Maailma, jonka näen uusien lasien läpi

Ostin uudet lasit. Vanhat hukkuivat Thaimaan reissulla viime joulukuussa. Kuljin puoli vuotta piilareilla ja viisi vuotta ilman näöntarkastusta. Nyt maailma tuntuu näkyvän jopa liian terävänä. Puiden lehdet ovat vihreämpiä, ne piirtyvät jokainen erillisinä esiin. Talojen reunat erottuvat taivasta vasten, rajautuvat voimakkain vedoin näkökenttään.

Ensimmäisenä uusien lasien päivänä katselin maailmaa korkealta ison lasi-ikkunan läpi. Tarkkailin ihmisiä kaduilla, puiden uusia piirteitä, talojen parvekkeiden teräviä reunoja. Teki lopulta mieli sulkea silmät siltä maailmalta, jonka näin. Otin lasit käteen, tuijottelin tuttua sumeutta.

Optikoksi opiskeleva kaverini selitti minulle myöhemmin silmien anatomiaa. Miten on olemassa keskimääräinen ihmisen silmän maksiminäkökyky, mutta miten jokaisella ihmisellä on kuitenkin oma maksiminäkökykynsä. Minun silmieni maksiminäkökyky oli lasien myyneen optikon mukaan aika paljon sitä keskimääräistä maksiminäkökykyä parempi. Vasen silmäni on kuitenkin jollain tavalla epämuodostunut, ja siksi sen näkökykyä täytyy korjata linssillä. Lasien avulla pääsen taas maksiminäkökykyyni, maailma on niin tarkka kuin se minun silmieni avulla katsottuna vain voi olla.

Luin joskus jostain, että ihmisen silmän näkösolujen pitäisi teoreettisesti taata näkökyky noin 200 ikävuoteen asti. Vanhenemisen ei siis pitäisi vaikuttaa näkökykyyn. Selityksenä näkökyvyn huononemiselle vanhetessa annettiin, etteivät vanhenevat aivot jaksa käsitellä näköinformaatiota enää riittävän tehokkaasti. Aloin sitten tietysti miettiä, vanhenevatko aivoni kenties toispuoleisesti. Yritin löytää elämästäni ja itsestäni toispuoleisia, kallistuneita asioita. Tunnistin jotain epätasapainoisia kohtia ja mietin, voisinko noita epätasapainoja korjaamalla auttaa myös vasenta silmääni.

Mietin myös sokeita ihmisiä. Miltä tuntuisi, jos maailmassa ei olisi enää valoa. Ei olisi piirteitä, ei sävyjä, ei kesän sinistä taivasta tai sateenkaaren toivoa antavia värejä. Täytyisi turvautua toisiin, osata ottaa apua eri tavalla vastaan. Oppia luottamaan muihin aisteihin: tuoksuihin, tunteisiin, makuihin ja ääniin.

Sitten tuli mieleen oma suhteeni tuntoaistiin. Se, miten minulla on tarve tuntea pinnat, kokeilla, miltä ne tuntuvat. Vaatekaupassa kokeilen kädelläni ohimennen jokaisen vaatteen kangasta, tunnustelen niitä sormissani. Haluan tuntea kaiken kauniin käteni alla, liu’uttaa sormiani niiden pintoja pitkin.

Minä myös rakastan kävellä paljain jaloin, tuntea pinnat jalkapohjien alla. Jos työaikoja ei lasketa mukaan, saatan kesäisin kävellä viikosta toiseen ilman kenkiä. Toisinaan laitan kengät jalkaan kotoa lähtiessä, mutta pistän ne kohta laukkuun. On hyvä tuntea maa jalkojen alla, olla lähempänä vetovoiman ydintä. Hiekkapolun pistävät kivet, auringossa lämmennyt kallio, kaupan jäinen lattia. Joskus tulikuuma asfaltti polttaa jalkapohjat rakoille, sattuu. Kipu tuntuu elävältä, rajaa kesää todellisemmaksi. En malta sulkea jalkojani kenkiin, sulkea yhtä aistimaailmaa.

Joskus ajatukset eksyvät poluille, joissa miettii, miten elämä muuttuisi yhdenkin aistin menettämisen kautta. Sitten tulee kiitollisuus omasta terveydestä, omista terävistä aisteista. Haistelen ilmaa, tunnen läppärin lämmenneet, muoviset näppäimet sormieni alla. Minä tunnen ja koen elämän, tässä ja nyt.

Katselen maailmaa taas uusien lasien läpi; ehkä tämä terävä näkökenttä on minun maailmani todellisuus.