Mieleni on ollut
aika lailla tyhjä jo monta kuukautta. Olen välillä istahtanut alas ja asettanut
kädet läppärin näppäimistölle. Yrittänyt tuntea sen tutun voiman virtaavaan
sormiin, toivonut sormien lähtevän itsestään liikkeelle. Niin usein olen
istunut, niin usein pettyneenä sulkenut tyhjän tiedoston. Jos kirjoittaisin
työkseni, niin kirjoittaisin vain. Mutta koska kirjoitan omaksi ilokseni ja
harrastuksekseni, en halua kirjoittaa ilman oikeaa fiilistä. Väärällä fiiliksellä
kirjoitetut tekstit maistuvat puulta, niitä ei tee mieli edes vilkaista
jälkikäteen. Parhaimmillaan tekstit palauttavat elävästi mieleeni sen jonkun
hyvän fiiliksen ja toivottavasti välittävät osan siitä fiiliksestä myös
lukijoille.
Entä jos fiilistä
ei vain tule? Ajan myötä alkaa epäilyttää. Ehkä tulkitsen oman oloni väärin.
Kenties ylireagoin siihen pienenä tuntuvaan vastukseen, joka estää
kirjoittamisen. Pitäisikö vain kerta
kaikkiaan istua alas ja alkaa lyödä näppäimiä? Kirjoittaa, kunnes fiilis olisi
takaisin. Muutaman kerran tosiaan jopa kirjoitin. Kirjoitin mauttomia,
hajuttomia kokonaisuuksia. Juttuja, joita ei jaksa lukea eikä niitä muista.
Näkymättömiä, tylsiä tarinoita. Mitä muuta voisi odottaa tyhjästä päästä tulevaksi?
Kannattaisi varmaan
vaan aina yrittää kuunnella omaa oloa. Istua alas, hengittää syvään. Nenän
kautta sisään, suun kautta voimakkaasti ulos. Vetää rajat siihen ympärille
esteiksi ulkomaailman häiriköille. Sellaisessa hetkessä itsestä tuntuu aina,
etteivät vain aivot ole ajatteleva osa ihmistä, vaan koko keho. Kehon osat
viestivät, kertovat olostaan, kommunikoivat keskenään. Aivot tuntuvat toimivan
kommunikaation kääntökeskuksena, jotta viestijät voisivat muodostaa
kokonaisuuden, ja että viestit voisivat tulla kehon ulkopuolelle.
Tällä hetkellä
tunnen yhä vastuksen. Tunnen kehoni, joka haluaa edelleen olla tyhjä ja
hiljainen. Erityisesti niska ja silmät
haluaisivat levätä. Silmät kaipaisivat pimeää huonetta, vähemmän
valoärsykkeitä. Kädet kuitenkin hakeutuvat kirjoittamaan, jalat pyrkivät
hypähtelemään ja happi virtaa keuhkoihin nopeasti.
Usein on vaikea
kuulla, mitä keho haluaa viestiä. Erityisesti kaupunkielämän loputtomat ääni-
ja valoärsykkeet turruttavat, estävät kuuntelemasta omaa kehoa.
Vielä vaikeampi
on kuitenkin ymmärtää kehon viestejä, koska tuntuu, ettei ole aikaa ymmärtää.
On mentävä eteenpäin. Vasta hiljaisella hiihtolenkillä, vaellusreissulla
keskellä peltoja, metsän siimeksessä tai loputtoman aavalla merellä sitä herää.
Tuntuu, kuin olisi ollut kuuro. Yhtäkkiä sitä sitten havahtuu hetkeen; näkö- ja
kuuloaisti palautuvat. Silmät ymmyrkäisinä sitä voi katsella ympärille ja
miettiä, mihin sitä oli niin kiireellä menossa viimeiset viikot ja kuukaudet.
Ihmiset ovat
varmastikin eriasteisesti herkkiä ärsykkeille. Samalla kun joku rakastaa
vaikkapa vilkasta sosiaalista elämää, uusia ihmisiä ja kovaäänistä musiikkia,
toinen saattaa kokea samat asiat tukehduttavina, aistit tukkivina.
Luulen vähän,
että itsessäni kaupunki aiheuttaa kahdenlaisia reaktioita. Ensinnäkin kaupungin
meno stimuloi aistejani, mikä taas auttaa esimerkiksi mielikuvitustani
vaeltamaan ja mieltäni pysymään vastaanottavaisena tai kiinnostuneena uusille
asioille. Toisaalta taas tuntuu, että välillä aistini tukkeutuvat. Tuntuu kuin
olisi loukussa, ettei tuntisi mitään. Huomaan rinnastavani jollain tavalla
aistittomuuden ja pään tyhjyyden termillisesti toisiinsa.
On sanottu, että
ihminen on laumaeläin. Mutta onko kaupunkityyppinen elämä ihmiselle
luonnollista? Selviytyvätköhän toiset paremmin, aistejaan turruttamatta, elämästä
kaupungissa?
 |
| "Aleksanterinkatualeksanteri" by Paasikivi - Oma teos. Licensed under CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons |
