Näytetään tekstit, joissa on tunniste aistit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aistit. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. toukokuuta 2015

Pukeutuisinko tänään värimyrskyyn?

Istuttiin eilen iltaa kaverin luona; meitä oli siinä paikalla joku vajaa kymmenkunta. Satuin sanomaan ääneen jotain kummallisesta olostani, jota en osannut nimetä. Toiset kiinnostuivat: ai minkälainen olo, kuvaile sitä. Yksi sitten keksi, että käydään läpi tunnelmakierros kaikkien kohdalla. Vähintään tuli kertoa, millä värillä oloaan kuvaisi.

Yhden olo oli likaisenvaaleansininen, toisen vihreä, jonkun olo taas oli keltainen. Yhden mielessä oli oikea värimyrsky. Väreistä ei alettu vetää mitään sen syvempiä psykoanalyysejä.

Kierroksen aloittajana minun kohdallani värivaatimusta ei vielä ollut, joten en päässyt nimeämään omaa väriäni. Ajattelin kuitenkin ehkä lähinnä syvänoranssia ja savunharmaata.

Värit ovat lähiaikoina pompahdelleet monissa eri yhteyksissä keskusteluihin. Ehkä Suomessa värit korostuvat näin keväisin pitkien ja lähes värittömien syksyn ja talven jälkeen. Kun värejä sitten pitkästä aikaa näkee, ne myös herättävät ajatuksia ja keskusteluja.

Jokaisella värillä on oma aallonpituus, ja solut ja molekyylit reagoivat eri tavalla eri aallonpituuksiin. Tämän vuoksi voisi ajatella, että myös sokeat siis reagoivat väreihin. Jollain tavalla eilinen keskustelumme väreistä olotiloina tukisi tätä myös; jos olotilan voi kuvata värin avulla, eikö väri ole sitten ennemmin tunne kuin jotain silmin nähtävää?

Itselleni värit ovat aina olleet jotenkin luonnollinen osa elämää. Huomaan viestittäväni paitsi tietoisesti, myös tiedostamatta oloani käyttämieni vaatteiden värien avulla. Välillä myös stimuloin itsenäni johonkin olotilaan tiettyjen värien avulla. Tänään haluan olla energinen, pukeudun siis keltaiseen. Nyt on tarpeen rauhoittua, etsin siis kaapista jotain sinistä päälle.

Auringon valon lisääntyessä huomaan, että myös ympärilläni olevat ihmiset lisäävät värikkäiden vaatteiden käyttöä. Enää jokaisen vastaantulevan takki ei olekaan musta, vaan eri värit tervehtivät minua vastaantulijoissa. Jotenkin on helpompi hymyillä värikkäälle ihmiselle, ja värikkään ihmisen silmät vastaavat useammin värin pilkkeellä.

Totta kai värit ovat henkilökohtainen kokemus. Ihmisethän näkevätkin värit eri tavalla, niin mikseivät sitten tuntisi niitä eri tavalla. Muistan aina, kun yksi kaverini väitti violettia takkiani siniseksi. Siitä hetkestä lähtien en ole pitänyt itsestäänselvyytenä, että näkisin ja kokisin värit samoin kuin toiset.

Mustan värin sanotaan esimerkiksi olevan muun muassa ankea, synkkä ja tyylikäs. Varmasti riippuu värin kantajasta ja värin näkijästä, millä adjektiivillä värin kokee.

Kuvan lähde:freedigitalphotos.net

Pitäisi joskus kokeilla vaihtaa jonkun kanssa värimaailmoja. Ehkä se voisi olla seuraava illanistujaisten aihe. Jokainen toisi tullessaan pari lempivaatekappalettaan, ja sitten laitettaisiin vaatteet arvalla vaihtoon vaikka viikoksi. Olisitko messissä?


Olin muuten tulossa eilen illalla kipeäksi. Voisinkohan tulevaisuutta varten tehdä johtopäätöksen, että jos minulla on kummallinen, vaikeasti sanoin kuvailtava, syvänoranssi ja savunharmaa olo, olen tulossa kipeäksi?

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Pää tyhjänä vai aistit tukossa?

Mieleni on ollut aika lailla tyhjä jo monta kuukautta. Olen välillä istahtanut alas ja asettanut kädet läppärin näppäimistölle. Yrittänyt tuntea sen tutun voiman virtaavaan sormiin, toivonut sormien lähtevän itsestään liikkeelle. Niin usein olen istunut, niin usein pettyneenä sulkenut tyhjän tiedoston. Jos kirjoittaisin työkseni, niin kirjoittaisin vain. Mutta koska kirjoitan omaksi ilokseni ja harrastuksekseni, en halua kirjoittaa ilman oikeaa fiilistä. Väärällä fiiliksellä kirjoitetut tekstit maistuvat puulta, niitä ei tee mieli edes vilkaista jälkikäteen. Parhaimmillaan tekstit palauttavat elävästi mieleeni sen jonkun hyvän fiiliksen ja toivottavasti välittävät osan siitä fiiliksestä myös lukijoille.

Entä jos fiilistä ei vain tule? Ajan myötä alkaa epäilyttää. Ehkä tulkitsen oman oloni väärin. Kenties ylireagoin siihen pienenä tuntuvaan vastukseen, joka estää kirjoittamisen.   Pitäisikö vain kerta kaikkiaan istua alas ja alkaa lyödä näppäimiä? Kirjoittaa, kunnes fiilis olisi takaisin. Muutaman kerran tosiaan jopa kirjoitin. Kirjoitin mauttomia, hajuttomia kokonaisuuksia. Juttuja, joita ei jaksa lukea eikä niitä muista. Näkymättömiä, tylsiä tarinoita. Mitä muuta voisi odottaa tyhjästä päästä tulevaksi?

Kannattaisi varmaan vaan aina yrittää kuunnella omaa oloa. Istua alas, hengittää syvään. Nenän kautta sisään, suun kautta voimakkaasti ulos. Vetää rajat siihen ympärille esteiksi ulkomaailman häiriköille. Sellaisessa hetkessä itsestä tuntuu aina, etteivät vain aivot ole ajatteleva osa ihmistä, vaan koko keho. Kehon osat viestivät, kertovat olostaan, kommunikoivat keskenään. Aivot tuntuvat toimivan kommunikaation kääntökeskuksena, jotta viestijät voisivat muodostaa kokonaisuuden, ja että viestit voisivat tulla kehon ulkopuolelle.

Tällä hetkellä tunnen yhä vastuksen. Tunnen kehoni, joka haluaa edelleen olla tyhjä ja hiljainen.  Erityisesti niska ja silmät haluaisivat levätä. Silmät kaipaisivat pimeää huonetta, vähemmän valoärsykkeitä. Kädet kuitenkin hakeutuvat kirjoittamaan, jalat pyrkivät hypähtelemään ja happi virtaa keuhkoihin nopeasti.

Usein on vaikea kuulla, mitä keho haluaa viestiä. Erityisesti kaupunkielämän loputtomat ääni- ja valoärsykkeet turruttavat, estävät kuuntelemasta omaa kehoa.

Vielä vaikeampi on kuitenkin ymmärtää kehon viestejä, koska tuntuu, ettei ole aikaa ymmärtää. On mentävä eteenpäin. Vasta hiljaisella hiihtolenkillä, vaellusreissulla keskellä peltoja, metsän siimeksessä tai loputtoman aavalla merellä sitä herää. Tuntuu, kuin olisi ollut kuuro. Yhtäkkiä sitä sitten havahtuu hetkeen; näkö- ja kuuloaisti palautuvat. Silmät ymmyrkäisinä sitä voi katsella ympärille ja miettiä, mihin sitä oli niin kiireellä menossa viimeiset viikot ja kuukaudet.

Ihmiset ovat varmastikin eriasteisesti herkkiä ärsykkeille. Samalla kun joku rakastaa vaikkapa vilkasta sosiaalista elämää, uusia ihmisiä ja kovaäänistä musiikkia, toinen saattaa kokea samat asiat tukehduttavina, aistit tukkivina.

Luulen vähän, että itsessäni kaupunki aiheuttaa kahdenlaisia reaktioita. Ensinnäkin kaupungin meno stimuloi aistejani, mikä taas auttaa esimerkiksi mielikuvitustani vaeltamaan ja mieltäni pysymään vastaanottavaisena tai kiinnostuneena uusille asioille. Toisaalta taas tuntuu, että välillä aistini tukkeutuvat. Tuntuu kuin olisi loukussa, ettei tuntisi mitään. Huomaan rinnastavani jollain tavalla aistittomuuden ja pään tyhjyyden termillisesti toisiinsa.


On sanottu, että ihminen on laumaeläin. Mutta onko kaupunkityyppinen elämä ihmiselle luonnollista? Selviytyvätköhän toiset paremmin, aistejaan turruttamatta, elämästä kaupungissa?

"Aleksanterinkatualeksanteri" by Paasikivi - Oma teos.
Licensed under CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Maailma, jonka näen uusien lasien läpi

Ostin uudet lasit. Vanhat hukkuivat Thaimaan reissulla viime joulukuussa. Kuljin puoli vuotta piilareilla ja viisi vuotta ilman näöntarkastusta. Nyt maailma tuntuu näkyvän jopa liian terävänä. Puiden lehdet ovat vihreämpiä, ne piirtyvät jokainen erillisinä esiin. Talojen reunat erottuvat taivasta vasten, rajautuvat voimakkain vedoin näkökenttään.

Ensimmäisenä uusien lasien päivänä katselin maailmaa korkealta ison lasi-ikkunan läpi. Tarkkailin ihmisiä kaduilla, puiden uusia piirteitä, talojen parvekkeiden teräviä reunoja. Teki lopulta mieli sulkea silmät siltä maailmalta, jonka näin. Otin lasit käteen, tuijottelin tuttua sumeutta.

Optikoksi opiskeleva kaverini selitti minulle myöhemmin silmien anatomiaa. Miten on olemassa keskimääräinen ihmisen silmän maksiminäkökyky, mutta miten jokaisella ihmisellä on kuitenkin oma maksiminäkökykynsä. Minun silmieni maksiminäkökyky oli lasien myyneen optikon mukaan aika paljon sitä keskimääräistä maksiminäkökykyä parempi. Vasen silmäni on kuitenkin jollain tavalla epämuodostunut, ja siksi sen näkökykyä täytyy korjata linssillä. Lasien avulla pääsen taas maksiminäkökykyyni, maailma on niin tarkka kuin se minun silmieni avulla katsottuna vain voi olla.

Luin joskus jostain, että ihmisen silmän näkösolujen pitäisi teoreettisesti taata näkökyky noin 200 ikävuoteen asti. Vanhenemisen ei siis pitäisi vaikuttaa näkökykyyn. Selityksenä näkökyvyn huononemiselle vanhetessa annettiin, etteivät vanhenevat aivot jaksa käsitellä näköinformaatiota enää riittävän tehokkaasti. Aloin sitten tietysti miettiä, vanhenevatko aivoni kenties toispuoleisesti. Yritin löytää elämästäni ja itsestäni toispuoleisia, kallistuneita asioita. Tunnistin jotain epätasapainoisia kohtia ja mietin, voisinko noita epätasapainoja korjaamalla auttaa myös vasenta silmääni.

Mietin myös sokeita ihmisiä. Miltä tuntuisi, jos maailmassa ei olisi enää valoa. Ei olisi piirteitä, ei sävyjä, ei kesän sinistä taivasta tai sateenkaaren toivoa antavia värejä. Täytyisi turvautua toisiin, osata ottaa apua eri tavalla vastaan. Oppia luottamaan muihin aisteihin: tuoksuihin, tunteisiin, makuihin ja ääniin.

Sitten tuli mieleen oma suhteeni tuntoaistiin. Se, miten minulla on tarve tuntea pinnat, kokeilla, miltä ne tuntuvat. Vaatekaupassa kokeilen kädelläni ohimennen jokaisen vaatteen kangasta, tunnustelen niitä sormissani. Haluan tuntea kaiken kauniin käteni alla, liu’uttaa sormiani niiden pintoja pitkin.

Minä myös rakastan kävellä paljain jaloin, tuntea pinnat jalkapohjien alla. Jos työaikoja ei lasketa mukaan, saatan kesäisin kävellä viikosta toiseen ilman kenkiä. Toisinaan laitan kengät jalkaan kotoa lähtiessä, mutta pistän ne kohta laukkuun. On hyvä tuntea maa jalkojen alla, olla lähempänä vetovoiman ydintä. Hiekkapolun pistävät kivet, auringossa lämmennyt kallio, kaupan jäinen lattia. Joskus tulikuuma asfaltti polttaa jalkapohjat rakoille, sattuu. Kipu tuntuu elävältä, rajaa kesää todellisemmaksi. En malta sulkea jalkojani kenkiin, sulkea yhtä aistimaailmaa.

Joskus ajatukset eksyvät poluille, joissa miettii, miten elämä muuttuisi yhdenkin aistin menettämisen kautta. Sitten tulee kiitollisuus omasta terveydestä, omista terävistä aisteista. Haistelen ilmaa, tunnen läppärin lämmenneet, muoviset näppäimet sormieni alla. Minä tunnen ja koen elämän, tässä ja nyt.


Katselen maailmaa taas uusien lasien läpi; ehkä tämä terävä näkökenttä on minun maailmani todellisuus.