raiskaajat tuomiolle. Entä miten Intian poliittinen eliitti vastasi kansalle? Ensinnäkin se siirsi tuon koomassa olevan naisen Singaporeen kuolemaan, koska pelkäsi kansan reaktiota, jos nainen kuolisi Delhissä. On kiistanalaista, kuinka paljon lentomatka heikensi naista, mutta pian Singaporeen saapumisen jälkeen nainen kuoli. Poliitikot eivät alkuun kommentoineet koko tapausta mitenkään; viiden päivän päästä pääministeri astui esiin ja luki televisiossa valmiiksi kirjoitetun puheen. Poliitikkojen tavasta kommunikoida paistoi ylipäätään haluttomuus keskustella kansan kanssa sekä tunneälyn puuttuminen lausunnoissa. Yksikin poliitikko kehotti surevaa ja raivostunutta kansaa menemään juhlimaan, koska seuraavana päivänä olisi joulu.

Mitä teille jää tästä tarinasta mieleen? Kuvittelisin, että muistatte viattoman naisen ja raa’at ja väkivaltaiset roistot sekä paatuneen Intian poliittisen eliitin ja muutosta haluavan, hyvän kansan. Ikivanhat aivomme kaipaavat tarinoihin hyvää, vahvaa sankaria ja pahoja roistoja. Tuskin Intian tapahtumien kulku on ollut näin yksinkertainen tai siihen osallistuneiden henkilöiden luonne näin yksijakoinen, mutta mitä useammin tarina toistuu, sitä vahvemmin korostuvat vain nuo tietyt piirteet. Itse koin tämän ihmisaivojen taipumuksen ymmärtämisen jotenkin tosi valaisevana. Ymmärsin selvemmin, miksi koulussa on aina korostettu asioiden kyseenalaistamista. Asioiden kulusta voidaan antaa monta erilaista kuvausta, ja niistä jokainen voi olla totuudenmukainen kertojalleen. Aloin esimerkiksi miettiä, miten länsimaisesti värittynyttä Suomen median tiedotus Ukrainan kriisistä on ollut – onko Venäjä sittenkään tarinan roisto?

Toinen mieleen jäänyt asia liittyykin tiukasti edelliseen eli muutama pointti journalismin nykytilasta. Aiemmin lehdistön rooli oli välittää objektiivista tietoa kansalle; nykyään tuo rooli on mennyt vahvasti siihen, että kirjoitetaan yleisön mielestä kiinnostavia tarinoita. Internetin ja älylaitteiden tukemassa informaation ähkyajassa ihmiset etsivät helppoja, samaistuttavia tarinoita luettavakseen. Torkin mukaan tarinoissa ongelmana on se, että ne myyvät jotain maailmankuvaa – ovat jo ottaneet jonkin kannan asioihin. Jos uutisen rakenne ei vastaa maailmankuvaamme, sen lukemisesta tulee ärtynyt olo (Torkki 2014, 150). Jos sama lehti toistuvasti kirjoittaa oman maailmankuvan vastaisia uutisia, jää lehti lukematta. On pelottavaa ajatella, ettemme enää saa välttämättä oikeaa tietoa tapahtumista median välityksellä, vaan valmiiksi kannan ottaneita tarinoita. Ja että me vielä kaiken lisäksi haluamme sitä. Olisiko sittenkin puhuttava ihmismielen rappiosta eikä journalismin rappiosta?

Yrityksiä varten Torkki antaa kaksi neuvoa yrityksen tarinan rakentamista varten. Ensimmäinen koskee asiakkaita. Yrityksen tulisi kohdella asiakkaita niin, että ne kertovat yrityksen tarinaa eteenpäin. Kirjan esimerkkionnistujana mainitaan verkkokenkäkauppa Zappos. Toinen neuvo koskee yrityksen työntekijöitä. Yrityksen tulisi auttaa työntekijöitä muistamaan, että he ovat ylpeitä yrityksestä. Tästä kirja antaa esimerkkinä suomalaisen henkilöstövälittäjän Baronan. Onnistuneen yritystarinan luominen kuulostaa yhtäkkiä aika yksinkertaiselta! Jos tämä aihe kiinnostaa enemmän, niin Torkki kirjoitti siitä vastikään NBF:n blogiin (Does Your Company Have a Story?).

Viimeisimpänä mieleen jääneenä asiana on Nelson Mandela. Ennen kirjan lukemista tiesin käytännössä kolme asiaa Mandelasta: Mandela kuoli hiljattain, toimi pitkään Etelä-Afrikan presidenttinä ja liittyi jotenkin apartheidiin aikoinaan. Mutta mikä, mikä uskomaton tarina tuo Mandelan elämä olikaan! Seuraavana lukulistallani onkin Mandelan omaelämäkerta Pitkä tie vapauteen (1995).

P.S. Jos haluatte vielä osoituksen Torkin kirjoitus- ja tarinankerrontataidoista, niin käykää lukemassa hänen vähän vanhempi blogikirjoituksensa Psykologinen pääoma -blogisivustolta.