Uuden vuoden alkaessa

Joululoma takana, uusi vuosi edessä. Uuden vuoden lupaukseni oli jatkaa joulun ajaksi keskeytynyttä karkkilakkoa. Olin viime syksyn syömättä karkkia, ja jotenkin olo tuntui tavallista tasaisemmalta ja terveemmältä.

Aina vuoden vaihtuessa tulee sellainen olo, että pitäisi tehdä jonkinlainen katsaus edelliseen vuoteen. Mitä saavutin? Tutustuinko ihmisiin? Mitä juttuja yleensä muistan edellisestä vuodesta?

Itse muistan aina parhaiten kesän. Kai auringolla sitten on niin iso merkitys. Kesä näkyy kirkkaampana kuin muu vuosi: pelit, ihmiset, retket, jopa työt. Joskus mietityttää, miksi esi-isämme vaelsivat aikoinaan tähän kylmään maahan. En ole ihan varma, tekeekö pitkä, kylmä kausi ihmisille hyvää, vaikka neljä vuodenaikaa toisaalta tuovat vaihtelua.

Viime keväänä ei tapahtunut kai muuta jännää elämässäni kuin tämän blogin aloittaminen. Syksy on sen verran lähellä, että sen muistan kyllä. Sulkapalloharrastuksen aloittaminen, hyvin menneet kurssit koulussa, uudet ihmiset.

Hahmotan vuosia aikajanoina. Vuosi 2014 on aikajana, joka alkaa tammikuusta ja päättyy joulukuuhun. Välille on merkattu pykäliä merkittävistä tapahtumista. On hämmentävää, että kevät on melkein tyhjää täynnä.

Aina ei voi elää täysillä, se on totta. Silti tuntuu pahalta, kun liian usein tulee elettyä toivoen jotain parempaa tai odottaen tulevaa. Niin syntyy tyhjyys. Tyhjyys syntyy, kun ei keskity hetkeen. Ei arvosta sitä, mitä on. Olla olemassa, exist. Tulevaisuus ei ole vielä olemassa, se on vain pään sisällä toiveina ja ajatuksina. On hyvä, että on toiveita ja ajatuksia, mutta oikea elämä ei tapahdu pään sisällä.

En yritä elää tätä kevättä täysillä, mutta yritän pysähtyä useammin. On niin helppo mennä eteenpäin, mutta pysähtymistä on opeteltava. Luja vauhti tyhjentää pään ja saa olon tuntumaan lentämiseltä; pysähtyminen järjestelee asioita pään sisällä ja terävöittää maailman.

Elämän tarkoitus ei varmaan ole mennä lujaa tai olla pysähdyksissä, ja siksi molemmat vaihtoehdot tuntuvat joskus turhilta. Mutta ihminen on olemassa, ja siksi näen tärkeäksi sekä etenemisen että pysähtymisen. Ilman etenemistä en jaksaisi pysähtymistä. Pysähtyminen taas on ihmisyyttä, tai niin kuin René Descartes sen 1600-luvulla ilmaisi: Ajattelen, siis olen.

Toiset ovat enemmän pysähdyksissä, toiset etenevät lujempaa. Jotkut hahmottavat elämää aikajanana, jotkut sykleinä, jotkut ympyränä.  Ehkä joku ei ole ikinä kokenut tarvetta tuollaiseen hahmottamiseen. Kai se on onnellisuus, joka värittää nuo hahmotetut viivat, ympyrät, syklit tai vaikka sitten sen päänsisäisen tyhjyyden.

On lähdettävä elämään kevättä, jossa olisi paljon värejä. En voi määrätä tapahtumien kulkuja, mutta voin vaikuttaa niihin ja tehdä päätöksiä. Ehkä päätös vähemmän sokerin kuluttamiseen voi olla yksi askel hyvään suuntaan minun elämässäni.

Nyt kun ajattelen asiaa, niin elämä on myös polku. Nykyhetki on aina polulla kohdassa, jossa polku kaartuu mutkan taakse. Taipumukseni on rynnätä katsomaan, mitä polun mutkan takaa löytyy. Nyt yritän katsoa ympärilleni ja nauttia pitempään siitä odotuksen tunteesta, ennen kuin riennän eteenpäin. Jännittää.

Olen nähnyt sinut

Minulle tapahtui eilen jotain tosi hätkähdyttävää. Ihminen, jonka olin tavannut vain pari kertaa elämäni aikana, kertoi yhtäkkiä äärettömän teräviä havaintoja minusta. Hän vain tuli siihen ja alkoi puhua. Olin väsynyt, pääni vähän sumuinen, mutta noiden sanojen teräväpiirteisyys ja osuvuus hätkähdyttivät. Ne pakottivat minut katsomaan suoraan, pyyhkäisivät väsymyksen taka-alalle. Silmäni avautuivat, sydämeni hakkasi kovemmin, happi virtasi nopeammin keuhkoihin.

Hetken tuntui, että elin vahvemmin kuin aikoihin. Nojauduin hieman taaksepäin, teki vähän mieli piiloutua muurin taakse. Miten sinä olet voinut nähdä minut?

Tuntui hyvältä, että joku tuntee minut ilman sanoja ja selityksiä. Syvästi hämmensi kuitenkin, että joku on vain minua tarkkailemalla nähnyt kaiken. Pelotti olla avoin. Salaisuudet usein suojelevat, ohjaavat katseet harhaan, estävät satuttamasta.

Hän on tarkkailija ja ajattelija, minä taas ei-ajattelija. En osaisi ikinä ihmistä kuvattaessa valita sanoja niin kuin hän. Minun sanoin takomani ihmiset ovat rikkonaisia ja raajattomia, epätodellisia.

Ihmisten erilaisuus hätkähdyttää joka kerta yhtä syvästi. Joka ikinen kerta se ravistelee minua niin, että voin vain jäädä tuijottamaan suu auki; muovaamani maailma on taas muuttanut muotoaan.

Mikään muu tässä maailmassa ei voi hätkähdyttää minua niin kuin ihmiset, sillä kommunikointi toisten kanssa avaa uusia ulottuvuuksia eteeni. Jokainen kohtaamani ihminen on uusi maailma.

Maailman paras keli?

Avaan kerrostalomme ulko-oven ja astun hyiseen aamuun. Lämpöasteita on muutama ja jäinen sumutihku alkaa heti tunkeutua läpi vaatteiden. Käännyn takaisin ja haen sateenvarjon. Samalla nappaan hanskat mukaan. Ehkä kannattaa myös vetää takki kiinni.

Töissä puhutaan paljon säästä. On kamalan kylmä ja ihan hirveä keli. Osa kuvaa ärtymystään säähän ihan tosissaan kiroamalla. Myötäilen tietysti. Niin, onhan tuo aikamoinen sää. Ei olisi viikonloppuna uskonut, että takatalvi yllättää. Muistelen mielessäni viikonloppua, hetkiä Kaivarin kallioilla, Siivouspäivän hienoja löytöjä, kahvittelua Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, piknikiä mansikoineen. Sunnuntaina olin tukehtua kuumuuteen, kun juoksin Pasilan siltaa pitkin bussiin. Perjantaina taisin huomauttaa piknikillä kylmyydestä, vaikka mittarissa oli sellainen +25 vielä illansuussa.

Ei ihminen taida osata olla tyytyväinen, elää hetkessä ja nauttia. Tai sitten on vain tarve aukaista suu ja sanoa jotain. Harvoin nolaa itsensä, jos kommentoi säätä. Sään ollessa lämmin sanotaan huh onpa kuuma ja päinvastaisessa tilanteessa hyi kun on kylmä. Ikään kuin nuo olisivat ne repliikit, jotka kuuluvat tilanteeseen. Kaikki pysyvät tyytyväisinä ja tyyninä, jos käsikirjoitusta noudatetaan. Poikkeama saattaisi nostaa tunteet pintaan.

Totta puhuakseni olen ihan kamalan tyytyväinen tämän päivän kylmään säähän! Kylmä tuuli ja sade tuntuivat ihan käsittämättömän hyviltä, ne viilensivät pääni, saivat ajatukset taas rullaamaan. Töistä kotiin kävellessä laitoin pipon päähän ja annoin sateenvarjon pysyä laukussa. Sade kasteli pikkuhiljaa vaatteeni, oli vilu. Kävelin onnellisena, haistelin raikasta ilmaa, ajattelin lämmintä kotia.

Kotona luin koti-iltaan loistavasti sopivan kirjan (Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus). Ensimmäistä kertaa töiden alun jälkeen tuntui, että minulla oli lupa pysyä kotona, rentoutua ja vain loikoilla ilta kirjaa lukien. Nautin. Ja mitä tarvittiin, jotta tämä ilta oli mahdollinen? No, ei muuta kuin kamalan kylmä ja ihan hirveä keli.

Vasta nyt illalla huomasin, että oikeasti pidän tuosta kelistä. Töissä en edes ajatellut asiaa, en vaikka auoin suutani muiden mukana ja haukuin säätä. Tällä kertaa sää teki minulle todellisen palveluksen ja antoi mahdollisuuden hetken hengähdykseen. Kenties voisi useamminkin elää hetkessä ja hetken mukaan. Tylsäähän se olisi, jos voisimme itse valita sään. Älypuhelimesta löytyisi ohjelma ”valitse huomisen sää”. Vähän sama kuin ohjelma ”valitse millaisen lapsen haluat” tai ”rakenna oma elämäsi”. En edes usko, että tietäisimme, mikä meille on parhaaksi.

Yksi kaverini aukaisi kerran silmäni vähän vastaavassa asiassa. Olimme Lapissa ja ajelimme pitkiä välimatkoja, hän ratissa, minä vänkärin paikalla. Taisin sitten tapani mukaan aukaista suuni ja sanoa jotain matkan uuvuttavuudesta. En varmaan sen kummemmin ajatellut sanojani, vuorosanat vain tipahtelivat suustani, ne kuuluivat siihen matkustushetkeen. Kaverini ei kuitenkaan jatkanut tutuilla vuorosanoilla niinpä, nyt jo meinaa nukahtaa rattiin, vaan kertoi nauttivansa matkojen ajamisesta. Ei ole mihinkään kiire, on aikaa ajatella, ei ole pakko tehdä mitään. Voi laittaa hyvää musiikkia soimaan tai ajella hiljaisuudessa. Katsella maisemia tai uppoutua omiin mielenmaisemiin. Mikään melkein ei ole parempaa, kuin ajella loputtomasti, ilman paineita ja kiireitä. Yhtäkkiä kaverini käänsi tilanteen päälaelleen: matkustaessa kaikki on mahdollista.

Jälkikäteen olen palannut tuohon hetkeen ja hänen sanoihinsa usein. Uskomatonta, etten nähnyt ja ymmärtänyt noin yksinkertaista asiaa ennen. Sen sijaan, että kärsisin ja kärvistelisin, voin ihan hyvin nauttia. Tehdä hetkestä maailman parhaan. Ihan mieletöntä, miten toinen ihminen voi opettaa niin paljon muutamalla sanalla! Olen tuntenut itseni äärettömän tyhmäksi, mutta uskomattoman onnekkaaksi, että sain oivaltaa.