Maailman paras keli?

Avaan kerrostalomme ulko-oven ja astun hyiseen aamuun. Lämpöasteita on muutama ja jäinen sumutihku alkaa heti tunkeutua läpi vaatteiden. Käännyn takaisin ja haen sateenvarjon. Samalla nappaan hanskat mukaan. Ehkä kannattaa myös vetää takki kiinni.

Töissä puhutaan paljon säästä. On kamalan kylmä ja ihan hirveä keli. Osa kuvaa ärtymystään säähän ihan tosissaan kiroamalla. Myötäilen tietysti. Niin, onhan tuo aikamoinen sää. Ei olisi viikonloppuna uskonut, että takatalvi yllättää. Muistelen mielessäni viikonloppua, hetkiä Kaivarin kallioilla, Siivouspäivän hienoja löytöjä, kahvittelua Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, piknikiä mansikoineen. Sunnuntaina olin tukehtua kuumuuteen, kun juoksin Pasilan siltaa pitkin bussiin. Perjantaina taisin huomauttaa piknikillä kylmyydestä, vaikka mittarissa oli sellainen +25 vielä illansuussa.

Ei ihminen taida osata olla tyytyväinen, elää hetkessä ja nauttia. Tai sitten on vain tarve aukaista suu ja sanoa jotain. Harvoin nolaa itsensä, jos kommentoi säätä. Sään ollessa lämmin sanotaan huh onpa kuuma ja päinvastaisessa tilanteessa hyi kun on kylmä. Ikään kuin nuo olisivat ne repliikit, jotka kuuluvat tilanteeseen. Kaikki pysyvät tyytyväisinä ja tyyninä, jos käsikirjoitusta noudatetaan. Poikkeama saattaisi nostaa tunteet pintaan.

Totta puhuakseni olen ihan kamalan tyytyväinen tämän päivän kylmään säähän! Kylmä tuuli ja sade tuntuivat ihan käsittämättömän hyviltä, ne viilensivät pääni, saivat ajatukset taas rullaamaan. Töistä kotiin kävellessä laitoin pipon päähän ja annoin sateenvarjon pysyä laukussa. Sade kasteli pikkuhiljaa vaatteeni, oli vilu. Kävelin onnellisena, haistelin raikasta ilmaa, ajattelin lämmintä kotia.

Kotona luin koti-iltaan loistavasti sopivan kirjan (Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus). Ensimmäistä kertaa töiden alun jälkeen tuntui, että minulla oli lupa pysyä kotona, rentoutua ja vain loikoilla ilta kirjaa lukien. Nautin. Ja mitä tarvittiin, jotta tämä ilta oli mahdollinen? No, ei muuta kuin kamalan kylmä ja ihan hirveä keli.

Vasta nyt illalla huomasin, että oikeasti pidän tuosta kelistä. Töissä en edes ajatellut asiaa, en vaikka auoin suutani muiden mukana ja haukuin säätä. Tällä kertaa sää teki minulle todellisen palveluksen ja antoi mahdollisuuden hetken hengähdykseen. Kenties voisi useamminkin elää hetkessä ja hetken mukaan. Tylsäähän se olisi, jos voisimme itse valita sään. Älypuhelimesta löytyisi ohjelma ”valitse huomisen sää”. Vähän sama kuin ohjelma ”valitse millaisen lapsen haluat” tai ”rakenna oma elämäsi”. En edes usko, että tietäisimme, mikä meille on parhaaksi.

Yksi kaverini aukaisi kerran silmäni vähän vastaavassa asiassa. Olimme Lapissa ja ajelimme pitkiä välimatkoja, hän ratissa, minä vänkärin paikalla. Taisin sitten tapani mukaan aukaista suuni ja sanoa jotain matkan uuvuttavuudesta. En varmaan sen kummemmin ajatellut sanojani, vuorosanat vain tipahtelivat suustani, ne kuuluivat siihen matkustushetkeen. Kaverini ei kuitenkaan jatkanut tutuilla vuorosanoilla niinpä, nyt jo meinaa nukahtaa rattiin, vaan kertoi nauttivansa matkojen ajamisesta. Ei ole mihinkään kiire, on aikaa ajatella, ei ole pakko tehdä mitään. Voi laittaa hyvää musiikkia soimaan tai ajella hiljaisuudessa. Katsella maisemia tai uppoutua omiin mielenmaisemiin. Mikään melkein ei ole parempaa, kuin ajella loputtomasti, ilman paineita ja kiireitä. Yhtäkkiä kaverini käänsi tilanteen päälaelleen: matkustaessa kaikki on mahdollista.

Jälkikäteen olen palannut tuohon hetkeen ja hänen sanoihinsa usein. Uskomatonta, etten nähnyt ja ymmärtänyt noin yksinkertaista asiaa ennen. Sen sijaan, että kärsisin ja kärvistelisin, voin ihan hyvin nauttia. Tehdä hetkestä maailman parhaan. Ihan mieletöntä, miten toinen ihminen voi opettaa niin paljon muutamalla sanalla! Olen tuntenut itseni äärettömän tyhmäksi, mutta uskomattoman onnekkaaksi, että sain oivaltaa.