On syksy osa II

Olen miettinyt syksyä lisää. Inkeri edellisen blogikirjoitukseni kommenteissa kannusti yrittämään syksystä nauttimista. No, minä olen yrittänyt. Olen lukenut hyviä kirjoja (mm. Katri Lipsonin Kosmonautti, Eben Alexanderin Totuus taivaasta ja Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Tuli), pyöräillyt paljon, retkeillyt hiukan, sateella käpertynyt tiiviimmin peittojen sisään tai opiskellut kirjaston isoissa, valoisissa tiloissa.

Toisinaan olen pysähtynyt ja tunnustellut oloa. Miksi inhoan syksyä? Inhoanko oikeasti syksyä? Entä miksi joku voi rakastaa syksyä?

Sitten olen jatkanut taas. Samalla olen kirjannut ylös hyviä asioita syksystä ja piirtänyt selkeämpää kuvaa inhoni kohteesta.

Päädyin siihen, että inhoan syksyä lähinnä kahdesta syystä. Suurimpana syynä on kesän päättyminen. En yksinkertaisesti meinaa kestää kesän päättymistä – vapauden, pelien ja lämmön loppumista – ja tuo tietoisuus rusentaa syksyn alleen. Sinänsä itse syksyhän erillisenä asiana ei ole hullumpi. Toinen syy inhoon kumpuaa menneisyydestä; syksy on aina tarkoittanut koulun alkua enkä ole ikinä ollut mikään innokas koulun aloittaja. Osittain siis vain toistan opittuja tunteita.

Hyvien asioiden lista kasvoi pitkäksi. Erityisesti pidän happirikkaasta ilmasta, syksyn väreistä (luonnossa, vaatetuksessa) ja syksyn tuomasta muutoksesta. Koskaan ei ole helpompi aloittaa uusia asioita kuin syksyllä. Päähän oikein virtaa ajatuksia ja ideoita uusista harrastuksista, elämäntapamuutoksista ja myös tulevan talven reissuista. Jos ikuinen kesä vallitsisi, en varmaan koskaan aloittaisi mitään uutta. Antaisin mennä vain, päivästä toiseen, nauttisin. En tiedä, loppuisiko ensin yksilöltä virta kesken vai romahtaisiko yhteiskunta paikallaan junnaavien asukkaiden takia. Alan ymmärtää yhä selkeämmin, miksi juuri Pohjoismaihin on kehittynyt tällainen hyvinvointiyhteiskunta, tai miksi vaikka Välimeren maissa otetaan hiukan rennommin.

Yksi asia, mikä saa äkkiä arvostamaan omaa elämää ja jopa syksyä, on kaiken peilaaminen muuhun maailmaan. Alkuviikosta silmiini osui Hesarissa alkuvuodesta julkaistu Meeri Koutaniemen kuvareportaasi Kenian ympärileikkauksista. Inho syksyä kohtaan ei ole mitään verrattuna sitä inhoa kohtaan, joka noita kuvia katsellessa herää. En tarkoita, että pitäisi jotenkin aina peilata omaa tilannetta muihin, että tuollakin on sota jo noilla on noin huonosti asiat ja tuopa halvaantui pahasti, onneksi itsellä on terveet raajat ja turvallinen ympäristö. Mutta joskus, kun käpertyy liikaa omaan itseen, ei ole yhtään hullumpaa, että muu maailma herättelee. Asiat asettuvat taas järkevämpiin mittasuhteisiin.

Viime torstaina Kirkkonummella keli oli lähes kesäinen. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kun riisuin kengät ja sukat jalasta ja astelin pitkin nurmikoita ja kivikoita. Tuttu hurmio maan tunnusta paljaiden jalkapohjien alla aiheutti melkein kipua rinnassa. Tätä minä rakastan. Ainakin syksy saa elämään ne harvemmat kauniit hetket täysillä.

Viime Siivouspäivänä ostamani paita, jonka syksyistä väriä katson ja tunnustelen yhä uudelleen. Voikohan materiaali alkaa tuntua eriltä ihan vain koska silmä rakastaa sen väriä?