Pää tyhjänä vai aistit tukossa?

Mieleni on ollut aika lailla tyhjä jo monta kuukautta. Olen välillä istahtanut alas ja asettanut kädet läppärin näppäimistölle. Yrittänyt tuntea sen tutun voiman virtaavaan sormiin, toivonut sormien lähtevän itsestään liikkeelle. Niin usein olen istunut, niin usein pettyneenä sulkenut tyhjän tiedoston. Jos kirjoittaisin työkseni, niin kirjoittaisin vain. Mutta koska kirjoitan omaksi ilokseni ja harrastuksekseni, en halua kirjoittaa ilman oikeaa fiilistä. Väärällä fiiliksellä kirjoitetut tekstit maistuvat puulta, niitä ei tee mieli edes vilkaista jälkikäteen. Parhaimmillaan tekstit palauttavat elävästi mieleeni sen jonkun hyvän fiiliksen ja toivottavasti välittävät osan siitä fiiliksestä myös lukijoille.

Entä jos fiilistä ei vain tule? Ajan myötä alkaa epäilyttää. Ehkä tulkitsen oman oloni väärin. Kenties ylireagoin siihen pienenä tuntuvaan vastukseen, joka estää kirjoittamisen.   Pitäisikö vain kerta kaikkiaan istua alas ja alkaa lyödä näppäimiä? Kirjoittaa, kunnes fiilis olisi takaisin. Muutaman kerran tosiaan jopa kirjoitin. Kirjoitin mauttomia, hajuttomia kokonaisuuksia. Juttuja, joita ei jaksa lukea eikä niitä muista. Näkymättömiä, tylsiä tarinoita. Mitä muuta voisi odottaa tyhjästä päästä tulevaksi?

Kannattaisi varmaan vaan aina yrittää kuunnella omaa oloa. Istua alas, hengittää syvään. Nenän kautta sisään, suun kautta voimakkaasti ulos. Vetää rajat siihen ympärille esteiksi ulkomaailman häiriköille. Sellaisessa hetkessä itsestä tuntuu aina, etteivät vain aivot ole ajatteleva osa ihmistä, vaan koko keho. Kehon osat viestivät, kertovat olostaan, kommunikoivat keskenään. Aivot tuntuvat toimivan kommunikaation kääntökeskuksena, jotta viestijät voisivat muodostaa kokonaisuuden, ja että viestit voisivat tulla kehon ulkopuolelle.

Tällä hetkellä tunnen yhä vastuksen. Tunnen kehoni, joka haluaa edelleen olla tyhjä ja hiljainen.  Erityisesti niska ja silmät haluaisivat levätä. Silmät kaipaisivat pimeää huonetta, vähemmän valoärsykkeitä. Kädet kuitenkin hakeutuvat kirjoittamaan, jalat pyrkivät hypähtelemään ja happi virtaa keuhkoihin nopeasti.

Usein on vaikea kuulla, mitä keho haluaa viestiä. Erityisesti kaupunkielämän loputtomat ääni- ja valoärsykkeet turruttavat, estävät kuuntelemasta omaa kehoa.

Vielä vaikeampi on kuitenkin ymmärtää kehon viestejä, koska tuntuu, ettei ole aikaa ymmärtää. On mentävä eteenpäin. Vasta hiljaisella hiihtolenkillä, vaellusreissulla keskellä peltoja, metsän siimeksessä tai loputtoman aavalla merellä sitä herää. Tuntuu, kuin olisi ollut kuuro. Yhtäkkiä sitä sitten havahtuu hetkeen; näkö- ja kuuloaisti palautuvat. Silmät ymmyrkäisinä sitä voi katsella ympärille ja miettiä, mihin sitä oli niin kiireellä menossa viimeiset viikot ja kuukaudet.

Ihmiset ovat varmastikin eriasteisesti herkkiä ärsykkeille. Samalla kun joku rakastaa vaikkapa vilkasta sosiaalista elämää, uusia ihmisiä ja kovaäänistä musiikkia, toinen saattaa kokea samat asiat tukehduttavina, aistit tukkivina.

Luulen vähän, että itsessäni kaupunki aiheuttaa kahdenlaisia reaktioita. Ensinnäkin kaupungin meno stimuloi aistejani, mikä taas auttaa esimerkiksi mielikuvitustani vaeltamaan ja mieltäni pysymään vastaanottavaisena tai kiinnostuneena uusille asioille. Toisaalta taas tuntuu, että välillä aistini tukkeutuvat. Tuntuu kuin olisi loukussa, ettei tuntisi mitään. Huomaan rinnastavani jollain tavalla aistittomuuden ja pään tyhjyyden termillisesti toisiinsa.

On sanottu, että ihminen on laumaeläin. Mutta onko kaupunkityyppinen elämä ihmiselle luonnollista? Selviytyvätköhän toiset paremmin, aistejaan turruttamatta, elämästä kaupungissa?

"Aleksanterinkatualeksanteri" by Paasikivi - Oma teos.
Licensed under CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons

Kaipuu luontoon

Pyörällä ajaessa nenään tunkeutuu ihmeellinen haju. Meri. Kostea, suolainen meren tuoksu. Mieleen vilistävät miljoonat eri mielikuvat menneiltä kesiltä ja vuosilta. Melonta sivuaallokossa, se, miten aallot lyövät joka kerta yli kajakin. Keinuttaa, kylmää ja märkää. Silti naurattaa. Muisto purjeveneestä, miten tuuli ja aallon pärskeet tyhjentävät mielen. Entä ne Lauttasaaren kallioilla vietetyt kesäyöt, kun lokit huutavat ja kaikkialla sama tuoksu. Se sama tuoksu, joka tunkeutuu nenään ensimmäisenä, kun aamulla herää ja aurinko värjää kallioita.

Lapsuuteeni meri ei kuulunut. Sinne kuuluivat loputtomat pellot ja metsät. Ja järvet. Pohjanmaan lakeus. Siellä taivas oli suurempi kuin muualla ja tähdet kauniimpia. Lumi narskui talvisin, kun rakennettiin linnoja tai hypittiin ojiin autoja piiloon. Kesäisin kuovit juttelivat ”kuuli, kuuli” ja ”kuikuikui, kuikui”. Lannanajo, rehunteko ja kala olivat nekin osa kesien hajumaailmaa.

Hajut ja tuoksut palauttavat mieleen mitä ihmeellisimpiä muistoja mielen kätköistä. Minulle ne tänään toivat mieleen luonnon. Luonto on niin kaukana Pasilan betoniviidakosta, että hetkittäin sen olemassaolon saattaa jopa unohtaa. En edes oikein muista, milloin olisin viimeksi kunnolla liikkunut luonnossa. Tai no, reissussa ulkomailla sitä tulee kyllä tehtyä. Vähän sama kuin itsellä on puolet Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä kokematta, kun taas turisti saattaa kiertää nuo paikat viikonloppureissullaan Helsinkiin.

Helsingissä luontopaikkoihin menoon liittyy ongelmia. Ensinnäkin luonto on kauempana kuin maalla tai pienemmissä kaupungeissa. Toiseksi odotukset ovat jotenkin epärealistiset, kun sitten lopulta lähdetään luontoon. Mennään luontoretkellä ja odotetaan siltä jotain tosi siistiä. Seuran kuuluu olla hyvää, juttujen erinomaisia ja ilman täydellinen. Sitten istutaan hetki nuotiolla, yritetään tuntea jotain todellista ja lähdetään vähän pettyneinä kotiin. Seuraavalla kerralla, kun mietitään luontoon lähtemistä, ajatukseen sekoittuu nihkeä mielikuva edellisestä kerrasta – ei siellä kuitenkaan ole kivaa.

Itse helsinkiläisenä olen kasvanut irti luonnosta, kiinnittynyt tiukasti Pasilan betoniin. Kaipuu johonkin entiseen on kuitenkin jäljellä. Se on jokin alkukantainen kaipuu rauhasta, tasapainosta ja luonnollisuudesta. Mitenhän helsinkiläisenä voisi löytää taas luonnon? Onkohan se vain oman tahdon määrästä kiinni? Niin kuin että jos tahtoo tarpeeksi, myös löytää.

Olen etsinyt luontoa melomalla. Löytänytkin, hetkittäin. Kun kesäiltana töiden jälkeen nappaa kajakin Taka-Töölön Soutustadionilta, on hetkessä pois kaupungin melusta. Muutamalla melanvedolla pääsee keskelle ei mitään ja keskelle kaikkea. Veden tasassa voi hetken tuntea olevansa osa tätä maapalloa, eikä vain palanen ihmisten rakentamassa kaupungissa.

Mielikuva katkeaa, olen taas tässä. Ympärilläni betonia, rakennelmia, kovaa ja kylmää. On se kumma, että niin moni meistä ihmisistä haluaa asua kaupungissa. Muistaakseni jonkun arvion mukaan maailman väestöstä noin puolet asuu kaupungissa. Ja tiedätte varmaan trendin. Ehkä oma kaipuuni luontoon vielä jonain päivänä saa minut kuulumaan siihen toiseen puolikkaaseen. Ehkä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset hankkivat kesämökkejä.