Haluan muistaa enemmän

Kirjoitin eilen päiväkirjaa toista kertaa sitten blogin aloittamisen.

Tuntui niin hyvältä kirjoittaa päiväkirjaa. Kirjoittaa vain itselle, tarvitsematta miettiä sen suurempia. Itselle kirjoittaessa voi laittaa vaikka pisteen jokaisen sanan väliin, käyttää ihan omia sanoja tai kirjoittaa tosi epäkiinnostavista asioista. Tekstin sisällöllä ei ole muuta merkitystä periaatteessa kuin selventää oman pään sisältöä. Tuo selkeys yleensä tulee jo noita sanoja muodostaessa; tekstiä ei tarvitse lukea jälkikäteen uudestaan.

Blogia kirjoittaessa täytyy miettiä, voisivatko lukijat olla kiinnostuneita aiheesta. Toisinaan kirjoitan tekstejä, jotka hylkään viime hetkellä niiden epäkiinnostavuudesta johtuen, ja tallennan ne vain tietokoneen syövereihin. Jos teksti on kuitenkin omasta mielestä ihan ok kiinnostava, täytyy yrittää tarkastaa kieliasua ja muokata tekstiä muutenkin. Tulenko ymmärretyksi, jos ilmaisen asian tällä tavalla? Ymmärtävätkö kaikki tästä päättelyketjusta sen, mitä minä sillä haen? Eteneekö teksti loogisessa järjestyksessä?

Päiväkirja ei kaipaa loogisuutta tai viimeisteltyä kieliasua. Ymmärrän lauseiden ja sanojen merkityksen, vaikkei niitä kukaan muu tässä maailmassa ymmärtäisi. Muulla ei ole väliä.

Aloitin päiväkirjan pitämisen 8-vuotiaana. Ala-asteella kirjoitukset koskivat lähinnä kivoja poikia, kuten että Teemu oli tänään yhtä aikaa uimakoulussa ja tyttökavereiden välisiä riitoja, kuten Minna ei halua puhua Tiinalle. Myöhemmin päiväkirja on toiminut pääasiassa pään selvittäjänä, mutta myös esimerkiksi toisinaan kirjoitusinnon purkamisen apuna, runoilualustana ja tukena yksinäisinä hetkinä. Joskus on mukava palata noihin vanhoihin hetkiin, muistaa juttuja joita ei muistaisi ilman päiväkirjaa. Tänään vaikka luin siitä, miten isäni sanoi minulle, kun olin 16 ja tehnyt jotain tosi typerää – parempi sopia riidat ennen kuin aurinko laskee. Kaunista.

Edellisessä päiväkirjamerkinnässä 13.4. kirjoitin kiireestä, holtittomuudesta ja rohkeudesta.  Olin juuri aloittanut blogin pitämisen ja koin olevani rohkea, kun uskaltauduin bloggaamaan. Kiireitä se toi toki mukanaan. Holtittomuus liittyi uskaltamiseen, mukavuusalueelta poistumiseen ja haluun kasvaa suuremmaksi.

En voi kuin suositella päiväkirjan pitämistä! On mukava muistaa enemmän.

Naikkonen vai muija?

                                  Kuvan lähde: FreeDigitalPhotos.net

”Meijän veljien kämpän vuokras joku naikkonen niitten reissun ajaksi”. Jotenkin näin totesi yksi kaveri tässä muutama päivä sitten. Naikkonen? Aha, mieleeni nouseekin tietty hyvin stereotyyppinen kuva naisesta. Minun mielessäni naikkonen on hoikka, tosi laitettu, ei kovinkaan älykäs ihminen. Melko lähellä blondia, mutta siinä missä blondi voi olla suloisella tavalla blondi, niin naikkosta en mielellään lähestyisi. Sanon ajatukseni ääneen ja yllätyn siitä, mitä tuo kaveri vastaa. Hänelle naikkonen on aika lailla sama kuin tyttö tai nainen, mutta nuo (minun suosimani) sanat ovat hänen suuhunsa ehkä vähän tylsiä. Hän kertoo myös käyttävänsä sanaa muija toisinaan, eikä siihenkään liity mitään sen kummempaa.

Wikisanakirja kertoo, että naikkonen on kevytkenkäinen, huoleton nainen. Mielenkiintoista, en itse liittänyt sanaan suoraan kevytkenkäisyyttä, vaikka ehkä jotain siihen viittaavaa. Entä mitä sanotaan muijasta? Sanalle löytyy kolme eri selitystä. Ensimmäinen kertoo, että muija on halventava nimitys ja arkikieltä. Toinen viittaa muijan tarkoittavan vaimoa ja kolmas äitiä. Itse olen törmännyt ainoastaan siihen, miten jotkut pojat puhuvat muijasta, kun tarkoittavat tyttökaveriaan.   

Entä akka, likka, tytsy, typy, eukko, emäntä, muori tai ämmä?

Olen aina ollut sitä mieltä, että suomenkieli on rikas. Sanat ovat usein tosi kuvaavia, ja tuntuu, että samalle sanalle löytyy tosi monia hieman erivivahteisia synonyymeja. Mietitään vaikka sitä tapaa, jolla ihminen puhuu ollessaan ärtynyt. Mieleeni tulee ainakin ärjyä, karjua, huutaa, rähistä, raivota, jyristä, rääkyä, kiljua, kirkua, meluta, ulvoa, jylistä ja raakkua. Nämä verbit ovat aika lähellä toisiaan, mutta silti jokaiseen liittyy oma vivahteensa.

Sanat, joissa ärrää ei ole paljoa, mielletään usein kauniiksi. Solina, kuulas, humala, pilvenhattara, loiva, humiseva, huuhkaja, kimallus – lempisanojeni lista on kai loputon.

Usein sanasta tekee kuitenkin kauniin tai ruman siihen liittyvä tiedostamatonkin assosiaatio. Olet ehkä tuntenut jonkun tosi ärsyttävän Annan (anteeksi kaikki Annat!), minkä takia Anna kuulostaa sinun korvaasi rumalta. Omaan korvaani taas särähti tosi pitkään sanayhdistelmä maistuu hyvälle, kun omassa murrepiirissä tai kotona käytettiin muotoa maistuu hyvältä.

Toisinaan sanan tarkoitus tekee periaatteessa muuten rumankuuloisesta sanasta kauniin. Omasta mielestäni rakkaus ärrineen on aika kova ja ruma sana, mutta sanan tarkoitus tekee siitä kauniin. Siihen liittyy positiivinen assosiaatio.

Olen huomannut, että ihmisten suullinen ja kirjallinen kielenkäyttö saattavat erota paljon toisistaan. Erityisesti puhutussa kielessä murteet ovat vahvasti esillä. Murteet rakentavat maantieteellisellä alueella jonkinlaista kollektiivista identiteettiä. Puhunko tätä murretta, haluanko olla osa tätä kulttuuria? Toisinaan myös murteisiin liittyy kummallisia assosiaatioita. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi voi melkein sietää oulua. Toisaalta tuo inho on ehkä poistumassa, koska huvituin suuresti Oulusta kertovasta laulusta Ihimeteltävää. Käykää kuuntelemassa!

Omasta kirjallisesta ilmaisustani sain äskettäin veljeltä palautetta. Veli koki, että kirjoitan vaikeasti. Käyttämäni sanat kuulemma ovat ainakin välillä outoja tai vaikeita.

Tavallaan olisi mukava miellyttää kaikkia. Olisi hienoa, että tulisi ainakin ymmärretyksi. Sitten kuitenkin, miettikääpä Suomea, jossa kaikki puhuisivat ja kirjoittaisivat samalla tavalla! Sanojen variaatiota supistettaisiin, nainen olisi nainen eikä enää ikinä naikkonen tai muija. Enää huudettaisiin, ei ärjyttäisi tai raakuttaisi. Voi että, olisihan se tylsää!

Tiedä vaikka minäkin vielä joskus rikastuttaisin kielenkäyttöäni uudella sanalla. En vain osaa päättää, kumpi olisi vähemmän hirveä, naikkonen vai muija.

 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Toimittaja Heikki Aittokoski muuten argumentoi myös sanojen käytöstä viikko sitten HS:n kirjoituksessaan.

Sukellus akateemiseen maailmaan

Mitä olen oppinut tällä viikolla?

On mielenkiintoista lähteä pohtimaan, mitä uutta päähän on tarttunut viikon aikana. Ensituntuma on, että lähinnä olen yrittänyt vaihteeksi ujuttautua takaisin akateemiseen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa hengaillaan yliopistolla, kuunnellaan puoliunessa professoreita aamutuimaan, keskustellaan fiksuja luennoilla, syödään meluisassa koulun ruokalassa ja ylipäätään tehdään paljon asioita, jotka eivät oikeastaan konkreettisesti vie mihinkään. Työn jälki on nopeasti tarkasteltuna nähtävissä vain läppärin sisuksissa, kun koulu-kansion alle kasaantuu yhä uusia ja uusia tiedostoja.

Toisaalta näin neljän vuoden yliopisto-opintojen jälkeen tuntuu, että myös ajatus kehittyy johonkin suuntaan. Omalla kohdalla kokonaisuuksien hahmottaminen on selkeämpää, kielenkäyttö formaalimpaa ja uusien asioiden oppiminen jollain tavalla tutumpaa, ikään kuin jokainen uusi asia kulkisi aivoihin tuttuja polkuja. Kielenkäytön muuttuminen melkein inhottaa, tuntuu että omasta ilmaisusta on kadonnut persoonallisuuden terävin kärki, kun tilalle sujahtaa helposti mitäänsanomattomia muotisanoja, kuten innovatiivisuus tai horisontaalinen. Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa on tärkeää käyttää tarkkoja, eksakteja ilmauksia, jotta asiat tulee ilmaistua kerralla selkeästi. Tieteellisessä maailmassa vallitsee omat sääntönsä, vähän kuin matematiikassa tai laissa. Sen sijaan vapaassa ilmaisussa kuuluisi vallita nimenmukaisesti vapaus. Henkilökohtaisesti arvostan myös vapaassa ilmaisussa tiettyjä sääntöjä, kuten kokonaisia lauseita tai isojen kirjaimien käyttöä, mutta noin periaatteessa kenttä on vapaa. Kentällä toimijat luovat tietyt sosiaaliset säännöt, joita noudatetaan kai lähinnä siksi, että tulisi kuulluksi. Jos esimerkiksi kirjoitat blogia, pidättäydyt ehkä tietyissä kieliopin normeissa, jotta lukijat ymmärtäisivät, ja että lukijoita ylipäätään riittäisi. Erottautuakseen on kuitenkin luotava oma tyylinsä, joka voi olla mitä tahansa runomittaisten lauseiden käytöstä huikean tietomäärän esittämiseen ymmärrettävästi. Minusta tuntuu, että minullakin oli joskus oma tyylini. Nyt tulee mieleen vain akateemisen maailman ilmaisut ja vaikutteet englannista. Äsken esimerkiksi mietin hetken tosissaan, miten ilmaista suomeksi I used to have. Entä tapa, jolla aloitin tämän kappaleen? On mielenkiintoista lähteä pohtimaan - kuin suoraan vasta kirjoittamani kandin jostain metatekstiosioista. Huh, luovuus ja persoonallisuushan tässä akateemisessa maailmassa näyttävät hukkuvan.

Aika suomalainen tapa mennä asiaan negatiivisen kautta: kun kysytään, mitä olen oppinut, kerron ensin, mitä en ole oppinut tai missä asiassa olen mennyt kehityksessä toiseen suuntaan. Ehkä kysymys oli turhan vaikeasti aseteltu. On tosi vähän asioita, jotka voi sanoa oppineensa muutaman päivän aikavälillä. Taidan ottaa mukaan siis myös asioita, joiden oppimisessa tai hahmottamisessa tunnen kehittyneeni edes hiukan viikon aikana. Jotta ekasta blogipostauksesta ei tulisi kamalan pitkää niin kerron vasta seuraavassa postauksessa, mitä oikeastaan opin.