Elämäniloa ja energiaa liikunnasta

Kahden viikon liikuntapaussi on historiaa! Ajoin pyörällä tuhatta ja sataa, ehkä jopa miljoonaa. Nauroin ääneen enkä voinut lakata hymyilemästä leveästi viilettäessäni Meilahden tuttuja oikoteitä salille. Katsoin vastaan tulevia ihmisiä silmiin, ajoin lokkia takaa ja sitten karkuun. Jätin jopa kypärän kotiin, että vapaus tuntuisi suuremmalta. Niin minä ajoin kuin hullu, humaltuneena pyörästä, vapaudesta ja kylmästä tuulesta. Vielä nyt illallakin peiliin vilkaistessa sieltä katsovat takaisin nauravat silmät.

Oudointa kai, etten oikeastaan juuri edes kaivannut liikuntaa noina muutamana menneenä viikkona. Laiskottelin ja söin, näin ihmisiä. Muistan, että väsytti jotenkin tosi paljon joka päivä. Siinä oli kyllä kestäminen, kun toiset pääsivät lämpiminä päivinä aloittamaan beach volley- eli biitsikauden kunnolla. Vähän jopa välttelin biitsityyppejä tai ainakin biitsistä puhumista heidän kanssaan. En kuitenkaan kaivannut lajissa itse liikuntaa, vaan sitä koko pakettia. Sitä fiilistä, auringonporotusta, polttavaa hiekkaa varpaiden alla, hikisiä ihmisiä, mukavia ihmisiä, kosketusta palloon, onnistumisia, pieniä hetkiä pelin keskeltä, jännitystä, loppuun vedettyjä energioita.

Päädyin siihen, etten oikeastaan ole mitenkään urheilullinen. Oikeasti olen aika laiska vötkylä, joka helposti ja mielellään loikoilee päivästä toiseen. Todistettua tuli kuitenkin etenkin se, että liikunta tekee hyvää ihmiselle. Ehkä jopa erityisen hyvää laiskoille vötkylöille. Olin tänään töiden jälkeen ihan superväsynyt, mikään ei voinut kiinnostaa vähempää kuin ajatus salille lähtemisestä. Nuokuin huoneessa, välttelin ajatusta salista. Tuntui jopa vähän stressaavalta ajatukselta, että nyt taas pitäisi alkaa liikkua. Lopulta kuitenkin jotenkin ihmeellisesti puoliunessa lähdin liikenteeseen. Ja vau sitä fiilistä! Ensin pyöräilyn riemu, sitten salin tasainen treeni. Tauon jälkeen sitä tarkkaili omaa olemista ja suhtautumista treeniin tarkemmin. Tuntui tosi elävältä, kun syke nousi ensimmäistä kertaa pariin viikkoon yli leposykkeen. Tasainen, nopeasti hakkaava pulssi alkulämmittelyssä. Voimakkaita ihmisiä, painojen kaikuvia kolahduksia. Itse vähän heikkona, voipuneena, lihakset vavisten treenin loppuosassa.

En ole kahteen viikkoon ollut näin energinen. Tuntuu, että raajat painavat kauhean paljon enemmän kuin eilen, mutta ajatukset juoksevat ainakin kaksi kertaa nopeammin. Toivottavasti en koskaan anna periksi tuolle laiskalle minälle muuta kuin pakon edessä. Ehkä jopa tuo laiska minä tiesi jossain syvällä sisimmässään jo tätä päivää ennen, miten liikunta tekee hyvää. En pysty muuten selittämään, miksi lopulta nousin sängyltä töiden jälkeisessä väsymyksessä ja lähdin liikenteeseen.

Maailman paras keli?

Avaan kerrostalomme ulko-oven ja astun hyiseen aamuun. Lämpöasteita on muutama ja jäinen sumutihku alkaa heti tunkeutua läpi vaatteiden. Käännyn takaisin ja haen sateenvarjon. Samalla nappaan hanskat mukaan. Ehkä kannattaa myös vetää takki kiinni.

Töissä puhutaan paljon säästä. On kamalan kylmä ja ihan hirveä keli. Osa kuvaa ärtymystään säähän ihan tosissaan kiroamalla. Myötäilen tietysti. Niin, onhan tuo aikamoinen sää. Ei olisi viikonloppuna uskonut, että takatalvi yllättää. Muistelen mielessäni viikonloppua, hetkiä Kaivarin kallioilla, Siivouspäivän hienoja löytöjä, kahvittelua Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, piknikiä mansikoineen. Sunnuntaina olin tukehtua kuumuuteen, kun juoksin Pasilan siltaa pitkin bussiin. Perjantaina taisin huomauttaa piknikillä kylmyydestä, vaikka mittarissa oli sellainen +25 vielä illansuussa.

Ei ihminen taida osata olla tyytyväinen, elää hetkessä ja nauttia. Tai sitten on vain tarve aukaista suu ja sanoa jotain. Harvoin nolaa itsensä, jos kommentoi säätä. Sään ollessa lämmin sanotaan huh onpa kuuma ja päinvastaisessa tilanteessa hyi kun on kylmä. Ikään kuin nuo olisivat ne repliikit, jotka kuuluvat tilanteeseen. Kaikki pysyvät tyytyväisinä ja tyyninä, jos käsikirjoitusta noudatetaan. Poikkeama saattaisi nostaa tunteet pintaan.

Totta puhuakseni olen ihan kamalan tyytyväinen tämän päivän kylmään säähän! Kylmä tuuli ja sade tuntuivat ihan käsittämättömän hyviltä, ne viilensivät pääni, saivat ajatukset taas rullaamaan. Töistä kotiin kävellessä laitoin pipon päähän ja annoin sateenvarjon pysyä laukussa. Sade kasteli pikkuhiljaa vaatteeni, oli vilu. Kävelin onnellisena, haistelin raikasta ilmaa, ajattelin lämmintä kotia.

Kotona luin koti-iltaan loistavasti sopivan kirjan (Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus). Ensimmäistä kertaa töiden alun jälkeen tuntui, että minulla oli lupa pysyä kotona, rentoutua ja vain loikoilla ilta kirjaa lukien. Nautin. Ja mitä tarvittiin, jotta tämä ilta oli mahdollinen? No, ei muuta kuin kamalan kylmä ja ihan hirveä keli.

Vasta nyt illalla huomasin, että oikeasti pidän tuosta kelistä. Töissä en edes ajatellut asiaa, en vaikka auoin suutani muiden mukana ja haukuin säätä. Tällä kertaa sää teki minulle todellisen palveluksen ja antoi mahdollisuuden hetken hengähdykseen. Kenties voisi useamminkin elää hetkessä ja hetken mukaan. Tylsäähän se olisi, jos voisimme itse valita sään. Älypuhelimesta löytyisi ohjelma ”valitse huomisen sää”. Vähän sama kuin ohjelma ”valitse millaisen lapsen haluat” tai ”rakenna oma elämäsi”. En edes usko, että tietäisimme, mikä meille on parhaaksi.

Yksi kaverini aukaisi kerran silmäni vähän vastaavassa asiassa. Olimme Lapissa ja ajelimme pitkiä välimatkoja, hän ratissa, minä vänkärin paikalla. Taisin sitten tapani mukaan aukaista suuni ja sanoa jotain matkan uuvuttavuudesta. En varmaan sen kummemmin ajatellut sanojani, vuorosanat vain tipahtelivat suustani, ne kuuluivat siihen matkustushetkeen. Kaverini ei kuitenkaan jatkanut tutuilla vuorosanoilla niinpä, nyt jo meinaa nukahtaa rattiin, vaan kertoi nauttivansa matkojen ajamisesta. Ei ole mihinkään kiire, on aikaa ajatella, ei ole pakko tehdä mitään. Voi laittaa hyvää musiikkia soimaan tai ajella hiljaisuudessa. Katsella maisemia tai uppoutua omiin mielenmaisemiin. Mikään melkein ei ole parempaa, kuin ajella loputtomasti, ilman paineita ja kiireitä. Yhtäkkiä kaverini käänsi tilanteen päälaelleen: matkustaessa kaikki on mahdollista.

Jälkikäteen olen palannut tuohon hetkeen ja hänen sanoihinsa usein. Uskomatonta, etten nähnyt ja ymmärtänyt noin yksinkertaista asiaa ennen. Sen sijaan, että kärsisin ja kärvistelisin, voin ihan hyvin nauttia. Tehdä hetkestä maailman parhaan. Ihan mieletöntä, miten toinen ihminen voi opettaa niin paljon muutamalla sanalla! Olen tuntenut itseni äärettömän tyhmäksi, mutta uskomattoman onnekkaaksi, että sain oivaltaa.

Tietokone ja kesä

Neljä päivää kesätöitä takana. Neljä kertaa kahdeksan tuntia tietokoneella istumista takana. Onhan se aika kovaa hommaa, oikeasti. Iltapäivällä silmät ovat jo ristissä ja hiirikättä särkee. Uhh.

Luuletteko, että kotiin tultua tekee mieli istua koneen ääressä? Ulkona sellainen +25 ja sininen taivas. Tämä on nyt kolmas kesäni toimistossa, ja edelliset kesät ovat noudattaneet kaavaa: kahdeksan tuntia toimistossa, kuusi tuntia ulkona ja äkkiä kotiin nukkumaan, että selviää taas seuraavana päivänä töihin. Saa nähdä, miten käy tänä kesänä, ekana blogikesänäni. Veikkaisin, että sadepäivinä sitä ehtii kirjoittamaan, muuten tekee aika tiukkaa. Tai sitten se on yöunista pois. Toisaalta ikinä ei voi tietää etukäteen, miten käy. On ihanaa, että kesä on alkamassa ja kaikki on mahdollista. Tuntuu aina, että talvella eletään sitä puuduttavaa arkea, kun taas kesällä toteutetaan unelmia. Kaikki on edessä, kaikki on avoinna. Aurinko paistaa.

Kuitenkin olen nyt koneen ääressä. Voin perustella tätä vapaa-ajanviettovalintaani kolmella tavalla. Ensinnäkin olen urheilukiellossa, enkä yleensä vapaa-ajalla osaa tehdä muuta kuin urheilla. Olen siis tässä, koska en tiedä, mitä muuta voi tehdä. Toiseksi odotan Suomen ja Kanadan välistä jääkiekko-ottelua. Kolmanneksi sisälläni on loputon tarve kirjoittaa.

En lupaa mitään blogini suhteen. Voi olla, että kirjoitan seuraavan kerran, kun lehdet taas kellastuvat ja aamupakkaset uhkaavat. Samahan se on teillä, lukijat. Jos kauniilla ilmalla kaipaa lukemista, ottaa puistoon varmaan mieluummin mukaan perinteisen kirjan kuin näytön, joka heijastelee auringossa. Eihän sitä tiedä, nähdään ehkä jo huomenna. Niin kuin korostin, kaikki on mahdollista.

Energistä ja aurinkoista kesää ihmiset!

P.S. Kirjoitin tämän tekstin töiden jälkeen, siinä viiden ja kuuden välillä. Mitä sitten tapahtui? Leijonat pesi Kanadan! Ohhohhoi!

Lintuja, käärmeitä ja muurahaisia Kopparnäsissä

Herään, on kuuma. Vedän makuupussin vetoketjun auki ja haparoin takin taskusta kännykän esiin. Kello näyttää 5.37. Väsyttää tolkuttomasti. Kolmen tunnin yöunet. Suljen silmät ja aion jatkaa unia, mutta jokin alkaa poreilla sisälläni. Pieni innostus johonkin. Ihan kuin tänään tapahtuisi jotain tosi jännää. Ai niin! Lintuharrastuksen eka päivä. Kopparnäsin pitäisi sitä paitsi olla oiva paikka eri lintulajien havaitsemiseen. Mutta kun väsyttää, jospa nukkuisin vielä tunnin. Sitten ajattelen taas niitä lintuja, vilkuilen merelle. Siellä niitä uiskentelee! Aijjai, nyt olen jo ihan liian hereillä. Kiskon vaatteet nopeasti päälle ja suuntaan kiikareiden ja lintukirjan kanssa rantaan. Ah, kaikenlaisia lintuja. En tunnista yhtäkään lajia.

Kopparnäsin kallioita aamuauringossa klo 5.55

Leirimme rakkahin

Aamun edetessä muutama laji tunnistetaan yhteistyöllä. Rantavesi on täynnä haahkoja. Urokset ovat komeita, ne päivittelevät kaiken aikaa ”oh-hohh”. Ihan kuin maailmassa riittäisi jok’ikinen hetki uutta hämmästeltävää. Naaraat taas kvaakattavat pehmeästi, matalalta. Poikaset puolestaan ovat söpöjä opetellessaan elämää. Pehmeän pörröisinä ne kiipeilevät kiville ja pulahtavat taas veteen.

Kauempana on alleja. Ainakin luultavasti. Väritys sopii (mustaa, valkoista, ruskeaa), ja ne huutelevat alleille tyypillisesti jotain sellaista kuin ”aa-ao-lii”. Tai ehkä ne hokevat vain omaa nimeään, itserakkaat.

Lisäksi läheltä viistää aina silloin tällöin tiiroja. Välillä olen tunnistavinani ohikiitäjän kalatiiraksi, välillä taas luulen näkeväni lapintiiralle tunnusomaiset mustat reunat siipien kärjissä.

Myöhemmin käymme kävelemässä rantaa pitkin. Näemme silkkiuikkuja pitkine kauloineen ja hienoine kampauksineen. Kanadanhanhet ovat kokoontuneet joukolla yhteen lahdenpoukamaan. Joutsenta kiikaroin pitkään, mutta tarkempi lajin tunnistaminen jää. Lisäksi merelle menee monia eri lokkeja, sorsia ja hanhia, joiden lajista ei ole harmainta aavistustakaan. Yhtä lajia yritimme kovasti istuttaa isokoskelon tunnusmerkkeihin. Myöhemmin nimeä muistellessa se kääntyi suussani isokuikeloksi. Ei siis kovin vakuuttavaa vielä.

Retkeltä tarttui kuitenkin mukaan paljon muutakin kuin lintutietämystä. Opin erityisen paljon rantakäärmeistä ja muurahaisista. Rantakalliot ja –kivikot suorastaan vilisivät rantakäärmeitä. En ole eläissäni nähnyt Suomen luonnossa kuin kyykäärmeitä, joten uusi tuttavuus kiehtoo. Sillä on jännät oranssit poskiviirut, ja uhattuna se sihisee kivasti kivien alta. Ihmettelen, kuten aina ennenkin, miten toisia käärmeet inhottaa ja pelottaa. Minusta ne ovat siistejä. Ilman jalkojakin ne liikkuvat uskomattoman nopeasti, haistelevat kielellä ilmaa ja jähmettyvät kuin kivi ilman kylmetessä. Ei meillä ihmisillä pitäisi olla mitään valittamista ilmoissa, käärmeet kun menettävät käytännössä kaiken siksi aikaa, kun aurinko päättää pysyä pilvessä.  

Kun yksi seurueestamme katkaisee muurahaiselta jalan, alkaa pohdinta proteesijalan kiinnittämisestä pinsettien ja liiman avulla. Kun muurahaisparan jalan katkaissut kaveri hetken päästä väittää, että muurahaisilla on hallitus, on innostus muurahaisiin valmis. Wikipedia ei kyllä vahvista tietoa hallituksesta, mutta muuten uskomatonta tietoa kyllä löytyy. Muurahaisilla on kuningatar, joka elää pesässä vankina ja toimii munintakoneena. Urosmuurahaiset eli kuhnurit lähtevät neitsytlennolle, parittelevat, pudottavat siipensä ja kohta kuolevat. Naaraita eli työläisiä löytyy moneen lähtöön – on ruuanhankkijoita, sotilaita, ruokasäiliöitä ja säätieteilijöitä. Lisäksi pesässä on toisista pesistä ryöstettyjä muurahaisia, jotka toimivat orjina. Lukeminen paljastaa yhä uusia uskomattomia juttuja muurahaisyhteiskunnasta. Pitäisikö pyhittää loppuelämä muurahaistutkinnalle eli myrmekologialle?

Aurinko lämmittää, melkein polttaa. Kalliot allamme lämpenevät. Meidän ja rantakäärmeiden on hyvä olla. 

Kiikarit saapuivat vihdoin Puolasta Saksan ja Tanskan kautta. Maailmaa nähneillä kiikareilla näkee varmaan terävästi.

Rakkaudesta kirjastoihin

Muistatte ehkä muutaman viikon takaisen uutisen, jossa kerrottiin, miten kirjastossa käynti tekee onnelliseksi. Lontoon bisneskoulun tutkimuksen mukaan kirjastossa käynti on yksi eniten onnellisuutta lisääviä harrastuksia. Vaikka tutkimus ei ole niitä kaikkein luotettavimpia, itse ilahduin uutisoinnista kovasti – kirjastot kun ovat aina olleet minun lempipaikkojani.

Muutin ensimmäistä kertaa kunnolla kotoa pois täyttäessäni 18. Asuttiin kesä kaverin kanssa Kungshamrassa Tukholmassa pienessä soluhuoneessa. Bergshamran kirjasto siinä lähellä oli minulle vähän niin kuin tukisatama, josta sain turvaa suuressa, pelottavassa maailmassa. Muistan, miten luin hartaasti yhtenäkin kauniina kesäiltana J. M. Coetzeen Häpeäpaalua. Toisena iltana taas uppouduin suomalaisiin tunnelmiin Laila Hietamiehen Valamon yksinäisen kanssa. Kirjastoon ja kirjoihin oli hyvä välillä paeta koti-ikävää.

Muutenkin olen huomannut ulkomailla asuessani hakeutuvani melkein ensimmäiseksi kirjastoon. Pari vuotta sitten olin pienellä farmilla töissä Uudessa Seelannissa. Tavallinen ja hyvin sympaattinen arkipäiväni koostui aamulla eläinten ruokinnasta, ajomatkasta Warkworthiin, kirjastosta nautiskelusta ja jälkikäteen kahvittelusta sekä kirjojen maailmaan uppoutumisesta. Tuohon aikaan olin jo aloittanut laittamaan ylös lukemani kirjat, joten tiedän tarkalleen, minkälainen lukuinnostuskausi tuolloin oli menossa. Lähinnä luin oikeasti seikkailutarinoita, sellaisia kirjailijoita kuin Anthony Horowitz ja Andy McNab. Löysin myös yksi päivä farmin omistajien kirjahyllystä yhden lempikirjasarjani, Stieg Larssonin trilogian, enkä malttanut olla ahmimatta sitä uudestaan, nyt englanniksi.

Seuraavana keväänä ollessani vaihdossa Ljubljanassa oli fantasiamaailman aika. Lene Kaaberbol, Cornelia Funke ja Suzanne Collins tulivat tutuiksi.  Yhtenä sateisena sunnuntaina ostin keskustan divarista Harry Potterin neljännen osan ja luin sen ehkä kymmenennen kerran elämässäni. Kirja matkusti mukana Suomeen ja tuossahan se kirjahyllyssä nököttää. Kullakin matkamuistonsa. Melkein tekisi mieleni lähteä yhdennelletoista kierrokselle.

Helsingistä en ole vielä löytänyt ihan sellaista täydellistä kirjastoa. Pasilan kirjasto on ehkä ykkösenä. Se on iso, ja välillä sieltä löytyy yllättäviä uutuuksia. Tunnelma on ihan jees. Rikhardinkatu taitaa olla listan kakkonen.

Ihan siihen ei Helsingissä kuitenkaan ole päästy, mitä Tampereen Metso on. En tiedä muisteleeko sitä kaikkea mennyttä liian mukavassa valossa, mutta Metso vain on painunut syvälle mieleen. Se tunnelma, ne kirjalöydöt, ne tilat. Edelleen niinä harvoina kertoina, kun eksyn Tampereelle, hakeudun Metsoon. Ihan vain hengailen, tunnustelen, nautin. Toivottavasti Helsingin uusi keskustakirjasto saisi kiinni jotain olennaista Metsosta!

Voin muuten suositella lämpimästi luettujen kirjojen ylöskirjaamista. Itse aloitin listaamisen vuoden 2009 alusta. Jälkikäteen on hauska katsoa, minkälainen lukukausi kulloinkin on ollut meneillään. Minun kirjalistani esimerkiksi vuoden 2009 alusta kertoo selvästi, että olen lukenut kauppiksen pääsykokeisiin ja yrittänyt välillä vetää jotain vähän rennompaa väliin. Jälkikäteen asiat näkee niin kivan selkeästi, on helppo nähdä kussakin kaudessa meneillään ollut kirjatyyli.

Sitä minä vain, että taidan tykätä kirjoista ja kirjastoista. Tämä kevät on ollut vähän sellaista tosikkolinjaa: pelkkiä tietokirjoja. Tässä menneitä muistellessa tuli kuitenkin ihan kaipuu hyvän, rentouttavan romaanin ääreen. Täytyy ehkä piipahtaa kirjastossa. 

Europarlamenttivaalit 2014 #EP2014

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Pitkästä aikaa taas vaalit. Tällä kertaa valitaan edustajia Suomesta europarlamenttiin. Jos en olisi Alexander Stubbin seuraaja Twitterissä, en varmaan edes tietäisi näistä vaaleista. En ainakaan olisi tietoinen, että tänään on ennakkoäänestyksen ensimmäinen päivä. Muistan kyllä etäisesti, miten yksi päivä kotiin mennessä kynnyksellä odotti äänestyslipuke. Ei mitään tietoa, missä tuo lipuke nyt on. Kai se jostain lehtikasasta löytyy tarvittaessa, toivon ainakin.

Miksi ihmeessä minä äänestäisin näissä vaaleissa? EU-asiat ja Euroopan parlamentti tuntuvat tosi kaukaisilta asioilta, joilla ei ole mitään tekemistä minun arkeni kanssa. Mitä se parlamentti yleensä taas tarkoittikaan?

Wikipedia tietää kertoa, että eurovaalit järjestetään joka viides vuosi. Parlamenttiin valitaan 751 edustajaa näissä vaaleissa, kustakin maasta väkilukuun suhteutettu määrä edustajia. Suomesta valitaan 13 europarlamentaarikkoa eli suomalaisten osuus parlamentissa on noin 1,7 prosenttia.

Euroopan komissiossa puolestaan on 28 edustajaa, yksi kustakin jäsenmaasta. Siellä suomalais(t)en osuus on siis suhteessa vähän suurempi, noin 3,6 prosenttia. Komission puheenjohtajaa ei valita vaaleilla, mikä tuli itselleni vähän yllätyksenä. Sen sijaan jäsenvaltioiden hallitukset valitsevat puheenjohtajan Eurooppa-neuvostossa. Tämän jälkeen parlamentin täytyy vielä hyväksyä puheenjohtaja parlamentin jäsenten äänienemmistöllä.

Komission puheenjohtaja valitsee jäsenmaiden nimeämistä ehdokkaista komission jäsenet. Ennen kuin komissio on valmis toimimaan, täytyy sekä neuvoston että Euroopan parlamentin vielä hyväksyä komission puheenjohtajan ehdotus jäsenistä. Komission palveluksessa toimii yhteensä noin 23 000 työntekijää.

Euroopan unionin neuvosto puolestaan koostuu jäsenvaltioiden ministeritason edustajista. Neuvoston puheenjohtajuus kiertää jäsenmaasta toiseen puolivuosittain. Kuhunkin neuvoston kokoukseen kutsutaan ministerit, joiden toimialaa käsiteltävät asiat koskevat. Esimerkiksi talousasioissa paikalle kutsutaan valtionvarainministerit.

Taulukon lähteenä europa.eu

Äkkiseltään jää sellainen olo, että parlamentti osallistuu vähän kaikkeen ja valvoo kaiken yllä toimintaa. Todelliset päätökset kuitenkin kuuluvat komissiolle ja neuvostolle, samoin edustustehtävät. Itse seuraan tosi vähän EU-politiikkaa, mutta komissaarit ovat jopa minulle tuttuja. Puheenjohtaja José Manuel Barrosoa on siteerattu viime aikoina ainakin Ukrainan tapauksessa, ja Suomen media tietysti nostaa talouskomissaari Olli Rehnin usein esiin.

Jo näin vähäisellä EU:n toimielimien tutkimisella olen muodostanut muutamia mielipiteitä asioista, joita pidän tärkeinä, jos äänestän europarlamenttivaaleissa. Ensinnäkin ehdokkaani tulisi olla sitä mieltä, että parlamentin toimivalta on pidettävä vähintään nykyisellään. Jos kerran eletään demokratiassa, niin eletään sitten kunnolla. Parlamentti on ainoa toimielin, johon eurooppalaiset voivat suoraan vaikuttaa. Toiseksi pidän tärkeänä, että EU:n toimielimien rakenne pidettäisiin mahdollisimman yksinkertaisena, mieluiten sitä yksinkertaistettaisiin nykyisestä. Jotta kansalainen haluaisi vaikuttaa, tulee hänen ymmärtää, mihin hän on vaikuttamassa. Monimutkaiset rakenteet eivät innosta ketään äänestämään. Kansa kiinnostuu siitä, mitä se ymmärtää - vai miksi luulette Timo Soinin olevan kansan suosiossa?

Tällä hetkellä kuva EU:sta on itselläni tosi hajanainen. Siihen liittyy paitsi nyt tutkimani toimielimet, myös jokin sellainen kuin Euroopan tuomioistuin, monimutkainen sopimusjärjestelmä ja nuo kummalliset EU-direktiivit, joista uutisoidaan. Uskon vahvasti, että tätä kaikkea yksinkertaistamalla voitaisiin päästä johonkin suurempaan ja yhteisempään projektiin. Myös viestinnän yksinkertaistamisessa lähestyttäisiin kansaa.

En välttämättä äänestä Stubbia vaaleissa, koska näkemyksemme eroavat muutamissa ratkaisevissa asioissa. Arvostan kuitenkin tuota Suomen ahkerinta twiittaajaa, joka positiivisuudellaan vie maailmalle hyvää kuvaa Suomesta. Blogikirjoituksessaan Stubb sanoo mielestäni aika osuvasti, että EU-päätöksenteko vaikuttaa suoraan meihin suomalaisiin. Suomen lainsäädännöstä suuri osa juontaa nykyään juurensa EU-päätöksenteosta, ja lisäksi Suomen viennistä yli puolet suuntautuu EU:n alueelle. EU:n ei siis todellakaan pitäisi olla meille yhdentekevä asia.

Kaipaan ehdokkaaltani paitsi tiettyjä arvoja, myös hyvää asennetta ja hyviä viestintätaitoja. Asenne ja viestintä vievät kansainvälisissä ympyröissä pitkälle, ne tietyt arvot siellä pohjalla takaavat toivottavasti sen, että tyyppi tekee sellaisia ratkaisuja, jotka voisin itsekin hyväksyä.

Mietin tässä, että haluaisin vaikuttaa ja voisin siksi äänestää. Vaikuttamiseni taitaa kuitenkin hukkua yli 500 miljoonan muun EU-kansalaisen joukossa. Ehkä täytän siis vain kansalaisvelvollisuuteni. Tai vedän numeron äänestyslipukkeeseen sillä hyvällä asenteella, jota mielelläni allekirjoitan.

Taidankin tästä aloittaa konkreettisen äänestysprosessin avaamalla HS:n vaalikoneen.

Lintubongausta

Aloin bongaamaan lintuja. Tai siis tavallaan aloin, mutta en ole vielä selvinnyt ulos asti niitä katsomaan. Kirjastoon sen sijaan menin. Lainasin repullisen kirjoja ja CD-levyjä. Istun sitten iltaisin ja opettelen lintujen anatomiaa, kuten tertiaaleja, hartiahöyheniä ja aluloita. Saatan myös pelata jotain peliä (esim. Sanajahti) ja kuunnella samalla eri lintujen ääniä. Tuskin tunnistan vielä yhtäkään edes lauluääntä, mutta tavallaan peippo kuulostaa jo vähän tutulta. Sitten huomaan sekoittavani sen pajulinnun ääneen.

Luin ohjeita, joissa kerrottiin, että kannattaa opetella erilaisia muistisääntöjä linnun äänille. Niin kuin että keltasirkku laulaa ett, två, tre, fyra, fem, sex, sjuuuu-uuuuu! Tai sirittäjän laulu on kuin pyörittäisi kolikkoa kovalla alustalla.

Njäääh, todellisuudessa minä en ainakaan opi yhtään mitään. Jos maailmassa olisi kaksi lintua, jotka olisivat keltasirkku ja sirittäjä, saattaisin oppia kohtuudella. Mutta kun niitä on vähän enemmän kuin ne kaksi.

Tilasin myös kiikarit Puolasta, ja kuriirin pitäisi tuoda ne viikon sisään. Aion siis oppia tunnistamaan lintuja myös ulkonäöltä. Siksihän minä niistä hartiahöyhenistäkin luen. Kun lintukirjassa lukee, että kyynärsulat on valkoiset,  niin on varmaan ihan hyvä tietää, missä kohti linnussa on kyynärsulat.

Tällaista tänään. Katsotaan, kuinka pitkälle harrastusinto riittää. Vähän epäilen, pääsenkö yhtenäkään aamuna ylös siihen aikaan kuin todelliset lintuharrastajat. Toisaalta luin, että petolintuja näkee parhaiten aamupäivisin ennen kuin ne nousevat liian korkealle. Ehkä keskityn siis niihin. Mitä luulet, kuinkahan monta petolintua bongaan Pasilasta ekan vuoden aikana?

Mikä penkkiurheilussa viehättää?

Taas ne lähestyvät. Täytyy suunnitella aikataulu tarkkaan. OK, kieltäydyn lauantain sulkapallosta. Entä seuraava viikko, jaa, taitaa jäädä matikan luento väliin.

Tiedätte varmaan, että kyse on tietysti jääkiekon MM-kisoista 2014. Perinteisesti jääkiekko on saanut suomalaiset ihan sekaisin ja varmaan saa jatkossakin. Tänä vuonna MM-kisojen hypetys taitaa olla vähäisempää olympiavuoden takia, mutta kyllä jokainen jääkiekkofani silti niitä seuraa.

Jos Suomessa ei muuten harrasteta small-talkia kauheasti, niin jääkiekko jos mikä on poikkeus, joka kai sitten vahvistaa säännön. Jääkiekon MM-kisoista tai NHL:ssä menestyneistä suomalaisista on aina turvallista puhua. Kaikki tietävät Teemu Selänteen, eikä kukaan voi välttyä juhlimiselta, jos Suomi pärjää jääkiekon arvokisoissa.

Todellinen penkkiurheilu ei tietenkään rajoitu pelkästään jääkiekkoon, ei todellakaan. Seurataan jalkapalloa, tennistä, formuloita, lentopalloa, salibandya, hiihtoa, mäkihyppyä, yhdistettyä, yleisurheilua, purjehdusta – oikeastaan mikä tahansa laji käy. Tärkeimmät ottelut ja kisat seurataan paikan päällä tai live-lähetyksinä, muuten riittävät uutiset ja videopätkät kohokohdista.

Itse olen aina yhtä ihmeissäni, kun joku kaveri on menossa seuraamaan jotain Mestarien liigan ottelua. Ei voisi vähempää kiinnostaa, miten Bayern Münchenille käy tai kuinka monta maalia Messi tekee. Toisinaan jopa ärsyttää, kun kaverit seuraavat urheilua, joka itseä ei kiinnosta: merkittävän urheilutapahtuman aikoihin ei yhteistä aikaa löydy kuin ruudun äärestä. Tietysti on aina mahdollista pitää kaveruus tauolla tietyt ajat vuodesta.

Mikä ihme siis saa ihmiset seuraamaan urheilua?

Kerron ennen oman pohdintani tuloksia, että itse seuraan urheilua jonkin verran. Ympäri vuoden seuraan jääkiekkoa tsekkaamalla iltaisin SM-liigan ja KHL:n tulokset sekä aamuisin NHL-tulokset. Saatan katsoa myös jotain pätkiä peleistä, niin kuin jonkun tosi hehkutetun maalin uusinnan. Lisäksi tulee kyllä seurattua melko tiiviisti sekä kesä- että talviolympialaisia, eri lajien MM-kisoja vähemmän. Otsikkotasolla tiedän suunnilleen, mitä missäkin lajissa tällä hetkellä tapahtuu. Formulat ovat suuri inhokkini.

Sanoisin, että tässäkin asiassa seura tekee kaltaisekseen. Jos kotona ei olisi seurattu lainkaan urheilua, en kai minäkään olisi sitä oppinut seuraamaan. Jos kukaan kavereista ei seuraisi urheilua, tuskin minäkään. Jos kuitenkin jossain vaiheessa elämää penkkiurheilukärpänen puraisee, on helppo hakeutua samankaltaisten seuraan.

Kuitenkin alun perin, ennen ketjureaktiota, on täytynyt olla ihminen, joka on alkanut seurata urheilua muustakin kuin seurasta johtuen. Ehkä se on ollut entinen ammattiurheilija, joka oman uran jälkeen alkoi seurata muiden treenejä ja onnistumisia. Ehkä se oli aktiiviurheilija, joka halusi saada oppia omiin lajeihinsa alan ammattilaisilta. Itse ainakin mielellään toisinaan katson Youtubesta esimerkiksi salibandyn uusintoja ja yritän oppia niistä.

Kuvittelisin, että ihmiset seuraavat urheilua kuitenkin pääasiassa, koska ei ole muuta jännempää tekemistä tiedossa. Mikä taas on kullekin jännempää, riippuu ihan henkilöstä. Itse jättäisin tulevien jääkiekon MM-kisojen Suomen ottelun helposti väliin, jos joku kysyisi pelaaman biitsiä. Sulkapallon sen sijaan voin vaikka perua.

Toisinaan on siis kyse ajankulutuksesta, kun ei ole mitään tekemistä. Toisinaan taas joutuu priorisoimaan tekemisiä, että pääsisi seuraamaan urheilua. Mikä sinne ruudun ääreen vetää?

Onhan se tietysti aikamoista viihdettä seurata urheilua. Aivot kaipaavat joka tapauksessa nollaamista jossakin muodossa, miksi ei siis viihdyttävää urheilua seuraamalla. Urheilukisat ovat täynnä tunteita ja jännitteitä. Muistatte varmaan sen hetken, kun Jauhojärvi lykki kohti maalia parisprintin finaalissa viime olympialaisissa. Huh, melkein suljin silmät, kun en meinannut kestää sitä jännitystä! Jännittäminen ja jännityksen laukeaminen tuntuvat hyvältä. Ei tavallisessa arjessa ole tuollaisia hurjia vaihteluita. Tai jos arjessa olisi hurjia vaihteluita, saattaisivat ne pelottaa, mutta penkkiurheilu ei uhkaa katsojiaan.

Jotkut tietysti harrastavat vedonlyöntiä, ovat ehkä vähän siihen koukussakin. Vedonlyönti tuo varmasti vielä lisäjännityksen urheiluun, ja vedonlyöjä tuskin jättää kisoja katsomatta.

Joku kaveri sanoi joskus, että kun joku suomalainen voittaa urheilussa, tuntuu se melkein henkilökohtaiselta voitolta. Ehkä tämä on sitten yksi syy seurata urheilua; saa kokea onnistumisia, kun samaistuu tarpeeksi suomalaisiin kilpailijoihin.

Vaikka en seuraa jääkiekon lisäksi muuta urheilua aktiivisesti, niin kyllä jotkut lajit viehättävät. Moni urheilu on niin mielettömän kaunista katsottavaa teknisesti tai niin älykkään taktista, että katsojana ihan hurmioituu. Joukkuepeleissä yksittäisen pelaajan omaperäinen ratkaisu tai koko ketjun äärimmäisyyteen hiottu kuvio; taitoluistelijan kehon koordinaatio ja liikkeiden sulavuus; joskus joku urheilija puhtaalla voimallaan herättää ihailun.

Vaikka tavallaan ymmärrän, miksi joku on kiinnostunut Messin tekemistä maaleista, jätän silti mielellään urheilun seuraamisen mahdollisimman vähälle. Maailmassa on niin paljon kauneutta ja ihmeteltävää, että pelkkä urheilu tekisi elämästä aika yksipuolista. Mutta siis, ymmärrän kyllä penkkiurheilua tietyllä tasolla. Samalla tavalla kun voisi kyseenalaistaa penkkiurheilun, voi kyseenalaistaa kaiken muunkin. Miksi kuuntelisit musiikkia, kun voisit itse soittaa? Miksi soittaisit toisen sävellyksiä, kun voisit itse säveltää? Miksi lukisit kirjoja, kun voisit samalla tavalla kokea sen kaiken todellisuudessa? Miksi oikeastaan luet tätä, kun voisit tehdä vaikka mitä muuta hyödyllistä tällä hetkellä?

P.S. Voit myös lisätä ymmärrystäni penkkiurheilusta ja kertoa, miksi sinä seuraat urheilua!

Kuvien lähde: freedigitalphotos.net

Kaipuu luontoon

Pyörällä ajaessa nenään tunkeutuu ihmeellinen haju. Meri. Kostea, suolainen meren tuoksu. Mieleen vilistävät miljoonat eri mielikuvat menneiltä kesiltä ja vuosilta. Melonta sivuaallokossa, se, miten aallot lyövät joka kerta yli kajakin. Keinuttaa, kylmää ja märkää. Silti naurattaa. Muisto purjeveneestä, miten tuuli ja aallon pärskeet tyhjentävät mielen. Entä ne Lauttasaaren kallioilla vietetyt kesäyöt, kun lokit huutavat ja kaikkialla sama tuoksu. Se sama tuoksu, joka tunkeutuu nenään ensimmäisenä, kun aamulla herää ja aurinko värjää kallioita.

Lapsuuteeni meri ei kuulunut. Sinne kuuluivat loputtomat pellot ja metsät. Ja järvet. Pohjanmaan lakeus. Siellä taivas oli suurempi kuin muualla ja tähdet kauniimpia. Lumi narskui talvisin, kun rakennettiin linnoja tai hypittiin ojiin autoja piiloon. Kesäisin kuovit juttelivat ”kuuli, kuuli” ja ”kuikuikui, kuikui”. Lannanajo, rehunteko ja kala olivat nekin osa kesien hajumaailmaa.

Hajut ja tuoksut palauttavat mieleen mitä ihmeellisimpiä muistoja mielen kätköistä. Minulle ne tänään toivat mieleen luonnon. Luonto on niin kaukana Pasilan betoniviidakosta, että hetkittäin sen olemassaolon saattaa jopa unohtaa. En edes oikein muista, milloin olisin viimeksi kunnolla liikkunut luonnossa. Tai no, reissussa ulkomailla sitä tulee kyllä tehtyä. Vähän sama kuin itsellä on puolet Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä kokematta, kun taas turisti saattaa kiertää nuo paikat viikonloppureissullaan Helsinkiin.

Helsingissä luontopaikkoihin menoon liittyy ongelmia. Ensinnäkin luonto on kauempana kuin maalla tai pienemmissä kaupungeissa. Toiseksi odotukset ovat jotenkin epärealistiset, kun sitten lopulta lähdetään luontoon. Mennään luontoretkellä ja odotetaan siltä jotain tosi siistiä. Seuran kuuluu olla hyvää, juttujen erinomaisia ja ilman täydellinen. Sitten istutaan hetki nuotiolla, yritetään tuntea jotain todellista ja lähdetään vähän pettyneinä kotiin. Seuraavalla kerralla, kun mietitään luontoon lähtemistä, ajatukseen sekoittuu nihkeä mielikuva edellisestä kerrasta – ei siellä kuitenkaan ole kivaa.

Itse helsinkiläisenä olen kasvanut irti luonnosta, kiinnittynyt tiukasti Pasilan betoniin. Kaipuu johonkin entiseen on kuitenkin jäljellä. Se on jokin alkukantainen kaipuu rauhasta, tasapainosta ja luonnollisuudesta. Mitenhän helsinkiläisenä voisi löytää taas luonnon? Onkohan se vain oman tahdon määrästä kiinni? Niin kuin että jos tahtoo tarpeeksi, myös löytää.

Olen etsinyt luontoa melomalla. Löytänytkin, hetkittäin. Kun kesäiltana töiden jälkeen nappaa kajakin Taka-Töölön Soutustadionilta, on hetkessä pois kaupungin melusta. Muutamalla melanvedolla pääsee keskelle ei mitään ja keskelle kaikkea. Veden tasassa voi hetken tuntea olevansa osa tätä maapalloa, eikä vain palanen ihmisten rakentamassa kaupungissa.

Mielikuva katkeaa, olen taas tässä. Ympärilläni betonia, rakennelmia, kovaa ja kylmää. On se kumma, että niin moni meistä ihmisistä haluaa asua kaupungissa. Muistaakseni jonkun arvion mukaan maailman väestöstä noin puolet asuu kaupungissa. Ja tiedätte varmaan trendin. Ehkä oma kaipuuni luontoon vielä jonain päivänä saa minut kuulumaan siihen toiseen puolikkaaseen. Ehkä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset hankkivat kesämökkejä. 

Hyvillä mielin ilman kypärää

Kuvan lähde: freeimages.com

Törmäsin eilen Twitterin kautta hauskaan kanadalaisen Howie Chongin kirjoittamaan juttuun, jossa hän kertoo, miksi ei käytä pyöräilykypärää. Ne teistä lukijat, jotka käyttävät kypärää, voivat vaikka ignoorata jutun. Ja ne, jotka eivät ole tähänkään asti käyttäneet kypärää, voivat tuntea olevansa tosi fiksuja.

Tiivistetysti:

•           Vakavassa päähän kohdistuneessa onnettomuudessa kypärä alentaa aivovaurion riskiä 88 prosentilla
•           Kuitenkin päävamman saa huomattavasti todennäköisemmin autoillessa tai kävellessä
•           Erään tutkimuksen mukaan kypäräpakko autoilijoille säästäisi ihmishenkiä 17 kertaa enemmän kuin vastaava laki pyöräilijöille

→ Miksi emme käytä kypäriä kaiken aikaa?

Pyöräilykypärä saattaa olla jopa vahingoksi:

•           Autoilijat varovat vähemmän kypärää käyttävää pyöräilijää
•           Kypärä ja sen muotoilu saattaa altistaa niskavammoille, joilta olisi välttynyt ilman kypärää
•           Kypärää käyttävä saattaa kokea vääränlaista turvallisuudentunnetta ja ottaa enemmän riskejä

Pyöräilykypäräpakko vähentää pyöräilijöiden määrää:

•           Vähemmän pyöräilijöitä
•            Autoilijat käyvät tottumattomiksi pyöräilijöihin, ja tästä aiheutuu enemmän vaaraa niille vähille pyöräilijöille
•            Luonnon kannalta huono, koska pyöräily tosi ekologinen liikkumistapa

Ympäristöä ja luontoa ajatteleva ei siis kannata pyöräilykypäriä!

Ja minä kun olen aina käyttänyt tunnollisesti kypärää! Tuntuu sitä paitsi siltä, että aion kyllä varmaan tämän jälkeenkin käyttää sitä. Aika irrationaalista toimintaa jälleen. Jotta en tuntisi itseäni täysin tyhmäksi, keksin yhden hyvän perustelun kypärän käytölle: näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Myös Chong myöntää, että lapsille ja nuorille pyöräilykypärä voisi olla pakollinen (huono tasapaino tms. syy). Olen siis esimerkkinä noille ryhmille, jotka vielä opettelevat elämää toisten esimerkkien avulla.

Hmm. Pyöräilykypäränkäyttökysymys on siis tästä eteenpäin kysymys siitä, haluatko vastustaa ilmastonmuutosta (älä käytä kypärää) vai näyttää hyvää esimerkkiä lapsille (käytä kypärää). Hankala valinta varmasti.

Nyt meni muuten hermot!

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Pelikenttä pienenee ja hämärtyy silmissä. Ahdistus mahassa ja rinnassa suurenee. Kaikkialla mustaa. Hakkaan sählymailani kappaleiksi ja osoitan mieltäni. Ei kiinnosta! Inhoan tätä peliä, inhoan noita ihmisiä, inhoan itseäni.

Tilanne menee ohi, höyry laskeutuu hieman, mutta keskittymiskyky on tiessään. Ärsyttää, harhailen kentällä, ärsyttää se, että harhailen kentällä.

Pyörämatka kämpälle vihdoin viilentää. Hämärtyvässä illassa ajelen hitaasti kohti kotia, tähdäten vesilätäkköihin, jotta olisin varmasti rapainen perillä. Kuvittelen tunteideni jo tasaantuneen, kun joku isompi porukka yllättäen harhailee edessäni pyörätiellä. Viha kuohahtaa taas: mitä ihmettä te teette minun tielläni? Viimeisiin liikennevaloihin pysähtyessä jo hävettää. Kuvittelenko olevani joku maailman napa, jonka tielle kenenkään ei kuulu osua huonoina hetkinä?

Toisinaan on huonoja päiviä, jolloin huono olo saattaa purkautua väärillä tavoilla. Ikään kuin olisi koko päivän kerännyt huonoa energiaa itseensä, kunnes enempää ei mahdu, ja se ryöpsähtää yli. Laukaisevan tekijän ei tarvitse olla mitään suurta, jos ollaan jo lähellä reunoja. Minulle riitti tällä kertaa se, ettei oma peli kulkenut sählyssä. Ja tietäähän tuon, kun lähtee nihkeällä fiiliksellä nihkeän päivän päätteeksi pelaamaan, ettei peli välttämättä kulje.

Kun minulla meni hermot, syytin siitä hetkellisesti itseni lisäksi myös muita. Tuntui, että mitä nuokin idiootit tuossa. Siinä tunteiden kuohussa koko maailma on hetken paha ja raivostuttava paikka.

Jälkikäteen illalla oli kurja olo. Totta kai yhden hermojen menetys pelikentällä vaikuttaa myös muihin. Joukkuelajeissa yhden fiilis on äkkiä kaikkien fiilis. Aloin muistella aiempia pelejä, joissa jollakin muulla olisi mennyt hermot. Muistin omat fiilikset noilta kerroilta, kun katseli tilannetta sivusta. Ensinnäkin reagoin itse kahdella eri tavalla tutun ihmisen hermojen menetykseen. On ollut tilanteita, joissa tunnen ihmisen ja tiedän, että hänellä menee hermot täysin ja pelkästään omaan peliin. Noissa tilanteissa tuon yhden tyypin hermoilu ei vaikuta ihan hirveästi omaan peliin. Sitten on tutun ihmisen hermoilua, joka kohdistetaan selvästi toisiin pelaajiin. Tuolloin oma fiilis pelistä on äkkiä kadoksissa. Sitten on tuntemattomien tai puolituttujen hermojen menetyksiä. Ne ottaa äkkiä itseensä. Mitä minä tein väärin?

Luulen, että ihmisille tekee ihan hyvää kokea ääritunteita toisinaan. Liiallinen tasaisuus puuduttaa. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi loukata syyttömiä sivullisia. Ei minulla ole oikeutta pilata kenenkään päivää sen takia, että minulla ei ole kivaa.

Ensi kerralla huonon päivän päätteeksi taidan kokeilla juoksulenkkiä tai kuntosalia. Yksilöliikunta kunniaan, jos ei pelihuumori riitä joukkueessa toimimiseen!

Rikkaille lisärikkauksia

Tiesitkö, että Yhdysvalloissa toimitusjohtaja saa 300-400 kertaa niin suurta palkkaa kuin keskimääräinen tavallinen työntekijä? Luvut ottavat huomioon erilaiset bonukset, eläke-edut, osakeoptiot ja luontoisedut. (Chang 2010, 169.) Tämä tarkoittaa kai, että toimitusjohtaja hyödyttää yritystä 300-400 kertaa rivityöntekijää enemmän tai, että toimitusjohtaja on 300-400 kertaa tavallista työntekijää parempi.

Vastaava suhdeluku oli vielä 1960- ja 1970-luvuilla 30:1-40:1 (Chang 2010, 170). Ovatko 2000-luvun toimitusjohtajat siis kymmenen kertaa parempia kuin 1960- ja 1970-luvuilla? Kun johtajien palkat ovat moninkertaistuneet, tavallisen työntekijän palkka on noussut noin 0,2-0,4 prosentin vuositahtia (inflaatiokorjatut luvut; vaihtelu tulee siitä, otetaanko huomioon pelkkä palkka vai palkka+luontoisedut) (mt. 170).

Itse en koe ymmärtäväni paljoa epätasa-arvosta. Suomessa asiat ovat kuitenkin niin hyvin, että todellista eriarvoisuutta ei onneksi paljon näe. On turha kuitenkaan tuudittautua pumpuliin; kyllä mekin eriarvoistamme toisiamme. Esimerkiksi jo perusterveydenhuolto arvottaa ihmisiä, jakaa meidät Osmo Soininvaaran sanoin tarpeellisiin ja hyödyttömiin kansalaisiin. Kun työssäkäyvät pääsevät halutessaan nopeasti työterveyshuoltoon, muut jonottavat tuskissaan pitkiä aikoja terveyskeskuksiin.

Suomalaiset ovat yhä terveempiä esimerkiksi eliniänodotteella ja toimintakyvyllä mitattuina.  Alhaisimman tuloviidenneksen kehitys on kuitenkin pysynyt paikoillaan viimeiset kaksikymmentä vuotta, vaikka terveyserojen kaventaminen kirjattiin hallitusohjelmaan jo vuonna 1978. Asiantuntijoiden mukaan terveyserot periytyvät ja sairauksien ehkäisy olisi tärkeää. Esimerkiksi neuvolassa voitaisiin mitata vähemmän ja kysellä vanhempien jaksamista enemmän. (HS 22.4.14.)

Suomen kaltainen hyvinvointivaltio periaatteessa ehkäisee eriarvoisuutta aika hyvin. Meillä on kattavat tukijärjestelmät: on mahdollisuus työttömyysturvaan, sairausvakuutukseen ja ilmaiseen koulutukseen. Valtio takaa minimitoimeentulon, vaikket tekisi mitään. Jokaiselle tarjotaan samat mahdollisuudet ja vielä enemmänkin – tarjotaan tukea noiden mahdollisuuksien toteuttamiseen. Esimerkiksi uutta yritystä perustettaessa valtion järjestelmät ottavat osan riskistä kannettavakseen. Työttömäksi jääneelle tarjotaan työttömyyskorvausta, mahdollisuutta uudelleenkouluttautua ja apua uuden työn hakuun. Mahdollisuuksien tasa-arvon lisäksi valtio yrittää myös tasata lopputuloksia. Kun työttömäksi jääneelle tarjotaan uusi mahdollisuus, samalla hänen lapsilleen tarjotaan tasa-arvoisemmat mahdollisuudet toisiin lapsiin nähden.

Nähdäkseni hyvinvointivaltion yksi suurimmista ongelmista liittyy kuitenkin juuri tasa-arvoon. Vähimmäispalkat nostavat viitepalkkoja eli palkkataso nousee luonnollista tasoaan korkeammalle.  Näin pienituloisten työntekijöiden tulotaso paranee. Samalla työpaikkojen laatu saattaa kuitenkin kärsiä, koska työnantajat eivät panosta työntekijöiden viihtyvyyteen tai koulutukseen työn hinnan ollessa kiinteä. Seurauksena työntekijät eivät ota vastaan matalapalkkaisia töitä, joissa työolosuhteissa on puutteita. Samalla alat ja noiden alojen työntekijät leimaantuvat. Suomessa tällaisessa asemassa ovat ehkä esimerkiksi siivoojat tai lähihoitajat. Arvokkaita töitä, mutta kuka niitä suostuisi tekemään? Ennen suomalainen oli ylpeä saadessaan tehdä töitä; nykyään on noloa tehdä tietynlaisia töitä.

 Helsingissä näkee niin asunnottomien ja maahanmuuttajien leipäjonoja kuin myös hyväosaisten huippukouluja. Keskustassa bisnesihmiset kulkevat kauniissa vaatteissaan, kun samalla Itä-Helsingin metroasemat täyttyvät hiljalleen tummaihoisista miehistä.

Miten päästä tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan?

Suomessa eriarvoisuuden ongelma ei ole vielä hälyttävä verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan. Pelottaa kuitenkin, että globaali trendi rantautuu myös tänne.

Suomen tukijärjestelmä osaltaan huolehtii tasa-arvon säilymisestä. Samoin käytössä oleva progressiivinen verotusjärjestelmä, eli enemmän tienaava maksaa enemmän veroja. Pääomatuloja (mm. pörssiyhtiön osingot, vuokratulot, luovutusvoitot) verotetaan kuitenkin käytännössä lähes tasaverolla (tulot < 40 000 e = 30% veroa; tulot > 40 000 e = 32% veroa).

Ranskalainen Thomas Piketty keräsi ja analysoi valtavan määrän historiallista dataa liittyen tulojen ja varallisuuden kehittymiseen (Capital in the Twenty-First Century 2014). Koko kirjan johtava ajatus on, että pääoman tuotto on suurempi kuin talouskasvu (r > g). Toisin sanoen menneisyydessä kertynyt tai peritty omaisuus kasvaa palkkoja nopeammin. Jos synnyt rikkaana, kuolet todennäköisesti vieläkin rikkaampana. Jos synnyt köyhänä, työskentelet luultavasti hullun lailla, mutta kuolet köyhänä. (Kiitos näistä ajatuksista paitsi Pikettylle myös Tommi Melenderille! Melenderin blogikirjoitus aiheesta.)

Piketty ehdottaa eriarvoisuuden vähentämisen ratkaisuksi progressiivista veroa myös pääomatuloille. Asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, että kun asetetaan progressiivinen pääomavero, eriarvoisuus vähenee. Annetaan kuitenkin ajatukselle mahdollisuus - entä jos. Entä jos progressiivinen pääomavero olisi käytössä koko maailmassa?

Vapaiden markkinoiden yksi ideologioista on periaate siitä, miten kukaan ei tee mitään hyvää, ilman että siitä palkitaan tai tekemättä jättämisestä rangaistaan. Rikkaita motivoidaan lisärikkauksilla, köyhiä köyhyyden pelolla. (Chang 2010, 277.) Ihmisluonto ei ole pelkästään paha, toisin kuin vapaiden markkinoiden oppi saa välillä uskomaan. Entä jos kokeiltaisiin palkita rehellisyydestä, solidaarisuudesta tai yhteistyöstä?

Tärkeintä olisi tarjota paitsi mahdollisuuksien tasa-arvo (esim. ilmainen koulutus) myös jonkinlainen lopputulosten tasa-arvo (ihmisten vaurauden tasaaminen). Vasta lopputulosten tasa-arvosta voidaan päätellä, toteutuuko mahdollisuuksien tasa-arvo oikeasti. Onko huumeita käyttävän yksinhuoltajan lapsi samassa lähtöasemassa rikkaan espoolaisperheen lapsen kanssa? Onko molemmilla samat mahdollisuudet hyvään toimeentuloon ja tasapainoiseen elämään? Tavallaan, mutta todennäköisyydet ovat reilusti espoolaisen puolella.

En halua sanoa, etteikö ahkeruudesta, riskinottamisesta tai innovatiivisesta toiminnasta tulisi palkita. Haluan sanoa, että kohtuus kaikessa. Ei kukaan ihminen voi olla toista ihmistä 400 kertaa parempi.

Aiheesta kaksi loistavaa pätkää Youtubessa:

Inequality in the UK ja Wealth Inequality in America

Lähde: Chang, Ha-Joon 2010. 23 tosiasiaa kapitalismista. Into Kustannus.