Olen nähnyt sinut

Minulle tapahtui eilen jotain tosi hätkähdyttävää. Ihminen, jonka olin tavannut vain pari kertaa elämäni aikana, kertoi yhtäkkiä äärettömän teräviä havaintoja minusta. Hän vain tuli siihen ja alkoi puhua. Olin väsynyt, pääni vähän sumuinen, mutta noiden sanojen teräväpiirteisyys ja osuvuus hätkähdyttivät. Ne pakottivat minut katsomaan suoraan, pyyhkäisivät väsymyksen taka-alalle. Silmäni avautuivat, sydämeni hakkasi kovemmin, happi virtasi nopeammin keuhkoihin.

Hetken tuntui, että elin vahvemmin kuin aikoihin. Nojauduin hieman taaksepäin, teki vähän mieli piiloutua muurin taakse. Miten sinä olet voinut nähdä minut?

Tuntui hyvältä, että joku tuntee minut ilman sanoja ja selityksiä. Syvästi hämmensi kuitenkin, että joku on vain minua tarkkailemalla nähnyt kaiken. Pelotti olla avoin. Salaisuudet usein suojelevat, ohjaavat katseet harhaan, estävät satuttamasta.

Hän on tarkkailija ja ajattelija, minä taas ei-ajattelija. En osaisi ikinä ihmistä kuvattaessa valita sanoja niin kuin hän. Minun sanoin takomani ihmiset ovat rikkonaisia ja raajattomia, epätodellisia.

Ihmisten erilaisuus hätkähdyttää joka kerta yhtä syvästi. Joka ikinen kerta se ravistelee minua niin, että voin vain jäädä tuijottamaan suu auki; muovaamani maailma on taas muuttanut muotoaan.

Mikään muu tässä maailmassa ei voi hätkähdyttää minua niin kuin ihmiset, sillä kommunikointi toisten kanssa avaa uusia ulottuvuuksia eteeni. Jokainen kohtaamani ihminen on uusi maailma.

Did you know

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Meidän piti eilen enkuntunnilla improvisoida puhe aloittamalla ”Did you know ---”. Tehtävänannon saadessani menin hetkeksi lukkoon, ajatukset pysähtyivät. En ole luonnostani mikään kovin hyvä tai rento esiintyjä, etenkään vieraalla kielellä. Sitten lukko kuitenkin hellitti otteensa ja pystyin ajattelemaan. Käteni lepäsi sillä hetkellä takkini päällä joten päätin kertoa siitä: Did you know that I bought this jacket for five euros?

Jälkeenpäin keskusteltiin siitä, miksi se esiintyminen on muka niin kamalaa. Opettaja kysyi, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos esitys menisi täysin metsään. Riippuen tietysti esiintymistilanteesta pahimmat vaihtoehdot olivat päätyminen youtubeen, työpaikan saamatta jääminen ja ihmisten nauru.

Okei, youtube tietysti olisi aika hirveä kohtalo, mutta muuten, mitä väliä? Ei kukaan muu muistaisi tapausta enää seuraavana päivänä.

”Did you know” –tehtävän tarkoituksena oli muistuttaa meitä niistä esiintymisen perusjutuista. (1) Muista ottaa yleisö haltuun ennen kuin avaat suusi. (2) Älä aloita jaarittelemalla tai ääntelemällä ymm tai ömm vaan mene suoraan asiaan, herätä yleisö vaikka sitten kysymyksellä Did you know. (3) Aloita ja lopeta tärkeimmillä pointeilla, keskikohta esityksestä kuitenkin unohdetaan. (4) Lopeta selkeästi: thank you lopussa saa aikaan aplodit, pieni pälyily taas herättää epävarmuutta yleisössä.

Esiintyminenhän on oikeastaan yksinkertaista. Niin yksinkertaista, että välillä ihmetyttää sekä oma että muiden pelko sitä kohtaan. Jo neljän kohdan listalla voi päästä perushyvään esitykseen. Esiintyminen ei todellakaan ole mitään ydinfysiikkaa. Jos olisin käyttänyt esiintymisen opiskeluun elämässä edes saman verran aikaa kuin vaikka nyt sen fysiikan, olisin varmasti puolet parempi esiintyjä kuin nyt. Entä kumpaa kauppatieteilijä tarvitsee elämässä enemmän: lukion pitkän fysiikan oppimäärää vai esiintymistaitoja?

Ihmettelen vahvasti, miksei Suomessa ole vielä minkäänlaista elämäntaito-oppiainetta. Siellä voitaisiin opettaa paitsi esiintymistä myös vaikkapa käyttäytymistä, elämänhallintaa, valintojen tekemistä ja itseilmaisua.

Erityisesti kansanedustaja Jani Toivola on toivonut tällaista Norjan mallin mukaista oppiainetta Suomeen, jossa pohjauduttaisiin draaman, sovittelun ja yhteisökasvatuksen metodeihin. Kulttuurimme on yhä individualistisempi; lapset eivät enää opi tärkeitä elämäntaitoja vanhemmilta sukupolvilta. Kun nuoren perheen vauva saa nuhan, kutsuvat vanhemmat paniikissa ambulanssin paikalle. Ei ole enää sitä sukupolvien ketjua, äitejä ja isoäitejä kertomassa, miten toimitaan. Ei ole yhteisöjä. Pitäisikö elämäntaidot saada perintönä äidinmaidossa vai kehittäisikö yhteiskunta meille elämäntaitosirun, jotta osattaisiin toimia? Väliaikaisena ratkaisuna elämäntaito-oppiaine voisi hyvinkin toimia.

Toivola twiittasi 7.10. Ylen Ajankohtaisen kakkosen kiusaamiskeskusteluun liittyen seuraavasti:

Norjassa taiteisiin perustuva ”elämäntaito” oppiaine. On läpi peruskoulun. Kiusaaminen romahti. Oppilaat ja opettajat voi paremmin. #a2ilta

Taito esiintyä ja ilmaista itseään on minun arvostuskategoriassani melkein siellä korkeimmalla paikalla. Kun niitä ei ole minulle opetettu enkä ole niissä mikään erityislahjakkuus, olen välillä pulassa. Koen olevani riittämätön. En osaa, hävettää, minussa on jotain vialla. Ajatukseni palaavat siihen, mitä professori Matti O. Huttunen sanoi 16.10. Helsingin avoimen yliopiston tunto-luennolla: Syyllisyys liittyy tekoon, häpeä minuun.

Kunpa kovin moni tämän hetken suomalaislapsi ei joutuisi isona häpeämään sitä, ettei osaa jotain, mitä hänelle ei ole koskaan opetettukaan.

Yes, I knew it, vastasi yksi yleisöstä esitykseni jälkeen. Nauratti. Mitä minä taas pelkäsinkään?

Palautteenannon vaikeus

Tein yhteen edelliseen työpaikkaani työharjoittelun. Työharjoittelu tarkoitti käytännössä noin kymmenen sivun kertomusta siitä, mitä tein työkseni, mitä olin oppinut ja niin edelleen.

Harjoitteluraportin kirjoittaminen tuntui silloin aikoinaan tosi typerältä. Kirjoitin sen tietysti jälkikäteen, noin kuukausi töiden lopettamisen jälkeen, joten piti yrittää tosissaan muistella asioita. Mitä haasteita kohtasinkaan aluksi? Mitä opin? Huomasinko joitain asioita työpaikalla, joissa olisi parannettavaa? Miten noita juttuja voisi parantaa?

Tuntui, että kirjoitan asioista, jotka piti oikein keksimällä keksiä. Kuitenkin kun tarpeeksi mietti ja pähkäili, alkoivat työnkuva ja sen epäkohdat hahmottua selkeämmin. Yhtäkkiä sieltä nousi ihan hyviä pointteja esiin. Vielä kun muutaman viikon ajan kirjoitusta viilailin ja lisäilin mieleen nousseita seikkoja mukaan, raportista tulikin yllättäen ihan hyvä.

Jälkikäteen työharjoitteluraportin laatiminen on osoittautunut hyödylliseksi. Opin katsomaan työpaikkaa etäämpää ja hahmottamaan työorganisaatiota selkeämmin. Opin kyseenalaistamaan vallitsevia työskentelytapoja.

Organisaatiokuviot eivät ole vain työpaikalle kuuluva asia, vaan ne toistuvat kaikkialla elämässä. Näen niitä samoja piirteitä esimerkiksi koulussa, melontaseurassa, biitsiseurassa ja ihan vain kaveriporukalla järjestetyssä mökkiviikonlopussa.

Suurimmaksi ongelmaksi koen joka puolella, ettei helppoa palautteenantokanavaa ole. Epävirallisessa vapaa-ajantoiminnassa on toki yleensä luonnollista ja suhteellisen helppoa antaa palautetta. Kuitenkin kun mennään vähänkin virallisemman organisaation suuntaan, käy tilanne hankalaksi. En minä anna kovin helposti työpaikalla palautetta, jos sitä ei joku suoraan kysy. En myöskään melontaseurassa ala selvittämään, kenelle palautetta voisi mistäkin asiasta antaa. Voisinko laittaa nettisivujen ulkoasusta palautetta ehkä sihteerille, puheenjohtajalle vai taloudenhoitajalle? Taitaa jäädä palautteet laittamatta.

On oikeastaan aika ihmeellistä, miten vaikeaa palautteen antamisesta on tehty kaikkialla. Palaute kun on se, joka rakentaa, uudistaa, parantaa. Uskon, että organisaatiot olisivat paljon parempia, jos palautteenantoa helpotettaisiin. Ihmiset organisaation arjesta tietävät paljon ja erityisesti, jos heitä kannustetaan tietämään.

Organisaatiot tarvitsevat elääkseen ja pinnalla pysyäkseen palautetta sekä korjattavista että positiivisista asioista. Positiivinen palaute kannustaa jatkamaan, antaa työnteolle merkitystä. Kriittinen palaute puolestaan auttaa korjaamaan, uusiutumaan sekä ennaltaehkäisemään tulevia ongelmia.

Miksi palautteenanto on sitten tehty niin vaikeaksi? Eivätkö organisaatiot ole valmiita ottamaan palautetta vastaan? Kenen tulisi käsitellä palaute ja päättää, mikä on rakentavaa palautetta? Miten ohjata palaute eteenpäin ihmisille, joita palaute koskee?

En ole itse ikinä ollut osa organisaatiota, jossa palautteenantojärjestelmä olisi onnistunut tosi hyvin. Kuvittelisin, että onnistunut järjestelmä tarkoittaisi jotain sellaista, jossa päästäisiin lähelle vapaa-ajan palautteenantotilannetta. Tilanteen luonnollisuus ja helppous kannustaisivat antamaan palautetta. Oletko sinä ollut tai oletko parhaillaan osa organisaatiota, jossa palautteenanto on viety uudelle tasolle? Jos näin on, niin kuulisin tosi mielelläni näistä kokemuksista. 

Nyt meni muuten hermot!

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Pelikenttä pienenee ja hämärtyy silmissä. Ahdistus mahassa ja rinnassa suurenee. Kaikkialla mustaa. Hakkaan sählymailani kappaleiksi ja osoitan mieltäni. Ei kiinnosta! Inhoan tätä peliä, inhoan noita ihmisiä, inhoan itseäni.

Tilanne menee ohi, höyry laskeutuu hieman, mutta keskittymiskyky on tiessään. Ärsyttää, harhailen kentällä, ärsyttää se, että harhailen kentällä.

Pyörämatka kämpälle vihdoin viilentää. Hämärtyvässä illassa ajelen hitaasti kohti kotia, tähdäten vesilätäkköihin, jotta olisin varmasti rapainen perillä. Kuvittelen tunteideni jo tasaantuneen, kun joku isompi porukka yllättäen harhailee edessäni pyörätiellä. Viha kuohahtaa taas: mitä ihmettä te teette minun tielläni? Viimeisiin liikennevaloihin pysähtyessä jo hävettää. Kuvittelenko olevani joku maailman napa, jonka tielle kenenkään ei kuulu osua huonoina hetkinä?

Toisinaan on huonoja päiviä, jolloin huono olo saattaa purkautua väärillä tavoilla. Ikään kuin olisi koko päivän kerännyt huonoa energiaa itseensä, kunnes enempää ei mahdu, ja se ryöpsähtää yli. Laukaisevan tekijän ei tarvitse olla mitään suurta, jos ollaan jo lähellä reunoja. Minulle riitti tällä kertaa se, ettei oma peli kulkenut sählyssä. Ja tietäähän tuon, kun lähtee nihkeällä fiiliksellä nihkeän päivän päätteeksi pelaamaan, ettei peli välttämättä kulje.

Kun minulla meni hermot, syytin siitä hetkellisesti itseni lisäksi myös muita. Tuntui, että mitä nuokin idiootit tuossa. Siinä tunteiden kuohussa koko maailma on hetken paha ja raivostuttava paikka.

Jälkikäteen illalla oli kurja olo. Totta kai yhden hermojen menetys pelikentällä vaikuttaa myös muihin. Joukkuelajeissa yhden fiilis on äkkiä kaikkien fiilis. Aloin muistella aiempia pelejä, joissa jollakin muulla olisi mennyt hermot. Muistin omat fiilikset noilta kerroilta, kun katseli tilannetta sivusta. Ensinnäkin reagoin itse kahdella eri tavalla tutun ihmisen hermojen menetykseen. On ollut tilanteita, joissa tunnen ihmisen ja tiedän, että hänellä menee hermot täysin ja pelkästään omaan peliin. Noissa tilanteissa tuon yhden tyypin hermoilu ei vaikuta ihan hirveästi omaan peliin. Sitten on tutun ihmisen hermoilua, joka kohdistetaan selvästi toisiin pelaajiin. Tuolloin oma fiilis pelistä on äkkiä kadoksissa. Sitten on tuntemattomien tai puolituttujen hermojen menetyksiä. Ne ottaa äkkiä itseensä. Mitä minä tein väärin?

Luulen, että ihmisille tekee ihan hyvää kokea ääritunteita toisinaan. Liiallinen tasaisuus puuduttaa. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi loukata syyttömiä sivullisia. Ei minulla ole oikeutta pilata kenenkään päivää sen takia, että minulla ei ole kivaa.

Ensi kerralla huonon päivän päätteeksi taidan kokeilla juoksulenkkiä tai kuntosalia. Yksilöliikunta kunniaan, jos ei pelihuumori riitä joukkueessa toimimiseen!

Minun on hyvä olla sinun kanssasi

Keskustelu soljuu, mielenkiintoisia puheenaiheita nousee yhä uusia, on helppo ja rento olla, helppo reagoida tunteella toisten sanomisiin. Ajatus ei karkaa mihinkään, vaan pysyy terävästi hetkessä. Suorastaan odotan jo seuraavaa puheenaihetta; mistä sitten keskusteltaisiin? Ei tarvitse pelätä mitään tai ketään, ei toisten sanomisia. Jokaisella on oma tilansa puhua, ja kunnioitus toisten puheenvuoroja kohtaan on luonnollista. Mitä sanotkin, minä haluan kuulla ja kuunnella. Olen kiinnostunut.

Jälkikäteen on hyvä fiilis. Niin kuin olisi ollut hetken kotona. Koti on se paikka, jonne minä kuulun. Kotona on hyvä olla.

Kommunikoinnin vaikeus

Luonnollinen ja inspiroiva keskusteluyhteys ei ole aina itsestäänselvyys. Joskus on jopa ihan todella työlästä yrittää olla toisen kanssa. Tuntuu, ettei mitään yhteyttä löydy, ja kommunikoinnin eteen täytyy oikein pinnistellä. Mitä se tuolla tarkoitti? Miksi se ei vastaa mitään? Apua, mitä minun nyt kuuluu sanoa? Epävarmuus saattaa olla vain toisen kommunikoijan osa, tai sitten se valtaa koko tilanteen; epävarmuuden voi haistaa ilmasta.

Toisinaan, niin inhottavalta kuin se tuntuukin myöntää, toinen ihminen ei jollain tavalla inspiroi tai kiinnosta. Tuo toinen ei kosketa minua. Ollaan sitten hiljaa.

Joskus tapaan tosi kiinnostavia ihmisiä, joita en vain osaa lähestyä. Ikään kuin välillämme olisi muuri, jonka läpi on hankala kommunikoida. On vaikea sanoa, kumpi tuon muurin on rakentanut, vai onko se ehkä tehty yhdessä. Toisinaan muurista löytyy aukkoja, voimme jakaa hetken yhdessä, sitten este on taas siinä.

Kommunikointi saattaa myös olla epätasapainoista. Jommallakummalla tai yhdellä ryhmästä on aivan loputtomasti asiaa ja kerrottavaa, kun taas toinen osapuoli tai muu ryhmä tuntee, ettei ole sanottavaa. Joku saattaa olla ”järjettömän puhelias” tai ”uskomattoman hiljainen”, kummalla puolella asiaa oletkin sitten katsomassa.

Kummallista, että me ihmiset olemme samaa lajiketta, että me koemme samoja haluja ja tarpeita, mutta keskinäinen kommunikointi ei olekaan helppoa. Miksi toisen ihmisen kohtaaminen on niin haastavaa?

Toisen kohtaamiseen vaikuttaa vahvasti senhetkinen mielentila. Itsevarmana on helppo kohdata periaatteessa kuka tahansa, väsyneenä töiden jälkeen taas mielellään välttää vastaantulijoiden katseita ja hautautuu peiton alle omiin oloihin. Kommunikointitilanteessa on siis arvioitava paitsi omaa, myös toisen mielialaa. Sain juuri tosi masentavaa palautetta töissä, anna minun olla. Tai okei, haluan tutustua, mutta miksi tämä on niin vaikeaa. Ehkä sinä sait tänään sitä masentavaa palautetta töissä, annan sinun olla.

Henkilökemia

Aina ei voi kuitenkaan syyttää hetkellistä mielialaa. Johonkin ihmiseen tutustumisen tai kohtaamisen kanssa saattaa törmätä aina samaan ongelmaan. Jotain puuttuu, jokin tökkii, jompaakumpaa ei kiinnosta. Silloin ollaan jossain siellä henkilökemian tieteen alueella, jossa etsitään syy-seuraussuhteita. Yhtä monta kuin on meitä ihmistä, yhtä monta syytä ja seurausta löytyy. On yleistettävä, kärjistettävä ja luokiteltava, jotta voitaisiin esittää ensimmäistäkään mallia.

Näin epätieteellisesti, oman kokemuksen ja havainnoinnin pohjalta jakaisin henkilökemiaan vaikuttavat asiat kolmeen osaan: arvot, tarpeet ja menneisyyden henkilösuhteet. Arvot ovat usein perittyjä, monesti kulttuurista riippuvaisia niin sanotusti mielipidekysymyksiä. Uskonnot opettavat, että jotkut arvot annetaan ylempää, jolloin ne ovat ihmisestä riippumattomia. Joka tapauksessa arvot ovat niitä asioita, jotka ovat kullekin ihmiselle jotain todella tärkeää. Ne määrittävät ihmistä, lähtevät sisimmästä ja piirtävät ulkomuodot. Jos minä arvostan nautintoa (vrt. egoismi) ja sinä altruismia, eli otat toisen ihmisen tarpeet huomioon ennen itseäsi, voi meidän lähtökohtaisesti olla vaikea tulla toimeen. Vastaavasti samat arvot jakavan kanssa kommunikointi voi tuntua helpolta. Ollaan kiinnostuneita ja tiedetään samoista asioista - positiivinen ajatusten vaihto aiheesta miellyttää usein enemmän kuin negatiivissävytteinen väittely itsellä tärkeistä asioista. Samanlaisuus, oma peilikuva viehättää.

Tarpeet määrittävät vahvasti kommunikointia ja uuteen ihmiseen tutustumista. Jokaisella on tarve kommunikoida. Tarpeen syvyys ja se, mitä muuta kommunikointitilanteesta halutaan, vaihtelevat kuitenkin suuresti. Jos ihminen esimerkiksi kokee, että hänen elämässään on hetkellisesti tarpeeksi ihmissuhteita, ei uuteen ihmiseen tutustuminen ole välttämättä avointa ja innostunutta. Tarpeiden ristiriita johtaa varautuneeseen kommunikointiin.

Menneisyyden henkilösuhteet vaikuttavat väistämättä niihin nykyisiin. Pettymyksiä kohdannut on arka luottamaan, ja pitkään yksinäisyyttä kokenut saattaa olla tosi halukas tutustumaan, mutta taidot ovat hukassa.

Kahden tai useamman ihmisen kohdatessa sekoittuu aina ennennäkemätön miksaus arvoja, tarpeita ja menneisyyden henkilösuhteita. Lisäksi tilanteeseen vaikuttaa varmasti vielä jokin sellainen henkilökemia, jota on vaikea määritellä. Se on jotain tunteen, aistien, intuition, luonnonlakien ja persoonien sekoitusta.

Liiasta pohdinnasta avoimuuteen

Loppujen lopuksi on kyse siitä, antaako toiselle ihmiselle mahdollisuuden. Olemalla avoin uusia ihmisiä kohtaan voi saada yllättäviä ystäviä. Maailma avartuu. Avoimuudella voi löytää uusia polkuja, joita kulkea – näkökulmia, joista tarkastella maailmaa.  Enää ei tarvitse istua järven rannalla tarkastelemassa heijastumia itsestään, vaan voi nostaa katseen ja nähdä niin kauas kuin itse haluaa nähdä. Minun on hyvä olla sinun kanssasi, kunhan löydän sinut ja haluan löytää sinut.

Sitten kun väsymys yllättää, on aina mahdollista palata hetkeksi kotiin. Nauttia siitä, miten kommunikointi voikin olla helppoa. 

Kuvien lähteenä: freedigitalphotos.net/