Suurimmat oivallukset ovat niitä yksinkertaisimpia

Hoksasin tässä pari päivää sitten jotain todella suurta itselleni, mutta varmaan erittäin pientä toisille. Luin yhtä artikkelia (Lee & Gretzel 2014), jossa sanottiin yksinkertaistaen seuraavasti:

Individual identity: focuses on the difference

Collective identity: emphasizes the similarity

Eli yksilön identiteetti rakentuu muista erottautumalla. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy olla erilainen kuin muut. Voisin kuvitella, että kun yksilö rakentaa minäkuvaa itsestään, saattaa erottautuminen olla jopa teennäisen vahvaa. Esimerkiksi nuori aikuinen saattaa haluta yksinkertaisesti kaikin keinoin olla erilainen kuin kukaan toinen.

Ryhmäidentiteetti taas on sitä päinvastaista, samankaltaisuuksien etsimistä ryhmän kesken. Ollaan suomalaisia, ollaan opettajia, ollaan katolisia.

Olen viime aikoina miettinyt samankaltaisuuksia ja erottautumista toisista, siksi tämä kolahti. Jossakin vaiheessa elämääni halusin kovasti olla suuri yksilö, oikein erilainen kuin muut. Viime viikkoina taas olen tarkkaillut ryhmäidentiteettiä ja omaa ja muiden halua kuulua ryhmään, kuulua laumaan. Minä syön leipää välipalalla, koska sinä syöt leipää välipalalla. On mukava viettää yhteinen välipalahetki samaa asiaa syöden. Ryhmien tarkkailu on tuonut silmieni eteen myös ryhmästä poissulkemisen. Hei, tuolla tyypillä on tuollainen tapa kommunikoida, se ei taida kuulua joukkoon. Jotta ryhmiä voisi muodostua, on johonkin piirrettävä ryhmän rajat. Ikävää, että se tarkoittaa välillä selän kääntämistä osalle ihmisistä. Entä jos minä huudan siellä toisella puolen rajaa, että haluaisin kuulua joukkoon? Harva huutaa, paremminkin painaa kasvot maata kohti ja kävelee pois.

Tavallaan ihminen pyrkii jakamaan toiset ryhmään kuuluviksi (in-group) ja toiset ryhmään kuulumattomiksi (out-group). Sitten aletaan helposti vertailla sisä- ja ulkoryhmän jäseniä sisäryhmän jäsenten eduksi. (Lee & Gretzel 2014)

Olen myös pohtinut ryhmäidentiteettiin liittyen, miksi suomalaisten pärjäämisestä urheilussa saa hyvän fiiliksen. Sivusin aihetta esimerkiksi yhdessä aiemmassa blogikirjoituksessani Mikä penkkiurheilussa viehättää? Abrams ja Hogg (1990) kirjoittavat, että tuollaisessa tilanteessa kokee positiivisen sosiaalisen (ryhmä)identiteetin. Yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä toisen menestyksestä voi tuntea yhteisen sosiaalisen identiteetin kautta (suomalaisuus). Ollaan samaa porukkaa, hyvä että sinä pärjäät.

Paikka, aika ja tilanne määrittävät, milloin ihminen käyttäytyy sosiaalisen identiteetin ja milloin yksilöllisen identiteetin mukaisesti.

Tämä sosiaalisen identiteetin teoria on alun perin Henri Tajfelin ja John Turnerin kehittämä. Muun muassa Abrams ja Hogg (1990) ovat kritisoineet teoriaa siitä, että se vertailee kahta käsitettä, itsetuntoa ja sosiaalista erottuvuutta, kuin ne olisivat jotenkin samalla tasolla vertailtavissa. Teorian mukaan yksilön minäkuva asettuu janalla aina johonkin yksilöllisen identiteetin ja kollektiivisen identiteetin välille. Käsittääkseni kyseenalaista siis on, voiko tällaista janaa edes piirtää, tai ainakaan sijoittaa sinne minäkuvaa.

Jotta voi tuntea olevansa osa ryhmää, on oltava samanlainen. Jotta voi olla yksilö, on oltava erilainen. Tämä oli minun suuri oivallukseni. Olinhan kyllä aina tiennyt tuon, mutten koskaan ajatellut sitä aktiivisesti. Vähän sama fiilis kuin kun on koko ikänsä laulanut jotain laulua tietyillä sanoilla, ja yhtenä päivänä kaveri sanoo, että eihän se noin mene. Tai varmaan aika sama fiilis kun pikkuveljelleni selvisi, ettei Harry Potterissa Ronin pienen pöllön nimi olekaan Postihyytynen (vaan Posityyhtynen).

Tiedättekö, jotenkin pienen yksinkertaisen asian tajuaminen tuntuu valaisevammalta kuin suuren kokonaisuuden hahmottaminen. Loppujen lopuksi elämä on yksinkertaista, jos sen haluaa pitää sellaisena. 

Abrams, D. & Hogg, M. A. 1990. Social Identity Theory. Constructive and Critical Advances. New York: Harvester Wheatsheaf.

Lee, Y. J. & Gretzel, U. 2014. Cross-Cultural Differences in Social Identity Formation through Travel Blogging. Journal of Travel & Tourism Marketing.

Lukutoukat kokoontuu

Kävin eilen ekaa kertaa elämässäni kirjapiirissä. Kirjapiiri, lukupiiri, kirjallisuuspiiri – piiri kumminkin. Meitä oli paikalla kuusi, ja ekan kerran teema oli kunkin lempikirjat.

Melkein jokaiselle tuotti vaikeuksia valita vain yksi lempikirja. Olisi tehnyt mieli valita lempikirja kustakin kirjakategoriasta, esimerkiksi lempifantasiakirja tai lempirunokirja. Sitten kirjoja alkoi kuitenkin tipahdella, enkä ollut lukenut yhtäkään noista muiden lempikirjoista.

Kirjoittelin nimiä ylös, innostuin muutamista todella. Ensimmäiseksi aion mennä lainaamaan Ladaromaanin (nuortenkirja) ja Stephen Kingin kauhukirjan.

Itse suosittelin kirjapiirissä lempikirjanani tietysti Torkkia. Muita mainitsemiani kirjoja olivat Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä (loistavaa huumoria) sekä Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (teemaan sopiva nimi).

Kirjapiirissä oli kummallista olla, kun kukaan ei oikeastaan ollut samanlainen lukija kuin itse. Oli hankala samaistua toisiin. Taisin olla aika väsynyt parin päivän muuttourakasta, ja olisin siksi kai kaivannut samaistumista ja jotain tosi helppoa. Keskustelu aaltoili muun muassa minä-kertojassa, jaarittelevassa kirjoittamistyylissä, kirjastoissa, lukemistahdissa, kirjan valitsemiseen vaikuttavissa tekijöissä, kuunnelmissa, runoissa ja näytelmissä.

Vaikka ensimmäinen kirjapiirikokemus oli minun osaltani vähän ristiriitainen, ei kyllä haittaa, että tuli mentyä. Piirin avulla lukulistallani odottaa taas paljon uusia, jännittäviä teoksia. Seuraavan kerran teema on Ernest Hemingway, joten myös hänen joku kirjansa on lukulistalla.

Olisi ihan älyttömän hienoa kuulla sinun lempikirjastasi! Ihan vain vaikka nimi ja kahden sanan perustelu niin kuin minä kerroin Hietamiehen kirjoista. Tai sitten vaikka romaanin verran perusteluita, niin kuin kirjoitin blogikirjoituksen Torkista kerran. Ihmisten lempikirjat lämmittävät mieltäni aina niin paljon.

Kirjasuositus: Jussi Ahokas ja Lauri Holappa – Rahatalous haltuun

Muistiinpanoja

Jonotin puoli vuotta kirjastosta Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan teosta Rahatalous haltuun. Reilu sata sivua takana ja olen jo nyt ihan vaikuttunut. Suosittelenkin sinua menemään heti oman kirjastosi sivulle ja laittamaan kyseisen kirjan varaukseen!

Rahatalous haltuun on oiva katsaus kapitalismiin ja Suomessa vallitsevaan talouspolitiikkaan. Se ei ole mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeaa taloustekstiä. Kokeile!

Jotta innostuisit, kerron lyhyesti johdannon jälkeisestä kakkosluvusta Mitä raha on? Tein siitä muistiinpanot, etten unohtaisi kaikkea; seuraavat rivit ovat siis oikeastaan muistiinpanojani.

Luvussa käydään läpi rahan syntyteorioita. Ensin kerrotaan valtateorian mukainen tarina, jonka Adam Smith ja kumppanit ovat kehittäneet. Tämä tarina on sama, jonka Matti Pohjola opetti myös minulle Aalto-yliopistossa Taloustieteen perusteet –kurssilla.

Hyödykerahateorian mukaan rahan synty tapahtui suunnilleen seuraavalla tavalla (teoria ei saa mitään tukea historiallis-antropologisista tutkimuksista!):

1        Työnjaon alettua ihmiset tuottivat hyödykkeitä yli omien tarpeidensa

2      Sisäinen halu ohjasi ihmiset vaihtokauppaan keskenään

3        Hyödykkeiden vaihdettavuuden/jakamattomuuden ongelma (esim. miten vaihtaa suola lehmään?)

4        Vaihdetaan ensin hyödyke toiseen hyödykkeeseen ja sitten vasta haluttuun hyödykkeeseen

5        Helposti vaihdettavasta hyödykkeestä alkaa muodostua hyödykeraha

6        Lopulta hyödykerahaksi valikoituvat jalometallit (hyvät ominaisuudet, mm. kestävyys, jaettavuus…)

7        Näyttämölle astuu valtio, joka alkaa suojella yksilöitä rahaan liittyviltä petoksilta, esim. rahan väärentämiseltä

Tärkeimpiä asioita teorian taustalla ovat IHMISEN ITSERAKKAUS JOKAISEN VALINNAN TAUSTALLA ja RAHA VAIHDON VÄLINEENÄ.

Luottorahateorian (mm. Alfred Mitchell-Inness) mukaan rahan synty tapahtui aika eri tavalla. Tätä teoriaa tukevat antropologiset tutkimukset ihmiskunnan historiasta.

1        Hallitsija tarvitsee sotilaita

2        Hallitsija alkaa maksaa sotilaille kolikoilla, joihin painettu hänen kuvansa

-          Kuva kertoo kuka on velallinen

-          Hallitsijan lupaus, että hän vaihtaa kolikon hyödykkeisiin

3        Hallitsijalle tulee ongelma, miten saada vaihdettua kaikki kolikot hyödykkeisiin

4        Hallitsija ratkaisee ongelman alkamalla kerätä veroja alamaisiltaan

-          Verot voisi kerätä hyödykkeiden muodossa, mutta hallitsija haluaakin ne liikkeelle laskemiensa kolikoiden muodossa

5        Alamaisilla tarve saada kolikoita sotilailta, jolloin he alkavat vaihtaa kolikoita hyödykkeisiin

Blogitekstin alussa olleet kuvat ovat muistiinpanoni tästä osiosta. Erittäin tieteellistä ja vakuuttavaa jälkeä, kuten voitte huomata.

Tämän teorian tärkeitä pointteja ovat IHMISTEN VÄLINEN LUOTTAMUS (esim. sotilaat luottavat, että hallitsija antaa heille hyödykkeet kolikoita vastaan), RAHA MAKSUVÄLINEENÄ, LUOTTO- JA VELKARAHA, RAHAN SOSIAALINEN MERKITYS, VALTION ROOLI ja VEROJEN MERKITYS.

Mihin teorioiden erot johtavat käytännössä?

Hyödykerahateorian mukaan kokonaisrahamäärän kasvu (valtio painaa lisää rahaa) johtaa inflaation kiihtymiseen. Tämä johtuu siitä, että teorian mukaan rahan arvo määräytyy sen mukaan, kuinka paljon sitä on liikkeellä. Raha on siis pelkkä vaihdon väline.

Luottorahateorian mukaan raha kertoo velkasuhteista. Uutta rahaa syntyy uusien velkasuhteiden myötä. Velkaa otetaan, jotta voidaan rahoittaa kulutusta tai investointeja. Näin ollen tuotanto (kulutus, investoinnit) ja rahan määrän kasvu ovat yhteydessä toisiinsa. Kokonaisrahamäärän kasvu ei siis johda inflaation kiihtymiseen, jos kokonaistuotanto kasvaa samalla.

Saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, kenties siksi kun tein muistiinpanot alun perin vain itseäni varten. Muistiinpanot myös yksinkertaistavat asioita, ja todellisen kuvan saat vain lukemalla itse kirjan.

On kummallista, että yksi kauppatieteiden opintojeni kulmakivistä onkin tuulesta temmattu tarina. Kun tuollaisen kulmakiven päälle rakennetaan uutta, on kaikki melko hataralla pohjalla.  

Tavara kiertoon

Olen viime päivät valmistellut muuttoa. Reilu kaksi vuotta opiskelijasolun elämää takana Pasilassa, joten kaikennäköistä turhaa on ehtinyt kertyä nurkkiin. Aloitin muuttovalmistelut myymällä siivouspäivänä vaatteita, ja myymättömät vaatteet menivät Pelastusarmeijalle. Sitten olen myynyt ja lahjoittanut tavaraa tori.fissä, myynyt ja lahjoittanut tavaraa kavereille, vienyt kirjoja kirjaston kierrätyspisteeseen sekä lahjoittanut tavaraa kerrostalomme asukeille (pahvilaatikko ala-aulassa varustettuna kyltillä ”please, pick up”).

Tuntuu hyvältä, kun ihmiset ostavat ja ottavat tavaraa vastaan. On hyvä nähdä, miten tavarat saavat uuden elämän, vaikkei minulla ole enää niille käyttöä. Omistin yhdetkin minulle täysin sopivat kumisaappaat, jotka kuitenkin lähinnä lojuivat eteisessä käyttämättöminä. Uusi omistaja sen sijaan aikoi heti seuraavan viikon rämpiä niillä jossakin soilla työhommissa. Hymyilytti. Miksen ollut jo aiemmin laittanut saappaita kiertoon? Miksi säilytän kaiken maailman tavaraa siltä varalta, että jos niille joskus tulee käyttöä?

Ylimääräisestä tavarasta eroon hankkiutuminen keventää samalla mieltä. Jollakin tavalla valtavat tavararöykkiöt alkavat painaa mielessä, ja tuo paino kevenee, kun tavara vähenee. En tiedä, onko tämä vain minun ominaisuuteni.

Yhteiskunta on kuitenkin kasvattanut myös minut hyvin tavaranrakastajaksi. Kaupat pursuavat houkuttelevannäköisiä ja –tuntuisia vaatteita, mainonta herättää uusia tarpeita ja kavereiden uudet kännykät saavat itsenikin haluamaan uutta puhelinta. Tarpeet kuitenkin yleensä loppuvat, kun astun kauppaan. Musiikki soi liian kovalla. Ihmiset tungeksivat ympäriinsä ostonhuumassa. Tavaraa, vaatteita, koruja, kenkiä, kaikki kiiltävät uutuuttaan. Ahdistaa kaiken turhuus, menen pois.

En ehkä kovin tietoisesti ruvennut kulkemaan kuluttamisen vastavirtaan. Lakkasin vain ostamasta, kun kaupat ja ostaminen alkoivat inhottaa. Myöhemmin vastaan tuli ajatuksiani tukeva kirjallisuus, se, miten maailman tarina on kohta takana, jos emme lakkaa kuluttamasta. Tiedän, että tarvitsemme talouskasvua, mutta tiedän myös, että kaikki tuhoutuu, jos kasvu tapahtuu nykyisillä ehdoilla.

Jani Kaaro kirjoitti kerran hesarissa kuolemasta ja siitä, onko kuoleman jälkeen elämää. Kaaro esitti skenaarion, jossa ihmiskunta lakkaisi olemasta jonkun tietyn ajan jälkeen, vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Skenaarion tarkoitus oli todistaa, että me haluamme elää osittain siksi, että meidän jälkeemmekin on elämää. Jos kaikki ihmiset kuolisivat kymmenen vuoden päästä, mitä väliä olisi talouskasvulla? Kirjoittaisiko kirjailija enää uutta kirjaa, mitä järkeä olisi rakentaa kesämökki, haluaisiko opettaja enää opettaa? Sen sijaan jos maailma olisi jollakin tavalla pelastettavissa, tekisivät ihmiset varmasti kaikkensa sen eteen. Sillä on merkitystä, mitä meidän jälkeemme tulee. Emmekä me varmastikaan halua antaa tuleville sukupolville saastunutta, kaikista luonnonvaroista tyhjennettyä maapalloa.

Välillä elämä tuntuu turhalta siksi, että me tuhoamme sitä niin nopeasti. Pitäisi jaksaa yrittää vaikuttaa enemmän.

Kuitenkin myös minä olen kuluttajasukupolvea. Myös minä ilahdun uusista vaatteista ja asioista, lopetin vain niiden hankkimisen uutena. Vaate, tavara tai huonekalu ilahduttaa yllättävän paljon, kun sen ulkonäöstä voi nähdä myös osan sen tarinasta. 

Kuvassa olevan lampun ostin pari vuotta sitten tori.fistä. Hintaa sillä oli 20 euroa. Myyjä oli lähempänä sataa vuotta olevan vanhus. Rakennusmestari oli aikoinaan rakentanut kodin vanhukselle ja tämän puolisolle, ja samalla valmistanut kuvan lampun heille tupaantuliaislahjaksi. Itse ihastuin lamppuun, kun se toi jostain syystä mieleeni majakan ja meren.

Siivouspäivänä Turusta ostamani nahkatakki, jolle voin kuvitella tarinoita vain sitä katsomalla.

On syksy osa II

Olen miettinyt syksyä lisää. Inkeri edellisen blogikirjoitukseni kommenteissa kannusti yrittämään syksystä nauttimista. No, minä olen yrittänyt. Olen lukenut hyviä kirjoja (mm. Katri Lipsonin Kosmonautti, Eben Alexanderin Totuus taivaasta ja Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Tuli), pyöräillyt paljon, retkeillyt hiukan, sateella käpertynyt tiiviimmin peittojen sisään tai opiskellut kirjaston isoissa, valoisissa tiloissa.

Toisinaan olen pysähtynyt ja tunnustellut oloa. Miksi inhoan syksyä? Inhoanko oikeasti syksyä? Entä miksi joku voi rakastaa syksyä?

Sitten olen jatkanut taas. Samalla olen kirjannut ylös hyviä asioita syksystä ja piirtänyt selkeämpää kuvaa inhoni kohteesta.

Päädyin siihen, että inhoan syksyä lähinnä kahdesta syystä. Suurimpana syynä on kesän päättyminen. En yksinkertaisesti meinaa kestää kesän päättymistä – vapauden, pelien ja lämmön loppumista – ja tuo tietoisuus rusentaa syksyn alleen. Sinänsä itse syksyhän erillisenä asiana ei ole hullumpi. Toinen syy inhoon kumpuaa menneisyydestä; syksy on aina tarkoittanut koulun alkua enkä ole ikinä ollut mikään innokas koulun aloittaja. Osittain siis vain toistan opittuja tunteita.

Hyvien asioiden lista kasvoi pitkäksi. Erityisesti pidän happirikkaasta ilmasta, syksyn väreistä (luonnossa, vaatetuksessa) ja syksyn tuomasta muutoksesta. Koskaan ei ole helpompi aloittaa uusia asioita kuin syksyllä. Päähän oikein virtaa ajatuksia ja ideoita uusista harrastuksista, elämäntapamuutoksista ja myös tulevan talven reissuista. Jos ikuinen kesä vallitsisi, en varmaan koskaan aloittaisi mitään uutta. Antaisin mennä vain, päivästä toiseen, nauttisin. En tiedä, loppuisiko ensin yksilöltä virta kesken vai romahtaisiko yhteiskunta paikallaan junnaavien asukkaiden takia. Alan ymmärtää yhä selkeämmin, miksi juuri Pohjoismaihin on kehittynyt tällainen hyvinvointiyhteiskunta, tai miksi vaikka Välimeren maissa otetaan hiukan rennommin.

Yksi asia, mikä saa äkkiä arvostamaan omaa elämää ja jopa syksyä, on kaiken peilaaminen muuhun maailmaan. Alkuviikosta silmiini osui Hesarissa alkuvuodesta julkaistu Meeri Koutaniemen kuvareportaasi Kenian ympärileikkauksista. Inho syksyä kohtaan ei ole mitään verrattuna sitä inhoa kohtaan, joka noita kuvia katsellessa herää. En tarkoita, että pitäisi jotenkin aina peilata omaa tilannetta muihin, että tuollakin on sota jo noilla on noin huonosti asiat ja tuopa halvaantui pahasti, onneksi itsellä on terveet raajat ja turvallinen ympäristö. Mutta joskus, kun käpertyy liikaa omaan itseen, ei ole yhtään hullumpaa, että muu maailma herättelee. Asiat asettuvat taas järkevämpiin mittasuhteisiin.

Viime torstaina Kirkkonummella keli oli lähes kesäinen. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kun riisuin kengät ja sukat jalasta ja astelin pitkin nurmikoita ja kivikoita. Tuttu hurmio maan tunnusta paljaiden jalkapohjien alla aiheutti melkein kipua rinnassa. Tätä minä rakastan. Ainakin syksy saa elämään ne harvemmat kauniit hetket täysillä.

Viime Siivouspäivänä ostamani paita, jonka syksyistä väriä katson ja tunnustelen yhä uudelleen. Voikohan materiaali alkaa tuntua eriltä ihan vain koska silmä rakastaa sen väriä?