Lintuja, käärmeitä ja muurahaisia Kopparnäsissä

Herään, on kuuma. Vedän makuupussin vetoketjun auki ja haparoin takin taskusta kännykän esiin. Kello näyttää 5.37. Väsyttää tolkuttomasti. Kolmen tunnin yöunet. Suljen silmät ja aion jatkaa unia, mutta jokin alkaa poreilla sisälläni. Pieni innostus johonkin. Ihan kuin tänään tapahtuisi jotain tosi jännää. Ai niin! Lintuharrastuksen eka päivä. Kopparnäsin pitäisi sitä paitsi olla oiva paikka eri lintulajien havaitsemiseen. Mutta kun väsyttää, jospa nukkuisin vielä tunnin. Sitten ajattelen taas niitä lintuja, vilkuilen merelle. Siellä niitä uiskentelee! Aijjai, nyt olen jo ihan liian hereillä. Kiskon vaatteet nopeasti päälle ja suuntaan kiikareiden ja lintukirjan kanssa rantaan. Ah, kaikenlaisia lintuja. En tunnista yhtäkään lajia.

Kopparnäsin kallioita aamuauringossa klo 5.55

Leirimme rakkahin

Aamun edetessä muutama laji tunnistetaan yhteistyöllä. Rantavesi on täynnä haahkoja. Urokset ovat komeita, ne päivittelevät kaiken aikaa ”oh-hohh”. Ihan kuin maailmassa riittäisi jok’ikinen hetki uutta hämmästeltävää. Naaraat taas kvaakattavat pehmeästi, matalalta. Poikaset puolestaan ovat söpöjä opetellessaan elämää. Pehmeän pörröisinä ne kiipeilevät kiville ja pulahtavat taas veteen.

Kauempana on alleja. Ainakin luultavasti. Väritys sopii (mustaa, valkoista, ruskeaa), ja ne huutelevat alleille tyypillisesti jotain sellaista kuin ”aa-ao-lii”. Tai ehkä ne hokevat vain omaa nimeään, itserakkaat.

Lisäksi läheltä viistää aina silloin tällöin tiiroja. Välillä olen tunnistavinani ohikiitäjän kalatiiraksi, välillä taas luulen näkeväni lapintiiralle tunnusomaiset mustat reunat siipien kärjissä.

Myöhemmin käymme kävelemässä rantaa pitkin. Näemme silkkiuikkuja pitkine kauloineen ja hienoine kampauksineen. Kanadanhanhet ovat kokoontuneet joukolla yhteen lahdenpoukamaan. Joutsenta kiikaroin pitkään, mutta tarkempi lajin tunnistaminen jää. Lisäksi merelle menee monia eri lokkeja, sorsia ja hanhia, joiden lajista ei ole harmainta aavistustakaan. Yhtä lajia yritimme kovasti istuttaa isokoskelon tunnusmerkkeihin. Myöhemmin nimeä muistellessa se kääntyi suussani isokuikeloksi. Ei siis kovin vakuuttavaa vielä.

Retkeltä tarttui kuitenkin mukaan paljon muutakin kuin lintutietämystä. Opin erityisen paljon rantakäärmeistä ja muurahaisista. Rantakalliot ja –kivikot suorastaan vilisivät rantakäärmeitä. En ole eläissäni nähnyt Suomen luonnossa kuin kyykäärmeitä, joten uusi tuttavuus kiehtoo. Sillä on jännät oranssit poskiviirut, ja uhattuna se sihisee kivasti kivien alta. Ihmettelen, kuten aina ennenkin, miten toisia käärmeet inhottaa ja pelottaa. Minusta ne ovat siistejä. Ilman jalkojakin ne liikkuvat uskomattoman nopeasti, haistelevat kielellä ilmaa ja jähmettyvät kuin kivi ilman kylmetessä. Ei meillä ihmisillä pitäisi olla mitään valittamista ilmoissa, käärmeet kun menettävät käytännössä kaiken siksi aikaa, kun aurinko päättää pysyä pilvessä.  

Kun yksi seurueestamme katkaisee muurahaiselta jalan, alkaa pohdinta proteesijalan kiinnittämisestä pinsettien ja liiman avulla. Kun muurahaisparan jalan katkaissut kaveri hetken päästä väittää, että muurahaisilla on hallitus, on innostus muurahaisiin valmis. Wikipedia ei kyllä vahvista tietoa hallituksesta, mutta muuten uskomatonta tietoa kyllä löytyy. Muurahaisilla on kuningatar, joka elää pesässä vankina ja toimii munintakoneena. Urosmuurahaiset eli kuhnurit lähtevät neitsytlennolle, parittelevat, pudottavat siipensä ja kohta kuolevat. Naaraita eli työläisiä löytyy moneen lähtöön – on ruuanhankkijoita, sotilaita, ruokasäiliöitä ja säätieteilijöitä. Lisäksi pesässä on toisista pesistä ryöstettyjä muurahaisia, jotka toimivat orjina. Lukeminen paljastaa yhä uusia uskomattomia juttuja muurahaisyhteiskunnasta. Pitäisikö pyhittää loppuelämä muurahaistutkinnalle eli myrmekologialle?

Aurinko lämmittää, melkein polttaa. Kalliot allamme lämpenevät. Meidän ja rantakäärmeiden on hyvä olla. 

Kiikarit saapuivat vihdoin Puolasta Saksan ja Tanskan kautta. Maailmaa nähneillä kiikareilla näkee varmaan terävästi.

Lintubongausta

Aloin bongaamaan lintuja. Tai siis tavallaan aloin, mutta en ole vielä selvinnyt ulos asti niitä katsomaan. Kirjastoon sen sijaan menin. Lainasin repullisen kirjoja ja CD-levyjä. Istun sitten iltaisin ja opettelen lintujen anatomiaa, kuten tertiaaleja, hartiahöyheniä ja aluloita. Saatan myös pelata jotain peliä (esim. Sanajahti) ja kuunnella samalla eri lintujen ääniä. Tuskin tunnistan vielä yhtäkään edes lauluääntä, mutta tavallaan peippo kuulostaa jo vähän tutulta. Sitten huomaan sekoittavani sen pajulinnun ääneen.

Luin ohjeita, joissa kerrottiin, että kannattaa opetella erilaisia muistisääntöjä linnun äänille. Niin kuin että keltasirkku laulaa ett, två, tre, fyra, fem, sex, sjuuuu-uuuuu! Tai sirittäjän laulu on kuin pyörittäisi kolikkoa kovalla alustalla.

Njäääh, todellisuudessa minä en ainakaan opi yhtään mitään. Jos maailmassa olisi kaksi lintua, jotka olisivat keltasirkku ja sirittäjä, saattaisin oppia kohtuudella. Mutta kun niitä on vähän enemmän kuin ne kaksi.

Tilasin myös kiikarit Puolasta, ja kuriirin pitäisi tuoda ne viikon sisään. Aion siis oppia tunnistamaan lintuja myös ulkonäöltä. Siksihän minä niistä hartiahöyhenistäkin luen. Kun lintukirjassa lukee, että kyynärsulat on valkoiset,  niin on varmaan ihan hyvä tietää, missä kohti linnussa on kyynärsulat.

Tällaista tänään. Katsotaan, kuinka pitkälle harrastusinto riittää. Vähän epäilen, pääsenkö yhtenäkään aamuna ylös siihen aikaan kuin todelliset lintuharrastajat. Toisaalta luin, että petolintuja näkee parhaiten aamupäivisin ennen kuin ne nousevat liian korkealle. Ehkä keskityn siis niihin. Mitä luulet, kuinkahan monta petolintua bongaan Pasilasta ekan vuoden aikana?