Nyt meni muuten hermot!

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Pelikenttä pienenee ja hämärtyy silmissä. Ahdistus mahassa ja rinnassa suurenee. Kaikkialla mustaa. Hakkaan sählymailani kappaleiksi ja osoitan mieltäni. Ei kiinnosta! Inhoan tätä peliä, inhoan noita ihmisiä, inhoan itseäni.

Tilanne menee ohi, höyry laskeutuu hieman, mutta keskittymiskyky on tiessään. Ärsyttää, harhailen kentällä, ärsyttää se, että harhailen kentällä.

Pyörämatka kämpälle vihdoin viilentää. Hämärtyvässä illassa ajelen hitaasti kohti kotia, tähdäten vesilätäkköihin, jotta olisin varmasti rapainen perillä. Kuvittelen tunteideni jo tasaantuneen, kun joku isompi porukka yllättäen harhailee edessäni pyörätiellä. Viha kuohahtaa taas: mitä ihmettä te teette minun tielläni? Viimeisiin liikennevaloihin pysähtyessä jo hävettää. Kuvittelenko olevani joku maailman napa, jonka tielle kenenkään ei kuulu osua huonoina hetkinä?

Toisinaan on huonoja päiviä, jolloin huono olo saattaa purkautua väärillä tavoilla. Ikään kuin olisi koko päivän kerännyt huonoa energiaa itseensä, kunnes enempää ei mahdu, ja se ryöpsähtää yli. Laukaisevan tekijän ei tarvitse olla mitään suurta, jos ollaan jo lähellä reunoja. Minulle riitti tällä kertaa se, ettei oma peli kulkenut sählyssä. Ja tietäähän tuon, kun lähtee nihkeällä fiiliksellä nihkeän päivän päätteeksi pelaamaan, ettei peli välttämättä kulje.

Kun minulla meni hermot, syytin siitä hetkellisesti itseni lisäksi myös muita. Tuntui, että mitä nuokin idiootit tuossa. Siinä tunteiden kuohussa koko maailma on hetken paha ja raivostuttava paikka.

Jälkikäteen illalla oli kurja olo. Totta kai yhden hermojen menetys pelikentällä vaikuttaa myös muihin. Joukkuelajeissa yhden fiilis on äkkiä kaikkien fiilis. Aloin muistella aiempia pelejä, joissa jollakin muulla olisi mennyt hermot. Muistin omat fiilikset noilta kerroilta, kun katseli tilannetta sivusta. Ensinnäkin reagoin itse kahdella eri tavalla tutun ihmisen hermojen menetykseen. On ollut tilanteita, joissa tunnen ihmisen ja tiedän, että hänellä menee hermot täysin ja pelkästään omaan peliin. Noissa tilanteissa tuon yhden tyypin hermoilu ei vaikuta ihan hirveästi omaan peliin. Sitten on tutun ihmisen hermoilua, joka kohdistetaan selvästi toisiin pelaajiin. Tuolloin oma fiilis pelistä on äkkiä kadoksissa. Sitten on tuntemattomien tai puolituttujen hermojen menetyksiä. Ne ottaa äkkiä itseensä. Mitä minä tein väärin?

Luulen, että ihmisille tekee ihan hyvää kokea ääritunteita toisinaan. Liiallinen tasaisuus puuduttaa. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi loukata syyttömiä sivullisia. Ei minulla ole oikeutta pilata kenenkään päivää sen takia, että minulla ei ole kivaa.

Ensi kerralla huonon päivän päätteeksi taidan kokeilla juoksulenkkiä tai kuntosalia. Yksilöliikunta kunniaan, jos ei pelihuumori riitä joukkueessa toimimiseen!