Mistä kirjoittaisin? Mistä kirjoittaisin, kun pää on raskas
väsymyksestä? Silmät vielä aamurähmässä, nenä tukkoinen, aivot käyvät hitaasti.
Sormet, jotka joskus lensivät näppäimistöllä, vaeltavat nyt hitaasti. Suussa
maistuu paha, kahvin ja aamuisen ruisleivän sekoituksen jälkimaku.
Haaveet eivät tänään yltä edes huomiseen; silmät näkevät
vain muutaman tunnin eteenpäin. Toiveena on päästä päiväunille. Painaa pää
tyynyyn, unohtaa hetkeksi kaikki, antaa raskaan olon valua jäseniin vapaasti.
Elämäni surut ovat pieniä, ilot suuria, mutta tämä päivä on
vääristynyt. Tämä hetki on vääristynyt. Surut murtautuvat mittakaavoistaan,
kasvavat, paisuvat valtaviksi. Ilot tukehtuvat niiden alle.
Ajattelen surullisia asioita.
Mietin biitsin viikkokisoja, joissa menetin malttini.
Vastapuolen pelaajan syötöt olivat vaikeimpia koskaan kokemiani, ja teki mieli
istahtaa hiekalle lannistuneena. Pallot lensivät mihin sattuu, olin taas kuin
aloittelija. Jossakin vaiheessa pahin terä syötöistä katkesi, ne olivat taas
normaaleja, mutta minä olin edelleen siellä hiekalla istumassa. En pystynyt
kokoamaan itseäni.
Tiistaina heräsin jalkavaivaisena. Torstaina menin
lääkäriin, joka epäili rasitusmurtumaa. Hoitona lepo plus kolme särkylääkettä
päivässä. Olin shokissa, mutta suunnittelin taas illalle pelejä. Olin kuin
teiniangsti, joka periaatteestakin taistelee auktoriteettien sanomisia vastaan.
Joskus tuntuu niin hyvältä rypeä hetki jossain todella
syvällä pimeässä. Hetkeen ei ole pakko nauttia mistään, ei tuntea mitään hyvää,
saa unohtaa positiivisuuden ja ikuisen hymyilyn. Jos joku tuollaisena ankeuden
hetkenä tulisi ja sanoisi, että huomenna aurinko varmaan taas paistaa,
saattaisin motata nyrkillä naamaan. Eikö hetken synkkyyteni ole sallittua? Kuka
keksi säännön, että pitäisi olla loputtomiin positiivinen?
Yhtenä kesäiltana vastikään oltiin käyty uimassa Bodominjärvellä.
Ajeltiin siinä moottoritietä takaisin Helsinkiin, ja laskeva aurinko väritti
taivaalla upeasti kumpupilviä. Pilvissä näytti olevan kultareunat. Minä ihailin
niitä, rakastin jälleen kerran maailman kauneutta. Silloin yksi kaverini
kommentoi, ettei kaikissa pilvissä tarvitse olla kultareunoja. Niin, se on
ihan totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti