Syklejä ja runoilua

Ihmisen elämä etenee monella tavoin sykleissä. On unisykli, joka tavallisesti koostuu viidestä noin 90 minuutin pituisesta jaksosta. On elimistön vuorokausirytmi, joka koostuu valveesta ja unesta. On myös vaikeammin selitettäviä rytmejä ja syklejä. Monesti todetaan, että mulla on menossa sellainen kausi, että luen tosi paljon tai en jaksa keskittyä mihinkään tai haluan vain syödä.

Itselläni kesäaika poikkeaa monin tavoin normaaleista tavoista ja rytmeistä ja sykleistä. Nukun vähemmän kuin talvella, vietän tosi paljon aikaa ulkona pelaten tai muuten liikkuen, luen vähän, kirjoitan vähän. En jaksa istua paikoillaan sisällä, en avata tietokonetta välttämättä viikkoihin, vaikka laskut odottaisivat maksajaansa.

En kirjoittanut melkein koko kesänä mitään. Pääni oli tyhjä pelaamisesta, onnellinen liikunnan tuomista endorfiinimyrskyistä. Elokuun viiletessä ajatukset alkoivat lisääntyä; tunsin taas poltteen kirjoittaa. En kuitenkaan malttanut vielä istua aloilleni, suunnitella kokonaisia tekstejä. Niinpä minä yhtäkkiä huomasin raapustelevani runoja papereiden kulmiin, noin vähän kuin ohimennen. En ole mikään runoilija, en koe halua luoda mitään ihmeellistä. En etsi suuria sanoja tai kauniita kokonaisuuksia. Sen sijaan huomasin runoilemisen olevan hyvä keino purkaa se pieni ylimääräinen kirjoittamisturhautuminen. Voin kirjoittaa sanan silloin, toisen tällöin.

En tiedä, miten ihmiset yleensä luovat runonsa. Kerron teille, miten nuo minun syntyvät. Ensin minulla on joko tosi vahva tunne, joka on niin selkeä, että se saattaa muodostua jo sisälläni sanoiksi tai sitten kokemus, joka ei jätä minua rauhaan. Sitten otan kynän käteen ja nuo tunteet tai kokemukset vuotavat yksittäisinä sanoina paperille. Eilen vaikka olin tosi iloinen ja kirjoitin paperille aurinkokasvot. Se oli jo runo minulle itselleni, tuohon sanaan tiivistyi niin paljon sisältäni. En tiedä, tuleeko siitä ikinä runoa kenenkään muun silmille tai korville, mutta minä voin nauttia tuosta yhdestä sanasta vielä pitkään.

Muistan, miten lukiossa äidinkielen tunnilla piti kerran kirjoittaa runo. Opettaja luki monien runot ääneen, mutta minä en antanut lukea omaani. Koin oman runon tuottamisen jotenkin tosi henkilökohtaiseksi enkä halunnut jakaa sitä muille. Nyt muistellessani tuota tilannetta vähän hymyilyttää. Runo oli muistikuvani mukaan seuraavanlainen:

Kiipeän tikapuita

Ylös.

            Tipun

varmimmalla askeleella.

Miksi runous tuntuu minusta melko henkilökohtaiselta edelleen? Onko se se, miten jokaiseen sanaan on padottu tuhat kertaa enemmän merkitystä kuin normaalissa tekstissä? Vaikka eihän ulkopuolinen todennäköisesti tavoita kaikkea sitä, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Tai en tiedä, ehkä suosittujen runoilijoiden runoista merkitys tavoitetaan syvemmin. Voisitko sinä kirjoittaa runon ja kailottaa sen koko maailmalle?

Saa nähdä, miten kauan tämä minun runosyklini kestää. Mielenkiinnolla sitä kyllä seuraan.