Tavara kiertoon

Olen viime päivät valmistellut muuttoa. Reilu kaksi vuotta opiskelijasolun elämää takana Pasilassa, joten kaikennäköistä turhaa on ehtinyt kertyä nurkkiin. Aloitin muuttovalmistelut myymällä siivouspäivänä vaatteita, ja myymättömät vaatteet menivät Pelastusarmeijalle. Sitten olen myynyt ja lahjoittanut tavaraa tori.fissä, myynyt ja lahjoittanut tavaraa kavereille, vienyt kirjoja kirjaston kierrätyspisteeseen sekä lahjoittanut tavaraa kerrostalomme asukeille (pahvilaatikko ala-aulassa varustettuna kyltillä ”please, pick up”).

Tuntuu hyvältä, kun ihmiset ostavat ja ottavat tavaraa vastaan. On hyvä nähdä, miten tavarat saavat uuden elämän, vaikkei minulla ole enää niille käyttöä. Omistin yhdetkin minulle täysin sopivat kumisaappaat, jotka kuitenkin lähinnä lojuivat eteisessä käyttämättöminä. Uusi omistaja sen sijaan aikoi heti seuraavan viikon rämpiä niillä jossakin soilla työhommissa. Hymyilytti. Miksen ollut jo aiemmin laittanut saappaita kiertoon? Miksi säilytän kaiken maailman tavaraa siltä varalta, että jos niille joskus tulee käyttöä?

Ylimääräisestä tavarasta eroon hankkiutuminen keventää samalla mieltä. Jollakin tavalla valtavat tavararöykkiöt alkavat painaa mielessä, ja tuo paino kevenee, kun tavara vähenee. En tiedä, onko tämä vain minun ominaisuuteni.

Yhteiskunta on kuitenkin kasvattanut myös minut hyvin tavaranrakastajaksi. Kaupat pursuavat houkuttelevannäköisiä ja –tuntuisia vaatteita, mainonta herättää uusia tarpeita ja kavereiden uudet kännykät saavat itsenikin haluamaan uutta puhelinta. Tarpeet kuitenkin yleensä loppuvat, kun astun kauppaan. Musiikki soi liian kovalla. Ihmiset tungeksivat ympäriinsä ostonhuumassa. Tavaraa, vaatteita, koruja, kenkiä, kaikki kiiltävät uutuuttaan. Ahdistaa kaiken turhuus, menen pois.

En ehkä kovin tietoisesti ruvennut kulkemaan kuluttamisen vastavirtaan. Lakkasin vain ostamasta, kun kaupat ja ostaminen alkoivat inhottaa. Myöhemmin vastaan tuli ajatuksiani tukeva kirjallisuus, se, miten maailman tarina on kohta takana, jos emme lakkaa kuluttamasta. Tiedän, että tarvitsemme talouskasvua, mutta tiedän myös, että kaikki tuhoutuu, jos kasvu tapahtuu nykyisillä ehdoilla.

Jani Kaaro kirjoitti kerran hesarissa kuolemasta ja siitä, onko kuoleman jälkeen elämää. Kaaro esitti skenaarion, jossa ihmiskunta lakkaisi olemasta jonkun tietyn ajan jälkeen, vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Skenaarion tarkoitus oli todistaa, että me haluamme elää osittain siksi, että meidän jälkeemmekin on elämää. Jos kaikki ihmiset kuolisivat kymmenen vuoden päästä, mitä väliä olisi talouskasvulla? Kirjoittaisiko kirjailija enää uutta kirjaa, mitä järkeä olisi rakentaa kesämökki, haluaisiko opettaja enää opettaa? Sen sijaan jos maailma olisi jollakin tavalla pelastettavissa, tekisivät ihmiset varmasti kaikkensa sen eteen. Sillä on merkitystä, mitä meidän jälkeemme tulee. Emmekä me varmastikaan halua antaa tuleville sukupolville saastunutta, kaikista luonnonvaroista tyhjennettyä maapalloa.

Välillä elämä tuntuu turhalta siksi, että me tuhoamme sitä niin nopeasti. Pitäisi jaksaa yrittää vaikuttaa enemmän.

Kuitenkin myös minä olen kuluttajasukupolvea. Myös minä ilahdun uusista vaatteista ja asioista, lopetin vain niiden hankkimisen uutena. Vaate, tavara tai huonekalu ilahduttaa yllättävän paljon, kun sen ulkonäöstä voi nähdä myös osan sen tarinasta. 

Kuvassa olevan lampun ostin pari vuotta sitten tori.fistä. Hintaa sillä oli 20 euroa. Myyjä oli lähempänä sataa vuotta olevan vanhus. Rakennusmestari oli aikoinaan rakentanut kodin vanhukselle ja tämän puolisolle, ja samalla valmistanut kuvan lampun heille tupaantuliaislahjaksi. Itse ihastuin lamppuun, kun se toi jostain syystä mieleeni majakan ja meren.

Siivouspäivänä Turusta ostamani nahkatakki, jolle voin kuvitella tarinoita vain sitä katsomalla.