Ikäkriiseilyäkö

Täytin kolme viikkoa sitten 26 vuotta. Vietin aika rauhallisen synttäripäivän. Pelasin koiran kanssa pihalla, leivon itselleni mansikkakakun ja illalla kävin salaatilla kaverin kanssa.

Monet kyselevät nykyään aina syntymäpäivän lähetessä, onko minkäänlaista ikäkriisiä havaittavissa. Olen aina vastannut, että en tiedä, ei kai. Olen sitten yrittänyt tunnustella oloani, miltä se kriisi tuntuisi. Tuntuuko olo liian vanhalta, katsooko peilistä ryppyinen naama tai enkö ole saanut mitään elämässä aikaiseksi. Oikeasti en ole koskaan tuntenut oloani näin energiseksi ja hyväksi, peilistä katsovat silmät nauravat ja tunnen saavuttaneeni paljonkin.

Elämä tuntuu joka vuosi paremmalta. Ehkä parasta on se, miten koko ajan oman itsen kanssa oleminen käy helpommaksi. Tiedän mitä haluan, tiedän että pystyn. Pystyn mihin vain, mitä haluan tarpeeksi. Itsevarmuus on jotain, mitä rakastan. Ihailen sitä muissa; itsevarmuus ja itseluottamus viehättävät. Varmuus omasta itsestä näkyy jo ulkoisessa olemuksessa, ehkä ryhdissä, kävelytyylissä. Hyvän itsetunnon omaavan ihmisen kanssa on yleensä helppo olla. Joskus olen vastaavasti tulkinnut huonon itsetunnon vihamielisyydeksi itseä kohtaan.

Tietynlainen itsevarmuus tulee vuosien myötä. Mietin tänään ihan sellaista yksinkertaista asiaa, miten nykyään sitä tietää omat rajansa kuten myös omat taitonsa. Ennen esimerkiksi uuden työn aloittaessani saatoin stressata tosi paljon sitä, miten mahdollisesti pärjään ja opinko kaiken tarpeeksi nopeasti. Nyt tavallaan tiedän, että jos teen parhaani, opin ja pärjään kuten kuka tahansa muukin. Ei minua olisi valittu tehtävään, jos minuun ei luotettaisi. On ihanaa jättää sellainen oikeasti täysin turha stressi pois elämästä.

Vielä muutama vuosi takaperin haasteita kohdatessani luulin, että minun kuuluisi tehdä huippusuoritus ollakseni tasaveroinen muiden kanssa. En antanut itselleni aikaa oppia ja opetella, vaan pyrin kauheaa vauhtia sinne viivalle, jossa kuvittelin muiden odottavan. Esimerkiksi 18 vuotta täytettyäni ja ajokortin saatuani olin auton ratissa alkuun aina vähän paniikissa. En ollut välttämättä aina varma, ketä tulisi väistää, milloin vaihtaa kaistaa tai miten saada auto mahdutettua taskuparkkiin. Kuvittelin kuitenkin, että minun pitäisi hallita nuo jutut, ja se ahdisti. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut olla itselleni armollisempi - opetella, kuten kaikki muutkin joskus opettelevat.

Jos nyt lähtisin ajamaan autolla Helsingin keskustaan, tuskin olisin paniikissa. En ole juuri viime vuosina ajanut autoa, mutta tiedän omaavani sen tietyn ajovarmuuden. En olettaisi tekeväni täysin sujuvaa huippuajosuoritusta, mutta tilanne olisi todellakin hallittavissa oleva. Joutuisin ehkä keskittymään enemmän ajosuoritukseen kuin ne, jotka ajavat päivittäin. Keskittyisin kuitenkin mielelläni, sillä sehän olisi taas yksi tilaisuus oppia jotain.

Nauttikaa ihmiset ikävuosistanne! Tai jos niitä ei ole vielä paljoa, nauttikaa nuoruudesta! Sekin oli aika siistiä.