Kärjistäen
ajateltuna on olemassa kahdenlaisia lähtijöitä: hitaita ja nopeita. Hitailla
lähtijöillä lähteminen johonkin kestää suunnilleen kymmenen kertaa kauemmin
kuin nopeilla lähtijöillä. Aina tulee jotain uutta tekemistä: vaatteita
vaihdetaan, hiukset laitetaan uudestaan, tavaroita pakataan mukaan. Itse kuulun
enemmän nopeisiin lähtijöihin, ja on toisinaan vaikea edes tajuta, mitä kaikkea se
toinen edes tekee. Miten tekemistä oikeastaan voi keksiä niin pitkäksi aikaa?
Kun itse lähden liikkeelle, toimitan asiat aika rationaalisen järjestyksen
mukaan. Syön, vaihdan vaatteet, pakkaan välttämättömät asiat mukaan. Naps,
valmista. Kaikki on helppoa niin kauan kuin on lähdössä yksin tai nopean
ihmisen kanssa yhtä matkaa. Matkaan voi lähteä vaikka neljän minuutin
varoajalla, koskaan ei myöhästytä, kaikki on helppoa ja mukavaa.
Tiedät kuitenkin
varmaan tunteen, kun matkaan on lähdössä hidas ja nopea ihminen. Itse tiedän
vain sen nopean ihmisen tunteen, sinä saatat tietää sen hitaan puolen. Istun
eteisessä kengät jalassa ja odotan. Heiluttelen jalkoja ilmassa, selailen
nettiä ja seurailen toisen toimia. Välillä toinen on siinä, katsoo peiliin.
Jännitän jalkalihaksiani valmiina säntäämään. Toinen kääntyykin, täytyy vielä
vaihtaa paita. Nyt unohtui kasvorasva. Onkohan roskakori kuinka täysi?
Aina ei ole edes
kiire, joten ihan hyvin voisi lähteä rauhassa. Lähtemisnopeus on kuitenkin
vakionopeus. On vaikea olla hitaampi tai nopeampi kuin onkaan. Jos minä lähden
hitaasti, se tarkoittaa, että teen kauemmin niitä ennen lähtötoimia
suoritettavia asioita. Täytän yhden ristikon enemmän, luen kirjaa vielä yhden
luvun, keitän kahvit ennen vaatteiden vaihtoa.
Aina ei myöskään
pitäisi ärtyä, vaikka lähtemisnopeudet ovat erit. Ärtyminen on kuitenkin monesti
opittua. Kun istun siellä eteisessä kengät jalassa, ärryn. Olen ärtynyt, vaikkei
ole kiire mihinkään. Olen ärtynyt, koska olen aina ärtynyt siinä tilanteessa.
Hitaampi ärtyy ehkä siitä, että toinen istuu siellä eteisessä. Hitaampi
kuvittelee nopeamman ajatukset, ärtyy hoputtamisesta. Kumpikin ärtyy, vaikkei oikeastaan ole edes syytä.
Viikonloppuna
kohtasin ihmisen, joka oli jollain tavalla tosi sinut hitautensa kanssa.
Yllättäen en ärtynyt tippaakaan hänen kanssaan toimimisesta. Menin edeltä, jos
en jaksanut odottaa. Juteltiin, jos oltiin menossa yhtä matkaa. Jätin ne kengät
laittamatta jalkaan ja avasin suuni samalla kun toinen touhusi.
Puhuttiin sitten
viikonlopun mittaan muutama sana hitaista ja nopeista ihmisistä. Hän luokitteli
minut ihmiseksi, joka herää 13 yli ja on
16 yli jo matkalla. Minä taas seurasin pariin otteeseen hänen
valmistautumistaan. Mitä kaikkea ihminen voi tehdä ennen lähtöä? Miksi minä
olen valmis; jätänkö jotain tekemättä? Huomasin hänen valmistautumisen lomassa
kaiken aikaa miettivän tulevaa. Voisi
toisaalta venytellä siinä samalla (iltaa viettämään lähdössä hetkeksi,
päivä urheilua takana), pitäisiköhän
vaihtaa siihen tarkoitukseen sopivampi paita. Oiskohan tämä hyvä..? (Minä:
joo, totta kai, tosi hyvä!) Oiskohan
pitäny sitte vielä vaihtaa tuo aluspaita, hmmm. (Minä: tuo on tosi hyvä
nyt!)
Päädyin siihen,
että tuo hitaampi ihminen ajattelee enemmän. Ei minulle tullut mieleenkään,
että voitaisiin ehkä venytellä illalla, ja pitäisi olla siihenkin sopivat
vaatteet. Valmistautuessa lähtöön teen nopeat valinnat ajattelematta sen
kummempia. Kun esitin ajatukseni ääneen, tuo kaveri kuitenkin kiisti
päätelmäni. Hetken mietittyään hän kuitenkin sanoi suunnittelevansa tulevaa
aika paljon. Käsitin, että hän käy ennalta läpi tulevat tapahtumat ja varautuu
niihin. Hän ei esimerkiksi koskaan jätä sänkyä aamulla petaamatta sen takia,
että petaamaton sänky sitten odottaisi häntä töistä tullessa. En minäkään jätä
yleensä sänkyä petaamatta, mutta vain siksi, että petaamaton sänky näyttäisi
siinä hetkessä epäsiistiltä. En koskaan pääse ajatuksissani niin pitkälle kuin
kotiin paluuseen.
Onko siis niin,
että hidas lähtijä on hidas koska ei voi ikinä jättää suunnittelemista ja
asioihin varautumista väliin? Onkohan hidas lähtijä sitten muutenkin hidas ja
nopea lähtijä nopea ylipäätään elämässä? Ainakaan fyysisen nopeuden tai räjähtävyyden
kanssa ne eivät taida korreloida. Entä muun elämän - ajattelun, päätöksenteon,
arkirutiineiden tai työtehtävistä suoriutumisen - kanssa? Vaikka itse olen
nopea lähtijä, olen myös yksi maailman hitaimmista syöjistä. Yleensä muiden
kanssa syödessä vaistomaisesti hotkin ruokani, etten söisi viimeistä 15
minuuttia yksin (vaan vain viimeiset kymmenen minuuttia).
Oikeastaan
viikonlopun opetus minulle oli se, ettei pidä tuntea syyllisyyttä siitä mitä
on. Vastaavasti toisen ominaisuudesta on turha ärtyä. Olen mitä olen ja ylpeä
siitä. Ylpeys on sitä paitsi tosi aliarvostettua suomalaisessa kulttuurissa.
Mä oon myös niin niin miljoona kertaa miettinyt tätä lähtemisen hitautta. Lähtemisnopeus tosiaan tuntuu olevan vakio :D Jotkut ihmiset ei vaan kertakaikkiaan pysty yhtään nopeuttamaan tahtiaan, vaikka kuinka hoputtaisi. Mä myönnän, että se raivostuttaa mua mutta en aina näytä sitä ulospäin vaan oon opetellut kihisemään raivosta itsekseni #&^$@## :D en voi käsittää, mihin sitä aikaa voi kulua niin paljon ja miks siellä makuuhuoneessa pitää käydä vielä kymmenen kertaa kun on jo puoli tuntia näyttänyt siltä, että kaikki on valmista!
VastaaPoistaSyömisessä mä ultranopea niin kuin tiedät ;) kai sekin on sitten jonkinlainen ominaisuus, koska hitaasti syöminen vaatii multa tiukkaa keskittymistä :D
Haha, mä veikkaan että toi itsekseen raivosta kihiseminen näkyy aika usein kuitenki sille toiselle. Varsinki jos toinen on herkkä aavistamaan tunteita ja tunnelmia. Itestä ois kiva jos sen kihisemisenergian vois suunnata johonki muuhun. Sehän on niin kamalan turhaa!
PoistaUltranopea on muuten aika osuva sanavalinta! :D Ja kiitti kommenteista, Anni!