Kahden viikon liikuntapaussi on historiaa! Ajoin pyörällä
tuhatta ja sataa, ehkä jopa miljoonaa. Nauroin ääneen enkä voinut lakata
hymyilemästä leveästi viilettäessäni Meilahden tuttuja oikoteitä salille.
Katsoin vastaan tulevia ihmisiä silmiin, ajoin lokkia takaa ja sitten karkuun.
Jätin jopa kypärän kotiin, että vapaus tuntuisi suuremmalta. Niin minä ajoin
kuin hullu, humaltuneena pyörästä, vapaudesta ja kylmästä tuulesta. Vielä nyt
illallakin peiliin vilkaistessa sieltä katsovat takaisin nauravat silmät.
Oudointa kai, etten oikeastaan juuri edes kaivannut
liikuntaa noina muutamana menneenä viikkona. Laiskottelin ja söin, näin
ihmisiä. Muistan, että väsytti jotenkin tosi paljon joka päivä. Siinä oli kyllä
kestäminen, kun toiset pääsivät lämpiminä päivinä aloittamaan beach volley- eli
biitsikauden kunnolla. Vähän jopa välttelin biitsityyppejä tai ainakin
biitsistä puhumista heidän kanssaan. En kuitenkaan kaivannut lajissa itse
liikuntaa, vaan sitä koko pakettia. Sitä fiilistä, auringonporotusta, polttavaa
hiekkaa varpaiden alla, hikisiä ihmisiä, mukavia ihmisiä, kosketusta palloon,
onnistumisia, pieniä hetkiä pelin keskeltä, jännitystä, loppuun vedettyjä
energioita.
Päädyin siihen, etten oikeastaan ole mitenkään
urheilullinen. Oikeasti olen aika laiska vötkylä, joka helposti ja mielellään
loikoilee päivästä toiseen. Todistettua tuli kuitenkin etenkin se, että
liikunta tekee hyvää ihmiselle. Ehkä jopa erityisen hyvää laiskoille
vötkylöille. Olin tänään töiden jälkeen ihan superväsynyt, mikään ei voinut
kiinnostaa vähempää kuin ajatus salille lähtemisestä. Nuokuin huoneessa, välttelin
ajatusta salista. Tuntui jopa vähän stressaavalta ajatukselta, että nyt taas
pitäisi alkaa liikkua. Lopulta kuitenkin jotenkin ihmeellisesti puoliunessa
lähdin liikenteeseen. Ja vau sitä fiilistä! Ensin pyöräilyn riemu, sitten salin
tasainen treeni. Tauon jälkeen sitä tarkkaili omaa olemista ja suhtautumista
treeniin tarkemmin. Tuntui tosi elävältä, kun syke nousi ensimmäistä kertaa
pariin viikkoon yli leposykkeen. Tasainen, nopeasti hakkaava pulssi
alkulämmittelyssä. Voimakkaita ihmisiä, painojen kaikuvia kolahduksia. Itse
vähän heikkona, voipuneena, lihakset vavisten treenin loppuosassa.
En ole kahteen viikkoon ollut näin energinen. Tuntuu,
että raajat painavat kauhean paljon enemmän kuin eilen, mutta ajatukset
juoksevat ainakin kaksi kertaa nopeammin. Toivottavasti en koskaan anna periksi
tuolle laiskalle minälle muuta kuin pakon edessä. Ehkä jopa tuo laiska minä
tiesi jossain syvällä sisimmässään jo tätä päivää ennen, miten liikunta tekee
hyvää. En pysty muuten selittämään, miksi lopulta nousin sängyltä töiden
jälkeisessä väsymyksessä ja lähdin liikenteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti