Kiirettä pitää

En ole viime viikkoina ehtinyt juuri hengähtämään. Otetaan esimerkiksi eilinen päivä. Heräsin ennen kahdeksaa, luin aamupäivän yhtä kiinnostavaa artikkelia (kouluhomma), menin koululle syömään yhden maissa, istuin matikan luennolla pari tuntia, kävin kaverin kanssa kahvilla Helsingin yliopistolla, tein matikan harkat kirjastossa, sieltä pyöräilin suoraan pelivuoroon, ja pelien jälkeen kylään kaverille, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Tosi myöhään nukkumaan (ja aamulla aikaisin taas ylös). Periaatteessa ihan mukava ja tasapainoinen päivä. Sain opiskeltua, ehdin liikkumaan, söin ihan hyvin ja terveellisesti, ehdin näkemään kavereita. Sitten kuitenkin jos tällaisia päiviä on vaikka kaksikymmentä putkeen, alkaa epävarmuus päivien hyvyydestä painaa. Mihin ihmeeseen minulla on kiire?

Olen sisäistänyt tiukasti ajatuksen siitä, että tylsä ja kiireinen ovat toisensa poissulkevia adjektiiveja elämän määrittäjinä. Eli joko elämäni on tylsää tai sitten se on kiireistä. Tylsä elämä on hidasta, ehkä jonkin asian odottamista. Kiireistä elämää taas kuvaa mielenkiintoisuus, uudet asiat ja ihmiset, mutta myös tietynlainen putkessa juoksu. Päivä rakentuu pisteistä A, B, C, D ja E. Kaikissa pisteissä on pakko ehtiä käymään, muuten tasapaino pettää. Jos en ehdi liikkumaan, en pysty keskittymään muihin asioihin. Jos en ehdi näkemään ihmisiä, tunnen oloni kohta orvoksi. Putkesta hetkeksikin poistuminen tarkoittaa tasapainon pettämistä.

Pahinta ehkä on, että myös siirtymävaiheet pisteiden välillä on käytettävä hyväksi mahdollisimman hyvin. Ruokalaan jonottaessa ehtii tarkastamaan uusimmat twiitit, ja pyöräilyreitin koulusta pelivuoroon tulee olla se lyhin mahdollinen, ettei minuutteja vain kuluisi hukkaan.

Elämä on yhdenlaista optimointia. Miten rakentaa päivä, joka olisi se paras mahdollinen? Miten rakentaa optimaalinen elämä?

Onneksi aina välillä elämä itsessään pysäyttää. Tulee havahtumisia, joku pakottaa astumaan pois putkesta ja seisomaan hetken paikoillaan. Yhtäkkiä tuntuukin hyvältä antaa auringon lämmittää hiuksia, kasvoja, vaatteita. Tuntuu hyvältä antaa tuulen vilvoittaa, saaden ensin poskipäät punertamaan kylmästä, sitten pikkuhiljaa laittaen koko kehon värisemään. Tuntuu hyvältä, että on kylmä. Minä tunnen, minä elän.

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesäyön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leinon Nocturne on aina ollut yksi lempirunoistani. Palaan siihen ja sen mystiseen kesäyön tunnelmaan yhä uudestaan. Se saa minut pysähtymään ja tuntemaan. Aika hidastuu, on vain tämä hetki. Yksi toisen ihmisen kohtaaminen, yksi kaunis kuva, yksi runo, yksi tuulenhenkäys tai auringonsäde voi pysäyttää. On aika paitsi elää jännittävää elämää, on aika myös pysähtyä ja fiilistellä. Miten hyvältä tämä hetki tuntuukaan!