Pidetään huolta toisistamme

Kävin viikonloppuna monta vakavaa keskustelua, joiden tunnelma pitää minua vankinaan yhä näin maanantai-iltanakin. Keskustelut koskettivat, pakottivat menemään pinnan alle tutkimaan sellaisia kohtia itsessä, jotka yleensä pysyvät piilossa. Täytyi miettiä, mitä minä tästä ajattelen, mitä minä haluan ajatella. Välillä tunteet kertoivat suunnan, välillä täytyi keskittyä järjen avulla etsimään ratkaisuja. Keskustelukumppanit auttoivat suunnan löytämisessä ja avasivat uusia polkuja.

Näin ihmisen hyvyyttä. Näin raakuutta, pahuutta. Jouduin kohtaamaan oman toimintani ajattelemattomuuden. On aina tosi kirpaisevaa, kun omanarvontuntoa kolhaistaan. On helppoa elellä ja luoda ruusuinen kuva itsestä: olen niin hyvä ihminen. Sitten paikalle tulee toinen ihminen ja repii tuon ruusuikkunan palasiksi muutamalla sanalla. Edessä aukeaa realistisempi näkymä, ahdistaa. On kuitenkin katsottava, kohdattava totuus, jotta voi jatkaa.

Seison nyt paljaan, karun maiseman edessä. Olo tuntuu todellisemmalta kuin ennen viikonloppua. Mietin, paistaako aurinko taas huomenna ja antaa ruusujen hiljalleen puhjeta kukkaan.

Jos ympärilläni olevat ihmiset eivät välittäisi minusta, he antaisivat varmaan minun elellä kaiken aikaa ruusutarhassa. On välittämistä, että näytetään totuus. Otetaan kädestä kiinni, ohjataan ruusuikkunan ohi karun maiseman äärelle. Pidetään kiinni, jos totuus on liian paljas.

Mietimme viikonloppuna myös, onko välittäminen velvollisuus. Jos ihminen on tarpeeksi läheinen, onko velvollisuus huolehtia. Läheisen ihmisen harhaillessa, astuessa sivuun, onko velvollisuus mennä ja ohjata takaisin. Kertoa, missä mennään ja mihin pitäisi mennä. Näyttää totuus siinäkin. Läheisestä ihmisestä välittämisen käsittäminen velvollisuutena tuntuu kuitenkin vähän pahalta. Niin kuin en haluaisi välittää, mutta on pakko. Ikään kuin olisi jokin kirjoittamaton laki, joka käskee välittämään. Silloin ei olisi kyse enää tunteista tai halusta, ja välittämisen alkuperäinen merkitys himmenisi. Puhuimme velvollisuudesta kuitenkin, koska aina ei ole helppoa välittää. Voi olla, että tunteiden tasolla haluaa välittää, mutta todellinen välittäminen vaatisi toimintaa. Toiminta taas ei aina ole ollenkaan helppoa. Entä, jos toiminta rikkoisi ihmisten välejä? Entä, jos tuo toinen vihaa minua totuuden edessä? Tai entä, jos joku ihminen on elänyt niin kauan ruusutarhassa, että todellisuus saattaisi murskata?

Maailma, jonka näen uusien lasien läpi

Ostin uudet lasit. Vanhat hukkuivat Thaimaan reissulla viime joulukuussa. Kuljin puoli vuotta piilareilla ja viisi vuotta ilman näöntarkastusta. Nyt maailma tuntuu näkyvän jopa liian terävänä. Puiden lehdet ovat vihreämpiä, ne piirtyvät jokainen erillisinä esiin. Talojen reunat erottuvat taivasta vasten, rajautuvat voimakkain vedoin näkökenttään.

Ensimmäisenä uusien lasien päivänä katselin maailmaa korkealta ison lasi-ikkunan läpi. Tarkkailin ihmisiä kaduilla, puiden uusia piirteitä, talojen parvekkeiden teräviä reunoja. Teki lopulta mieli sulkea silmät siltä maailmalta, jonka näin. Otin lasit käteen, tuijottelin tuttua sumeutta.

Optikoksi opiskeleva kaverini selitti minulle myöhemmin silmien anatomiaa. Miten on olemassa keskimääräinen ihmisen silmän maksiminäkökyky, mutta miten jokaisella ihmisellä on kuitenkin oma maksiminäkökykynsä. Minun silmieni maksiminäkökyky oli lasien myyneen optikon mukaan aika paljon sitä keskimääräistä maksiminäkökykyä parempi. Vasen silmäni on kuitenkin jollain tavalla epämuodostunut, ja siksi sen näkökykyä täytyy korjata linssillä. Lasien avulla pääsen taas maksiminäkökykyyni, maailma on niin tarkka kuin se minun silmieni avulla katsottuna vain voi olla.

Luin joskus jostain, että ihmisen silmän näkösolujen pitäisi teoreettisesti taata näkökyky noin 200 ikävuoteen asti. Vanhenemisen ei siis pitäisi vaikuttaa näkökykyyn. Selityksenä näkökyvyn huononemiselle vanhetessa annettiin, etteivät vanhenevat aivot jaksa käsitellä näköinformaatiota enää riittävän tehokkaasti. Aloin sitten tietysti miettiä, vanhenevatko aivoni kenties toispuoleisesti. Yritin löytää elämästäni ja itsestäni toispuoleisia, kallistuneita asioita. Tunnistin jotain epätasapainoisia kohtia ja mietin, voisinko noita epätasapainoja korjaamalla auttaa myös vasenta silmääni.

Mietin myös sokeita ihmisiä. Miltä tuntuisi, jos maailmassa ei olisi enää valoa. Ei olisi piirteitä, ei sävyjä, ei kesän sinistä taivasta tai sateenkaaren toivoa antavia värejä. Täytyisi turvautua toisiin, osata ottaa apua eri tavalla vastaan. Oppia luottamaan muihin aisteihin: tuoksuihin, tunteisiin, makuihin ja ääniin.

Sitten tuli mieleen oma suhteeni tuntoaistiin. Se, miten minulla on tarve tuntea pinnat, kokeilla, miltä ne tuntuvat. Vaatekaupassa kokeilen kädelläni ohimennen jokaisen vaatteen kangasta, tunnustelen niitä sormissani. Haluan tuntea kaiken kauniin käteni alla, liu’uttaa sormiani niiden pintoja pitkin.

Minä myös rakastan kävellä paljain jaloin, tuntea pinnat jalkapohjien alla. Jos työaikoja ei lasketa mukaan, saatan kesäisin kävellä viikosta toiseen ilman kenkiä. Toisinaan laitan kengät jalkaan kotoa lähtiessä, mutta pistän ne kohta laukkuun. On hyvä tuntea maa jalkojen alla, olla lähempänä vetovoiman ydintä. Hiekkapolun pistävät kivet, auringossa lämmennyt kallio, kaupan jäinen lattia. Joskus tulikuuma asfaltti polttaa jalkapohjat rakoille, sattuu. Kipu tuntuu elävältä, rajaa kesää todellisemmaksi. En malta sulkea jalkojani kenkiin, sulkea yhtä aistimaailmaa.

Joskus ajatukset eksyvät poluille, joissa miettii, miten elämä muuttuisi yhdenkin aistin menettämisen kautta. Sitten tulee kiitollisuus omasta terveydestä, omista terävistä aisteista. Haistelen ilmaa, tunnen läppärin lämmenneet, muoviset näppäimet sormieni alla. Minä tunnen ja koen elämän, tässä ja nyt.

Katselen maailmaa taas uusien lasien läpi; ehkä tämä terävä näkökenttä on minun maailmani todellisuus.

Elämäniloa ja energiaa liikunnasta

Kahden viikon liikuntapaussi on historiaa! Ajoin pyörällä tuhatta ja sataa, ehkä jopa miljoonaa. Nauroin ääneen enkä voinut lakata hymyilemästä leveästi viilettäessäni Meilahden tuttuja oikoteitä salille. Katsoin vastaan tulevia ihmisiä silmiin, ajoin lokkia takaa ja sitten karkuun. Jätin jopa kypärän kotiin, että vapaus tuntuisi suuremmalta. Niin minä ajoin kuin hullu, humaltuneena pyörästä, vapaudesta ja kylmästä tuulesta. Vielä nyt illallakin peiliin vilkaistessa sieltä katsovat takaisin nauravat silmät.

Oudointa kai, etten oikeastaan juuri edes kaivannut liikuntaa noina muutamana menneenä viikkona. Laiskottelin ja söin, näin ihmisiä. Muistan, että väsytti jotenkin tosi paljon joka päivä. Siinä oli kyllä kestäminen, kun toiset pääsivät lämpiminä päivinä aloittamaan beach volley- eli biitsikauden kunnolla. Vähän jopa välttelin biitsityyppejä tai ainakin biitsistä puhumista heidän kanssaan. En kuitenkaan kaivannut lajissa itse liikuntaa, vaan sitä koko pakettia. Sitä fiilistä, auringonporotusta, polttavaa hiekkaa varpaiden alla, hikisiä ihmisiä, mukavia ihmisiä, kosketusta palloon, onnistumisia, pieniä hetkiä pelin keskeltä, jännitystä, loppuun vedettyjä energioita.

Päädyin siihen, etten oikeastaan ole mitenkään urheilullinen. Oikeasti olen aika laiska vötkylä, joka helposti ja mielellään loikoilee päivästä toiseen. Todistettua tuli kuitenkin etenkin se, että liikunta tekee hyvää ihmiselle. Ehkä jopa erityisen hyvää laiskoille vötkylöille. Olin tänään töiden jälkeen ihan superväsynyt, mikään ei voinut kiinnostaa vähempää kuin ajatus salille lähtemisestä. Nuokuin huoneessa, välttelin ajatusta salista. Tuntui jopa vähän stressaavalta ajatukselta, että nyt taas pitäisi alkaa liikkua. Lopulta kuitenkin jotenkin ihmeellisesti puoliunessa lähdin liikenteeseen. Ja vau sitä fiilistä! Ensin pyöräilyn riemu, sitten salin tasainen treeni. Tauon jälkeen sitä tarkkaili omaa olemista ja suhtautumista treeniin tarkemmin. Tuntui tosi elävältä, kun syke nousi ensimmäistä kertaa pariin viikkoon yli leposykkeen. Tasainen, nopeasti hakkaava pulssi alkulämmittelyssä. Voimakkaita ihmisiä, painojen kaikuvia kolahduksia. Itse vähän heikkona, voipuneena, lihakset vavisten treenin loppuosassa.

En ole kahteen viikkoon ollut näin energinen. Tuntuu, että raajat painavat kauhean paljon enemmän kuin eilen, mutta ajatukset juoksevat ainakin kaksi kertaa nopeammin. Toivottavasti en koskaan anna periksi tuolle laiskalle minälle muuta kuin pakon edessä. Ehkä jopa tuo laiska minä tiesi jossain syvällä sisimmässään jo tätä päivää ennen, miten liikunta tekee hyvää. En pysty muuten selittämään, miksi lopulta nousin sängyltä töiden jälkeisessä väsymyksessä ja lähdin liikenteeseen.

Maailman paras keli?

Avaan kerrostalomme ulko-oven ja astun hyiseen aamuun. Lämpöasteita on muutama ja jäinen sumutihku alkaa heti tunkeutua läpi vaatteiden. Käännyn takaisin ja haen sateenvarjon. Samalla nappaan hanskat mukaan. Ehkä kannattaa myös vetää takki kiinni.

Töissä puhutaan paljon säästä. On kamalan kylmä ja ihan hirveä keli. Osa kuvaa ärtymystään säähän ihan tosissaan kiroamalla. Myötäilen tietysti. Niin, onhan tuo aikamoinen sää. Ei olisi viikonloppuna uskonut, että takatalvi yllättää. Muistelen mielessäni viikonloppua, hetkiä Kaivarin kallioilla, Siivouspäivän hienoja löytöjä, kahvittelua Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, piknikiä mansikoineen. Sunnuntaina olin tukehtua kuumuuteen, kun juoksin Pasilan siltaa pitkin bussiin. Perjantaina taisin huomauttaa piknikillä kylmyydestä, vaikka mittarissa oli sellainen +25 vielä illansuussa.

Ei ihminen taida osata olla tyytyväinen, elää hetkessä ja nauttia. Tai sitten on vain tarve aukaista suu ja sanoa jotain. Harvoin nolaa itsensä, jos kommentoi säätä. Sään ollessa lämmin sanotaan huh onpa kuuma ja päinvastaisessa tilanteessa hyi kun on kylmä. Ikään kuin nuo olisivat ne repliikit, jotka kuuluvat tilanteeseen. Kaikki pysyvät tyytyväisinä ja tyyninä, jos käsikirjoitusta noudatetaan. Poikkeama saattaisi nostaa tunteet pintaan.

Totta puhuakseni olen ihan kamalan tyytyväinen tämän päivän kylmään säähän! Kylmä tuuli ja sade tuntuivat ihan käsittämättömän hyviltä, ne viilensivät pääni, saivat ajatukset taas rullaamaan. Töistä kotiin kävellessä laitoin pipon päähän ja annoin sateenvarjon pysyä laukussa. Sade kasteli pikkuhiljaa vaatteeni, oli vilu. Kävelin onnellisena, haistelin raikasta ilmaa, ajattelin lämmintä kotia.

Kotona luin koti-iltaan loistavasti sopivan kirjan (Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus). Ensimmäistä kertaa töiden alun jälkeen tuntui, että minulla oli lupa pysyä kotona, rentoutua ja vain loikoilla ilta kirjaa lukien. Nautin. Ja mitä tarvittiin, jotta tämä ilta oli mahdollinen? No, ei muuta kuin kamalan kylmä ja ihan hirveä keli.

Vasta nyt illalla huomasin, että oikeasti pidän tuosta kelistä. Töissä en edes ajatellut asiaa, en vaikka auoin suutani muiden mukana ja haukuin säätä. Tällä kertaa sää teki minulle todellisen palveluksen ja antoi mahdollisuuden hetken hengähdykseen. Kenties voisi useamminkin elää hetkessä ja hetken mukaan. Tylsäähän se olisi, jos voisimme itse valita sään. Älypuhelimesta löytyisi ohjelma ”valitse huomisen sää”. Vähän sama kuin ohjelma ”valitse millaisen lapsen haluat” tai ”rakenna oma elämäsi”. En edes usko, että tietäisimme, mikä meille on parhaaksi.

Yksi kaverini aukaisi kerran silmäni vähän vastaavassa asiassa. Olimme Lapissa ja ajelimme pitkiä välimatkoja, hän ratissa, minä vänkärin paikalla. Taisin sitten tapani mukaan aukaista suuni ja sanoa jotain matkan uuvuttavuudesta. En varmaan sen kummemmin ajatellut sanojani, vuorosanat vain tipahtelivat suustani, ne kuuluivat siihen matkustushetkeen. Kaverini ei kuitenkaan jatkanut tutuilla vuorosanoilla niinpä, nyt jo meinaa nukahtaa rattiin, vaan kertoi nauttivansa matkojen ajamisesta. Ei ole mihinkään kiire, on aikaa ajatella, ei ole pakko tehdä mitään. Voi laittaa hyvää musiikkia soimaan tai ajella hiljaisuudessa. Katsella maisemia tai uppoutua omiin mielenmaisemiin. Mikään melkein ei ole parempaa, kuin ajella loputtomasti, ilman paineita ja kiireitä. Yhtäkkiä kaverini käänsi tilanteen päälaelleen: matkustaessa kaikki on mahdollista.

Jälkikäteen olen palannut tuohon hetkeen ja hänen sanoihinsa usein. Uskomatonta, etten nähnyt ja ymmärtänyt noin yksinkertaista asiaa ennen. Sen sijaan, että kärsisin ja kärvistelisin, voin ihan hyvin nauttia. Tehdä hetkestä maailman parhaan. Ihan mieletöntä, miten toinen ihminen voi opettaa niin paljon muutamalla sanalla! Olen tuntenut itseni äärettömän tyhmäksi, mutta uskomattoman onnekkaaksi, että sain oivaltaa.

Tietokone ja kesä

Neljä päivää kesätöitä takana. Neljä kertaa kahdeksan tuntia tietokoneella istumista takana. Onhan se aika kovaa hommaa, oikeasti. Iltapäivällä silmät ovat jo ristissä ja hiirikättä särkee. Uhh.

Luuletteko, että kotiin tultua tekee mieli istua koneen ääressä? Ulkona sellainen +25 ja sininen taivas. Tämä on nyt kolmas kesäni toimistossa, ja edelliset kesät ovat noudattaneet kaavaa: kahdeksan tuntia toimistossa, kuusi tuntia ulkona ja äkkiä kotiin nukkumaan, että selviää taas seuraavana päivänä töihin. Saa nähdä, miten käy tänä kesänä, ekana blogikesänäni. Veikkaisin, että sadepäivinä sitä ehtii kirjoittamaan, muuten tekee aika tiukkaa. Tai sitten se on yöunista pois. Toisaalta ikinä ei voi tietää etukäteen, miten käy. On ihanaa, että kesä on alkamassa ja kaikki on mahdollista. Tuntuu aina, että talvella eletään sitä puuduttavaa arkea, kun taas kesällä toteutetaan unelmia. Kaikki on edessä, kaikki on avoinna. Aurinko paistaa.

Kuitenkin olen nyt koneen ääressä. Voin perustella tätä vapaa-ajanviettovalintaani kolmella tavalla. Ensinnäkin olen urheilukiellossa, enkä yleensä vapaa-ajalla osaa tehdä muuta kuin urheilla. Olen siis tässä, koska en tiedä, mitä muuta voi tehdä. Toiseksi odotan Suomen ja Kanadan välistä jääkiekko-ottelua. Kolmanneksi sisälläni on loputon tarve kirjoittaa.

En lupaa mitään blogini suhteen. Voi olla, että kirjoitan seuraavan kerran, kun lehdet taas kellastuvat ja aamupakkaset uhkaavat. Samahan se on teillä, lukijat. Jos kauniilla ilmalla kaipaa lukemista, ottaa puistoon varmaan mieluummin mukaan perinteisen kirjan kuin näytön, joka heijastelee auringossa. Eihän sitä tiedä, nähdään ehkä jo huomenna. Niin kuin korostin, kaikki on mahdollista.

Energistä ja aurinkoista kesää ihmiset!

P.S. Kirjoitin tämän tekstin töiden jälkeen, siinä viiden ja kuuden välillä. Mitä sitten tapahtui? Leijonat pesi Kanadan! Ohhohhoi!

Lintuja, käärmeitä ja muurahaisia Kopparnäsissä

Herään, on kuuma. Vedän makuupussin vetoketjun auki ja haparoin takin taskusta kännykän esiin. Kello näyttää 5.37. Väsyttää tolkuttomasti. Kolmen tunnin yöunet. Suljen silmät ja aion jatkaa unia, mutta jokin alkaa poreilla sisälläni. Pieni innostus johonkin. Ihan kuin tänään tapahtuisi jotain tosi jännää. Ai niin! Lintuharrastuksen eka päivä. Kopparnäsin pitäisi sitä paitsi olla oiva paikka eri lintulajien havaitsemiseen. Mutta kun väsyttää, jospa nukkuisin vielä tunnin. Sitten ajattelen taas niitä lintuja, vilkuilen merelle. Siellä niitä uiskentelee! Aijjai, nyt olen jo ihan liian hereillä. Kiskon vaatteet nopeasti päälle ja suuntaan kiikareiden ja lintukirjan kanssa rantaan. Ah, kaikenlaisia lintuja. En tunnista yhtäkään lajia.

Kopparnäsin kallioita aamuauringossa klo 5.55

Leirimme rakkahin

Aamun edetessä muutama laji tunnistetaan yhteistyöllä. Rantavesi on täynnä haahkoja. Urokset ovat komeita, ne päivittelevät kaiken aikaa ”oh-hohh”. Ihan kuin maailmassa riittäisi jok’ikinen hetki uutta hämmästeltävää. Naaraat taas kvaakattavat pehmeästi, matalalta. Poikaset puolestaan ovat söpöjä opetellessaan elämää. Pehmeän pörröisinä ne kiipeilevät kiville ja pulahtavat taas veteen.

Kauempana on alleja. Ainakin luultavasti. Väritys sopii (mustaa, valkoista, ruskeaa), ja ne huutelevat alleille tyypillisesti jotain sellaista kuin ”aa-ao-lii”. Tai ehkä ne hokevat vain omaa nimeään, itserakkaat.

Lisäksi läheltä viistää aina silloin tällöin tiiroja. Välillä olen tunnistavinani ohikiitäjän kalatiiraksi, välillä taas luulen näkeväni lapintiiralle tunnusomaiset mustat reunat siipien kärjissä.

Myöhemmin käymme kävelemässä rantaa pitkin. Näemme silkkiuikkuja pitkine kauloineen ja hienoine kampauksineen. Kanadanhanhet ovat kokoontuneet joukolla yhteen lahdenpoukamaan. Joutsenta kiikaroin pitkään, mutta tarkempi lajin tunnistaminen jää. Lisäksi merelle menee monia eri lokkeja, sorsia ja hanhia, joiden lajista ei ole harmainta aavistustakaan. Yhtä lajia yritimme kovasti istuttaa isokoskelon tunnusmerkkeihin. Myöhemmin nimeä muistellessa se kääntyi suussani isokuikeloksi. Ei siis kovin vakuuttavaa vielä.

Retkeltä tarttui kuitenkin mukaan paljon muutakin kuin lintutietämystä. Opin erityisen paljon rantakäärmeistä ja muurahaisista. Rantakalliot ja –kivikot suorastaan vilisivät rantakäärmeitä. En ole eläissäni nähnyt Suomen luonnossa kuin kyykäärmeitä, joten uusi tuttavuus kiehtoo. Sillä on jännät oranssit poskiviirut, ja uhattuna se sihisee kivasti kivien alta. Ihmettelen, kuten aina ennenkin, miten toisia käärmeet inhottaa ja pelottaa. Minusta ne ovat siistejä. Ilman jalkojakin ne liikkuvat uskomattoman nopeasti, haistelevat kielellä ilmaa ja jähmettyvät kuin kivi ilman kylmetessä. Ei meillä ihmisillä pitäisi olla mitään valittamista ilmoissa, käärmeet kun menettävät käytännössä kaiken siksi aikaa, kun aurinko päättää pysyä pilvessä.  

Kun yksi seurueestamme katkaisee muurahaiselta jalan, alkaa pohdinta proteesijalan kiinnittämisestä pinsettien ja liiman avulla. Kun muurahaisparan jalan katkaissut kaveri hetken päästä väittää, että muurahaisilla on hallitus, on innostus muurahaisiin valmis. Wikipedia ei kyllä vahvista tietoa hallituksesta, mutta muuten uskomatonta tietoa kyllä löytyy. Muurahaisilla on kuningatar, joka elää pesässä vankina ja toimii munintakoneena. Urosmuurahaiset eli kuhnurit lähtevät neitsytlennolle, parittelevat, pudottavat siipensä ja kohta kuolevat. Naaraita eli työläisiä löytyy moneen lähtöön – on ruuanhankkijoita, sotilaita, ruokasäiliöitä ja säätieteilijöitä. Lisäksi pesässä on toisista pesistä ryöstettyjä muurahaisia, jotka toimivat orjina. Lukeminen paljastaa yhä uusia uskomattomia juttuja muurahaisyhteiskunnasta. Pitäisikö pyhittää loppuelämä muurahaistutkinnalle eli myrmekologialle?

Aurinko lämmittää, melkein polttaa. Kalliot allamme lämpenevät. Meidän ja rantakäärmeiden on hyvä olla. 

Kiikarit saapuivat vihdoin Puolasta Saksan ja Tanskan kautta. Maailmaa nähneillä kiikareilla näkee varmaan terävästi.

Rakkaudesta kirjastoihin

Muistatte ehkä muutaman viikon takaisen uutisen, jossa kerrottiin, miten kirjastossa käynti tekee onnelliseksi. Lontoon bisneskoulun tutkimuksen mukaan kirjastossa käynti on yksi eniten onnellisuutta lisääviä harrastuksia. Vaikka tutkimus ei ole niitä kaikkein luotettavimpia, itse ilahduin uutisoinnista kovasti – kirjastot kun ovat aina olleet minun lempipaikkojani.

Muutin ensimmäistä kertaa kunnolla kotoa pois täyttäessäni 18. Asuttiin kesä kaverin kanssa Kungshamrassa Tukholmassa pienessä soluhuoneessa. Bergshamran kirjasto siinä lähellä oli minulle vähän niin kuin tukisatama, josta sain turvaa suuressa, pelottavassa maailmassa. Muistan, miten luin hartaasti yhtenäkin kauniina kesäiltana J. M. Coetzeen Häpeäpaalua. Toisena iltana taas uppouduin suomalaisiin tunnelmiin Laila Hietamiehen Valamon yksinäisen kanssa. Kirjastoon ja kirjoihin oli hyvä välillä paeta koti-ikävää.

Muutenkin olen huomannut ulkomailla asuessani hakeutuvani melkein ensimmäiseksi kirjastoon. Pari vuotta sitten olin pienellä farmilla töissä Uudessa Seelannissa. Tavallinen ja hyvin sympaattinen arkipäiväni koostui aamulla eläinten ruokinnasta, ajomatkasta Warkworthiin, kirjastosta nautiskelusta ja jälkikäteen kahvittelusta sekä kirjojen maailmaan uppoutumisesta. Tuohon aikaan olin jo aloittanut laittamaan ylös lukemani kirjat, joten tiedän tarkalleen, minkälainen lukuinnostuskausi tuolloin oli menossa. Lähinnä luin oikeasti seikkailutarinoita, sellaisia kirjailijoita kuin Anthony Horowitz ja Andy McNab. Löysin myös yksi päivä farmin omistajien kirjahyllystä yhden lempikirjasarjani, Stieg Larssonin trilogian, enkä malttanut olla ahmimatta sitä uudestaan, nyt englanniksi.

Seuraavana keväänä ollessani vaihdossa Ljubljanassa oli fantasiamaailman aika. Lene Kaaberbol, Cornelia Funke ja Suzanne Collins tulivat tutuiksi.  Yhtenä sateisena sunnuntaina ostin keskustan divarista Harry Potterin neljännen osan ja luin sen ehkä kymmenennen kerran elämässäni. Kirja matkusti mukana Suomeen ja tuossahan se kirjahyllyssä nököttää. Kullakin matkamuistonsa. Melkein tekisi mieleni lähteä yhdennelletoista kierrokselle.

Helsingistä en ole vielä löytänyt ihan sellaista täydellistä kirjastoa. Pasilan kirjasto on ehkä ykkösenä. Se on iso, ja välillä sieltä löytyy yllättäviä uutuuksia. Tunnelma on ihan jees. Rikhardinkatu taitaa olla listan kakkonen.

Ihan siihen ei Helsingissä kuitenkaan ole päästy, mitä Tampereen Metso on. En tiedä muisteleeko sitä kaikkea mennyttä liian mukavassa valossa, mutta Metso vain on painunut syvälle mieleen. Se tunnelma, ne kirjalöydöt, ne tilat. Edelleen niinä harvoina kertoina, kun eksyn Tampereelle, hakeudun Metsoon. Ihan vain hengailen, tunnustelen, nautin. Toivottavasti Helsingin uusi keskustakirjasto saisi kiinni jotain olennaista Metsosta!

Voin muuten suositella lämpimästi luettujen kirjojen ylöskirjaamista. Itse aloitin listaamisen vuoden 2009 alusta. Jälkikäteen on hauska katsoa, minkälainen lukukausi kulloinkin on ollut meneillään. Minun kirjalistani esimerkiksi vuoden 2009 alusta kertoo selvästi, että olen lukenut kauppiksen pääsykokeisiin ja yrittänyt välillä vetää jotain vähän rennompaa väliin. Jälkikäteen asiat näkee niin kivan selkeästi, on helppo nähdä kussakin kaudessa meneillään ollut kirjatyyli.

Sitä minä vain, että taidan tykätä kirjoista ja kirjastoista. Tämä kevät on ollut vähän sellaista tosikkolinjaa: pelkkiä tietokirjoja. Tässä menneitä muistellessa tuli kuitenkin ihan kaipuu hyvän, rentouttavan romaanin ääreen. Täytyy ehkä piipahtaa kirjastossa.