Pukeutuisinko tänään värimyrskyyn?

Istuttiin eilen iltaa kaverin luona; meitä oli siinä paikalla joku vajaa kymmenkunta. Satuin sanomaan ääneen jotain kummallisesta olostani, jota en osannut nimetä. Toiset kiinnostuivat: ai minkälainen olo, kuvaile sitä. Yksi sitten keksi, että käydään läpi tunnelmakierros kaikkien kohdalla. Vähintään tuli kertoa, millä värillä oloaan kuvaisi.

Yhden olo oli likaisenvaaleansininen, toisen vihreä, jonkun olo taas oli keltainen. Yhden mielessä oli oikea värimyrsky. Väreistä ei alettu vetää mitään sen syvempiä psykoanalyysejä.

Kierroksen aloittajana minun kohdallani värivaatimusta ei vielä ollut, joten en päässyt nimeämään omaa väriäni. Ajattelin kuitenkin ehkä lähinnä syvänoranssia ja savunharmaata.

Värit ovat lähiaikoina pompahdelleet monissa eri yhteyksissä keskusteluihin. Ehkä Suomessa värit korostuvat näin keväisin pitkien ja lähes värittömien syksyn ja talven jälkeen. Kun värejä sitten pitkästä aikaa näkee, ne myös herättävät ajatuksia ja keskusteluja.

Jokaisella värillä on oma aallonpituus, ja solut ja molekyylit reagoivat eri tavalla eri aallonpituuksiin. Tämän vuoksi voisi ajatella, että myös sokeat siis reagoivat väreihin. Jollain tavalla eilinen keskustelumme väreistä olotiloina tukisi tätä myös; jos olotilan voi kuvata värin avulla, eikö väri ole sitten ennemmin tunne kuin jotain silmin nähtävää?

Itselleni värit ovat aina olleet jotenkin luonnollinen osa elämää. Huomaan viestittäväni paitsi tietoisesti, myös tiedostamatta oloani käyttämieni vaatteiden värien avulla. Välillä myös stimuloin itsenäni johonkin olotilaan tiettyjen värien avulla. Tänään haluan olla energinen, pukeudun siis keltaiseen. Nyt on tarpeen rauhoittua, etsin siis kaapista jotain sinistä päälle.

Auringon valon lisääntyessä huomaan, että myös ympärilläni olevat ihmiset lisäävät värikkäiden vaatteiden käyttöä. Enää jokaisen vastaantulevan takki ei olekaan musta, vaan eri värit tervehtivät minua vastaantulijoissa. Jotenkin on helpompi hymyillä värikkäälle ihmiselle, ja värikkään ihmisen silmät vastaavat useammin värin pilkkeellä.

Totta kai värit ovat henkilökohtainen kokemus. Ihmisethän näkevätkin värit eri tavalla, niin mikseivät sitten tuntisi niitä eri tavalla. Muistan aina, kun yksi kaverini väitti violettia takkiani siniseksi. Siitä hetkestä lähtien en ole pitänyt itsestäänselvyytenä, että näkisin ja kokisin värit samoin kuin toiset.

Mustan värin sanotaan esimerkiksi olevan muun muassa ankea, synkkä ja tyylikäs. Varmasti riippuu värin kantajasta ja värin näkijästä, millä adjektiivillä värin kokee.

Kuvan lähde:freedigitalphotos.net

Pitäisi joskus kokeilla vaihtaa jonkun kanssa värimaailmoja. Ehkä se voisi olla seuraava illanistujaisten aihe. Jokainen toisi tullessaan pari lempivaatekappalettaan, ja sitten laitettaisiin vaatteet arvalla vaihtoon vaikka viikoksi. Olisitko messissä?

Olin muuten tulossa eilen illalla kipeäksi. Voisinkohan tulevaisuutta varten tehdä johtopäätöksen, että jos minulla on kummallinen, vaikeasti sanoin kuvailtava, syvänoranssi ja savunharmaa olo, olen tulossa kipeäksi?

Älylaitekoukussa

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Hukkasin yksi ilta hetkeksi puhelimen. Melko nopeasti hoksasin, mihin olin sen jättänyt ja tiesin saavani sen seuraavana päivänä takaisin. Tieto ei kuitenkaan hirveästi helpottanut olemistani.

Pahinta oli, että olin menossa seuraavana päivänä työhaastatteluun. En pystynyt tarkistamaan sähköpostista haastatteluajankohtaa ja -paikkaa. En voinut katsoa reittioppaasta bussien kulkua tai hyvää reittiä pyöräilyyn. Nämä ongelmat toki ratkesivat, kun sain lainata hetkeksi kaverin puhelinta. Silti jännitti. Entä sitten, kun olen matkalla haastatteluun. Entä jos eksyn? Entä jos olen myöhässä ja pitäisi ilmoittaa siitä? Entä jos ne ovat laittaneet aamulla sähköpostiin viestiä mahdollisesta haastatteluajankohdan siirrosta tai muusta?

Tietysti murehdin vähän turhia. En vain yksinkertaisesti ole mennyt vuosiin mihinkään ilman, että olen voinut turvautua kännykkään.

Omistan totta kai läppärin, mutta se ei tässä tilanteessa auttanut. Nettiä kun käytän kännykän kautta, eikä muita avoimia verkkoja löydy kämpällä.

Arkirutiinit ilman kännykkää

Sen lisäksi, että murehdin haastattelua, kännykän katoaminen järkytti päivärytmiäni myös muuten. En oikein tiennyt mitä tekisin illalla ennen nukkumaan menoa. Lopulta tartuin kirjaan, vaikkei tehnyt mieli lukea mitään raskasta. Tuli mieleen, että ehkä normaalistikin lukisin enemmän kirjoja, jos hankkisin paitsi kaikennäköisiä raskaita tietopohjaisia oopuksia, myös jotain kevyttä iltalukemista. Juuri kun olin tänä keväänä päässyt siihen johtopäätökseen, että oikeastaan romaanit ovat turhakkeita. Ehkä dekkarin lukeminen illalla voisi kuitenkin olla kehittävämpää kuin netin selaaminen.

Huomasin myös, etten taida normaalisti keskittyä juurikaan syömiseen. Ruoka ei ikinä ole ollut minulle mikään suurin nautinnonlähde, vaan ennemminkin pakko. Ajattelutapani ruuan suhteen on suunnilleen sellainen, että taltutan näläntunteen voidakseni toimia ja pyrin hankkimaan ihmiskehon toiminnan kannalta tärkeimmät ravintoaineet syömisistäni.

Kun aamulla sitten laitoin aamupalaa - paistoin terveellisen letun, siihen kylkeen mustikoita ja jukurttia, vähän vihreää teetä – poistuin useaan kertaan keittiöstä vaeltamaan huoneeseeni. Sitten yhtäkkiä, kaiken ollessa valmista, huomasin mitä olin tekemässä; ai, taidan etsiä kännykkääni tuodakseni sen aamupalapöytään. Istuin hölmönä alas ruuan ääreen. Tuntui erikoiselta keskittyä vain ruokaan: niihin makuihin, kylmiin mustikoihin, lämmittävään teehen. Oikeastaan jo se tuntui erikoiselta, että näin mitä söin. Yleensä taidan siis tuijottaa tiiviisti kännykän näyttöä.

Kännykkälakkoon

No niin, olin tietysti melko järkyttynyt havainnoistani. Mietin, mihin kaikkeen kännykän käyttö oikeastaan vaikuttaa huomaamattani. Heikentää ehkä keskittymiskykyäni, vähentää tulevaisuuden suunnittelun taitoa, vääristää suhdetta ruokaan...

Totta puhuen menin pieneen paniikkiin. Olen nyt siis paitsi esimerkiksi karkkilakossa, myös kännykkälakossa. Tai siis pidän kännykättömiä päiviä. Kännykätön päivä tarkoittaa, etten tee mitään turhaa kännykällä, kuten pelaa pelejä tai käy vähän väliä katsomassa sähköpostia, vaikken edes odota mitään tärkeää viestiä. Olen kai perinteinen joko-tai ihminen eli minun pitää tehdä asioita joko täysillä tai ei ollenkaan. Joko käytän kännykkää kaiken aikaa tai en ollenkaan.

Sähkömagneettinen säteily?

Ehkä pieni vikatikki oli eksyä lukemaan kännykän käytön ja aivosyövän yhteydestä. En sinänsä siitä aivosyövästä huolestunut, vaan yleensä sähkömagneettisen säteilyn aiheuttamista ilmiöistä kehossa. Vaikka kännyköiden säteily on huomattavan heikkoa verrattuna vaikka mikroon, saa se kuitenkin aikaan ainakin aivokuoren lämpenemistä. Säteily siis saavuttaa aivot ja vaikuttaa niihin jotenkin. Vaikeampaa onkin tutkia, että miten se vaikuttaa.

Aiheesta lueskeltuani aloin melkein tuntea yhdellä luennolla istuessani, miten kaikista kännyköistä, läppäreistä ja tableteista tunkeutui aivoihin säteilyä, joka puolestaan vaikutti ajatuskykyyni.

No, parempi olla rupeamatta vainoharhaiseksi, mutta riskien tiedostamisesta tuskin on haittaa.

Ruotsalainen tutkimus kännykän ja aivosyövän yhteydestä: http://www.pathophysiologyjournal.com/article/S0928-4680(14)00064-9/pdf