Kaipuu luontoon

Pyörällä ajaessa nenään tunkeutuu ihmeellinen haju. Meri. Kostea, suolainen meren tuoksu. Mieleen vilistävät miljoonat eri mielikuvat menneiltä kesiltä ja vuosilta. Melonta sivuaallokossa, se, miten aallot lyövät joka kerta yli kajakin. Keinuttaa, kylmää ja märkää. Silti naurattaa. Muisto purjeveneestä, miten tuuli ja aallon pärskeet tyhjentävät mielen. Entä ne Lauttasaaren kallioilla vietetyt kesäyöt, kun lokit huutavat ja kaikkialla sama tuoksu. Se sama tuoksu, joka tunkeutuu nenään ensimmäisenä, kun aamulla herää ja aurinko värjää kallioita.

Lapsuuteeni meri ei kuulunut. Sinne kuuluivat loputtomat pellot ja metsät. Ja järvet. Pohjanmaan lakeus. Siellä taivas oli suurempi kuin muualla ja tähdet kauniimpia. Lumi narskui talvisin, kun rakennettiin linnoja tai hypittiin ojiin autoja piiloon. Kesäisin kuovit juttelivat ”kuuli, kuuli” ja ”kuikuikui, kuikui”. Lannanajo, rehunteko ja kala olivat nekin osa kesien hajumaailmaa.

Hajut ja tuoksut palauttavat mieleen mitä ihmeellisimpiä muistoja mielen kätköistä. Minulle ne tänään toivat mieleen luonnon. Luonto on niin kaukana Pasilan betoniviidakosta, että hetkittäin sen olemassaolon saattaa jopa unohtaa. En edes oikein muista, milloin olisin viimeksi kunnolla liikkunut luonnossa. Tai no, reissussa ulkomailla sitä tulee kyllä tehtyä. Vähän sama kuin itsellä on puolet Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä kokematta, kun taas turisti saattaa kiertää nuo paikat viikonloppureissullaan Helsinkiin.

Helsingissä luontopaikkoihin menoon liittyy ongelmia. Ensinnäkin luonto on kauempana kuin maalla tai pienemmissä kaupungeissa. Toiseksi odotukset ovat jotenkin epärealistiset, kun sitten lopulta lähdetään luontoon. Mennään luontoretkellä ja odotetaan siltä jotain tosi siistiä. Seuran kuuluu olla hyvää, juttujen erinomaisia ja ilman täydellinen. Sitten istutaan hetki nuotiolla, yritetään tuntea jotain todellista ja lähdetään vähän pettyneinä kotiin. Seuraavalla kerralla, kun mietitään luontoon lähtemistä, ajatukseen sekoittuu nihkeä mielikuva edellisestä kerrasta – ei siellä kuitenkaan ole kivaa.

Itse helsinkiläisenä olen kasvanut irti luonnosta, kiinnittynyt tiukasti Pasilan betoniin. Kaipuu johonkin entiseen on kuitenkin jäljellä. Se on jokin alkukantainen kaipuu rauhasta, tasapainosta ja luonnollisuudesta. Mitenhän helsinkiläisenä voisi löytää taas luonnon? Onkohan se vain oman tahdon määrästä kiinni? Niin kuin että jos tahtoo tarpeeksi, myös löytää.

Olen etsinyt luontoa melomalla. Löytänytkin, hetkittäin. Kun kesäiltana töiden jälkeen nappaa kajakin Taka-Töölön Soutustadionilta, on hetkessä pois kaupungin melusta. Muutamalla melanvedolla pääsee keskelle ei mitään ja keskelle kaikkea. Veden tasassa voi hetken tuntea olevansa osa tätä maapalloa, eikä vain palanen ihmisten rakentamassa kaupungissa.

Mielikuva katkeaa, olen taas tässä. Ympärilläni betonia, rakennelmia, kovaa ja kylmää. On se kumma, että niin moni meistä ihmisistä haluaa asua kaupungissa. Muistaakseni jonkun arvion mukaan maailman väestöstä noin puolet asuu kaupungissa. Ja tiedätte varmaan trendin. Ehkä oma kaipuuni luontoon vielä jonain päivänä saa minut kuulumaan siihen toiseen puolikkaaseen. Ehkä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset hankkivat kesämökkejä.