Toisinaan sitä
haluaisi lähteä lentoon, mutta maa vetää puoleensa. Jalat ovat painavat, yhä
painavammat mitä enemmän mieli liitää. Keho uppoutuu syvemmälle maan pintaan ja
pinnan alle jokaisella astutulla askeleella. Tuntuu kuin maa olisi hyvin
hienojakoista hiekkaa, on vaikea astua edes yhtä kiihdyttävää askelta. Kädet ovat
rautaa, tiiliskiviä, märkää paperimassaa. Ne eivät lennätä kehoa; ne eivät edes
nouse yrittämään.
Ongelman täytyy
olla joko asenteessa tai luonnonlaeissa. Yritänkö tarpeeksi vai yritänkö
liikaa? Vai onko haluni mahdottomuus?
Istun alas,
kuljetan kättäni maan rosoisia reunoja pitkin. Tunnen elämän, sen juuret ja
alun. Elämä haluaa ylös, kohti aurinkoa. Nostan katseeni, tuijotan harmaata
pilvimassaa.
Hurjan hetken
halajan viimaan, tuiskuun, tekemään syöksyjä pilvimassoihin. Sitten nauru
nousee kuplimaan kurkkuun, pulppuaa ulos, valtaa tilaa nopeammin kuin mikään
fyysinen lentäjä voisi tehdä.
Kasvatan juureni
maahan, toivon aurinkoa ja vettä ja ravinteita. Juurrutan itseäni kunnes taas
hetken huumassa katkon juuret nopeasti, lentämisen halusta. Sitten palaan,
kastelen maata. Annan auringon taas paistaa ja toivon kasvaa.
 |
| Kuvien lähde: freedigitalphotos.net, thaikrit & amenic181 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti