Itsensä ylittämisestä ja ihmisten erilaisuudesta

Pidin viime torstaina enkun kurssin loppuesityksen. Puhuin Twitteristä, siitä, miksi yritysten kannattaisi alkaa twiittaamaan. Löydätte Prezi-esitykseni täältä.

Esitysvisuaalien valmistelu sinänsä oli jo juttu. Valitsin Prezistä yhden peruspohjista, täytin sen esityssisällölläni ja uh – se näytti hirveältä! Laimealta ja mitäänsanomattomalta. Voin melkein pahoin kun ajattelin, että pitäisi ruveta säätämään kuvien, fonttien ja värimaailmoiden kanssa. Sitten saapui kämppikseni, ojensi auttavan kätensä, ja jo alkoi näyttää hyvältä!

Aiheessa ei ollut muita rajoitteita kuin että sen piti olla business related ja itse esityksen persuasive eli suostutteleva (ei esim. informatiivinen). On yllättävän hankala lähteä miettimään aihetta, jos saa valita ihan mitä tahansa. Niinpä kaverini keksikin aiheeni. Poimin vain hyvistä ideoista sen, joka edes vähän sykähdytti.

Olen aika keskiverto esiintyjä. En hyvä, mutta en erityisen huonokaan. En kuitenkaan missään nimessä mitenkään inspiroiva tai rento esiintyjä. Yksi suurimmista ongelmistani esiintyessä on se, että kun kohtaan jonkun katseen yleisöstä, pääni tyhjenee. Näen nauravat silmät, huvittuneisuuden, rypistyneet kulmat, epäilevän pilkahduksen. Yhtäkkiä eläydynkin siihen katsojaan ja unohdan esiintymisen. Ongelma ei ainakaan helpotu, jos joudun esiintymään vieraalla kielellä.

Tällä kertaa päätin vain seurata millintarkasti ohjeita. Pitäydyn annetussa ajassa, valmistelen erittäin selkeän rakenteen, pidän yleisön mukana kertomalla koko ajan missä mennään, suunnittelen terävät ja sopivat aloitukset ja lopetukset, valmistaudun esitykseen puhumalla sen ääneen (rehearsing). En käytännössä jättänyt mitään sattuman varaan. Esiintymistä edeltävänä päivänä pidin esityksen vielä kolmelle kaverilleni, mistä oli varmasti suunnaton apu.

Otin myös vähän mallia Steve Jobsin ja Barack Obaman puheista. Katsottiin molempien puheita tunneilla yhdessä, ja harvoin olen kuullut esiintyjien käyttävän niin yksinkertaista kieltä. Niin päätin, etten puhu kieltäni solmuun vaan pitäydyn minäkin yksinkertaisessa kielessä.

Niin minä sain esityksestä viitosen. Ajattele, täydet pisteet! On uskomatonta onnistua alueella, joka on itselle heikkous. En edelleenkään ollut mielestäni hyvä, mutta vedin niin kuin kaikki kuulemani ja lukemani ohjeet neuvoivat. Tunnen itseni melkein huijariksi.

A: En keksinyt itse aihetta. B: En valmistellut itse visuaaleja. C: Käytin kavereita testiyleisönä. D: Matkin muita esiintyjiä. Jne.

Silti. Vitonen. Heheh, ei hullumpaa. Tästä lähtien elämänohjeeni onkin ehkä, että jos olet jollakin alueella heikoilla, hyödy muiden vahvuuksista. Pyydä apua, matki, hyödy kaikin keinoin! Sitä paitsi apu on varmasti jossakin vaiheessa vastavuoroista. Toisten vahvuuksista hyötymällä elämä rullailee eteenpäin puolet helpommin.

Did you know

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Meidän piti eilen enkuntunnilla improvisoida puhe aloittamalla ”Did you know ---”. Tehtävänannon saadessani menin hetkeksi lukkoon, ajatukset pysähtyivät. En ole luonnostani mikään kovin hyvä tai rento esiintyjä, etenkään vieraalla kielellä. Sitten lukko kuitenkin hellitti otteensa ja pystyin ajattelemaan. Käteni lepäsi sillä hetkellä takkini päällä joten päätin kertoa siitä: Did you know that I bought this jacket for five euros?

Jälkeenpäin keskusteltiin siitä, miksi se esiintyminen on muka niin kamalaa. Opettaja kysyi, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos esitys menisi täysin metsään. Riippuen tietysti esiintymistilanteesta pahimmat vaihtoehdot olivat päätyminen youtubeen, työpaikan saamatta jääminen ja ihmisten nauru.

Okei, youtube tietysti olisi aika hirveä kohtalo, mutta muuten, mitä väliä? Ei kukaan muu muistaisi tapausta enää seuraavana päivänä.

”Did you know” –tehtävän tarkoituksena oli muistuttaa meitä niistä esiintymisen perusjutuista. (1) Muista ottaa yleisö haltuun ennen kuin avaat suusi. (2) Älä aloita jaarittelemalla tai ääntelemällä ymm tai ömm vaan mene suoraan asiaan, herätä yleisö vaikka sitten kysymyksellä Did you know. (3) Aloita ja lopeta tärkeimmillä pointeilla, keskikohta esityksestä kuitenkin unohdetaan. (4) Lopeta selkeästi: thank you lopussa saa aikaan aplodit, pieni pälyily taas herättää epävarmuutta yleisössä.

Esiintyminenhän on oikeastaan yksinkertaista. Niin yksinkertaista, että välillä ihmetyttää sekä oma että muiden pelko sitä kohtaan. Jo neljän kohdan listalla voi päästä perushyvään esitykseen. Esiintyminen ei todellakaan ole mitään ydinfysiikkaa. Jos olisin käyttänyt esiintymisen opiskeluun elämässä edes saman verran aikaa kuin vaikka nyt sen fysiikan, olisin varmasti puolet parempi esiintyjä kuin nyt. Entä kumpaa kauppatieteilijä tarvitsee elämässä enemmän: lukion pitkän fysiikan oppimäärää vai esiintymistaitoja?

Ihmettelen vahvasti, miksei Suomessa ole vielä minkäänlaista elämäntaito-oppiainetta. Siellä voitaisiin opettaa paitsi esiintymistä myös vaikkapa käyttäytymistä, elämänhallintaa, valintojen tekemistä ja itseilmaisua.

Erityisesti kansanedustaja Jani Toivola on toivonut tällaista Norjan mallin mukaista oppiainetta Suomeen, jossa pohjauduttaisiin draaman, sovittelun ja yhteisökasvatuksen metodeihin. Kulttuurimme on yhä individualistisempi; lapset eivät enää opi tärkeitä elämäntaitoja vanhemmilta sukupolvilta. Kun nuoren perheen vauva saa nuhan, kutsuvat vanhemmat paniikissa ambulanssin paikalle. Ei ole enää sitä sukupolvien ketjua, äitejä ja isoäitejä kertomassa, miten toimitaan. Ei ole yhteisöjä. Pitäisikö elämäntaidot saada perintönä äidinmaidossa vai kehittäisikö yhteiskunta meille elämäntaitosirun, jotta osattaisiin toimia? Väliaikaisena ratkaisuna elämäntaito-oppiaine voisi hyvinkin toimia.

Toivola twiittasi 7.10. Ylen Ajankohtaisen kakkosen kiusaamiskeskusteluun liittyen seuraavasti:

Norjassa taiteisiin perustuva ”elämäntaito” oppiaine. On läpi peruskoulun. Kiusaaminen romahti. Oppilaat ja opettajat voi paremmin. #a2ilta

Taito esiintyä ja ilmaista itseään on minun arvostuskategoriassani melkein siellä korkeimmalla paikalla. Kun niitä ei ole minulle opetettu enkä ole niissä mikään erityislahjakkuus, olen välillä pulassa. Koen olevani riittämätön. En osaa, hävettää, minussa on jotain vialla. Ajatukseni palaavat siihen, mitä professori Matti O. Huttunen sanoi 16.10. Helsingin avoimen yliopiston tunto-luennolla: Syyllisyys liittyy tekoon, häpeä minuun.

Kunpa kovin moni tämän hetken suomalaislapsi ei joutuisi isona häpeämään sitä, ettei osaa jotain, mitä hänelle ei ole koskaan opetettukaan.

Yes, I knew it, vastasi yksi yleisöstä esitykseni jälkeen. Nauratti. Mitä minä taas pelkäsinkään?

Puhetta lukukausimaksuista

Luin muutama viikko sitten Kauppalehden pääkirjoituksen (9.4.2014), joka käsitteli lukukausimaksuja. Pääkirjoitus otti kantaa siihen, pitäisikö EU:n ulkopuolelta tuleville korkeakouluopiskelijoille määrätä lukukausimaksu. Jäin miettimään asiaa.

Suomi on tunnettu koulutuksen ilmaisuudesta. Jokainen kouluun sisälle pääsevä voi opiskella vaikka kuinka pitkälle, ja opiskelijoita vieläpä tuetaan monin tavoin. Tähän asti myös ulkomaalaiset ovat saaneet pääosin nauttia tästä opiskelun ilmaisuudesta. Ulkomaalaisen opiskelijan asema ei kuitenkaan ole täysin verrattavissa suomalaiseen opiskelijaan. Ensinnäkin Suomeen tulijalla täytyy olla tilillään 6 720 euroa, jotta oleskelulupa myönnetään (Maahanmuuttovirasto). Suomalaista opintotukea ulkomaalaiset opiskelijat eivät saa.

Lukukausimaksuista puhutaan käsittääkseni pääasiassa, koska epäillään, että Suomi kouluttaa ilmaiseksi työntekijöitä muille maille. Keskustelua lienee lisännyt myös uusi yliopistolaki. Uusi laki irrotti yliopistot valtiosta ja teki niistä itsenäisiä säätiöitä. Samalla ne irrotettiin valtion budjettitaloudesta. Valtiolta kuitenkin virtaa edelleen rahaa yliopistoille yliopistolaissa säädettyjen tehtävien suorittamista varten.

Vuosina 2010-2014 Suomessa on ollut käynnissä lukukausimaksukokeilu. Siihen osallistuminen oli yliopistoille vapaaehtoista. Aalto-yliopisto oli yksi niistä harvoista, jotka olivat kokeilussa mukana.  Ainakin Aalto-yliopiston ylioppilaskunta piti kokeilua epäonnistuneena: maksujen keräämisen kustannukset olivat tuottoja suuremmat, ja maksut vähensivät kansainvälisten opiskelijoiden määrää.

Rakas naapurimme Ruotsi otti lukukausimaksut käyttöön vuonna 2011 EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Maksun määrä on 8 000 – 55 000 euroa vuodessa. Aluksi maksun käyttöönotto vähensi Ruotsiin tulevien opiskelijoiden määrää 85 prosenttia. Ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä on sittemmin lähtenyt taas nousuun, mutta lähellekään entisiä lukemia ei ole päästy. (Kauppalehti 9.4.14.)

Nyt Suomessa yritetään päättää, mitä tehdä lukukausimaksujen kanssa. Seurataanko Ruotsin (epäonnistunutta) mallia vai jatketaanko ilman mitään maksuja?

Lukukausimaksujen yksi suurista vastustajista on Harvardissa opettava professori Pasi Sahlberg. Hänen mukaansa suurin osa ulkomaalaisten opiskelijoiden maahan tuomasta rahasta ei tule lukukausimaksuista, vaan muusta kulutuksesta. Kun otetaan huomioon muiden maiden epäonnistuneet mallin käyttöönotot, olisivat lukukausimaksut virhe kansantalouden kannalta. (Helsingin yliopisto 31.1.14.)

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto Penttilä puolestaan on lukukausimaksujen innokas kannattaja. Hänen mukaansa Sahlbergin ajatus ulkomaalaisten opiskelijoiden tuomasta rahasta asettaa tulot (opiskelijan kulutus) ja menot (koulutus yliopistossa) epätasapainoon. Kun voitot kohdistuvat yksityiselle sektorille, tulevat menot valtion eli veronmaksajan maksettavaksi. Penttilä korostaa, että lukukausimaksut lisäisivät tarjottavan opetuksen laatua. Tällä hetkellä opiskelijat vaativat sosiaalietuuksia; lukukausimaksu saisi vaatimaan laadukasta opetusta.

Hyviä argumentteja molemmilta, ja niitä löytyisi varmasti lisää. On kuitenkin turha monimutkaistaa asiaa tässä vaiheessa enempää.

Itse uskon, ettei lukukausimaksun käyttöönotto ratkaisisi mitään juuri nyt. Muiden maiden malleja seuraamalla kohdattaisiin vain samat ongelmat kuin nekin ovat kohdanneet. Tarkoitus ei ole ulkomaalaisten opiskelijoiden katoaminen Suomesta. Päinvastoin, kansainvälisyys on yksi tärkeimmistä asioista nyky-yliopistoissa.

Ei ole kuitenkaan kiva, että koulutamme täällä ilmaiseksi tyyppejä, jotka heti valmistuttuaan palaavat omiin maihinsa asiantuntijatehtäviin. Jos joku fiksu ihminen keksisi toimivan lukukausimaksumallin, kannattaisin sitä heti. Jotta tällainen malli kehitettäisiin, tarvitaan kai keskustelua, keskustelua ja taas keskustelua.

Tärkeintä mielestäni tällä hetkellä olisi, että ulkomaalaisten olisi pakko opiskella suomea yliopistoissa. Jos vastavalmistunut ei osaa suomea, ovat työllistymismahdollisuudet Suomessa melko heikot. Aasialainen kaverini valmistuu kuukauden sisään Helsingin yliopistosta ja haluaisi palavasti jäädä Suomeen, mutta työpaikan löytäminen on tosi haastavaa. Jopa kaikki työnhakusivustot ovat suomenkielisiä, joten jo niillä liikkuminen on oma ongelmansa. Hän ei ole opiskellut suomea juurikaan, koska se ei ollut pakollista. Varmaan moni tekee saman ”virheen” – opiskeluaikana muut opiskeltavat asiat tuntuvat tärkeämmiltä ja haasteita on tarpeeksi ilman uutta vaikeaa kieltäkin. Yliopistossa selviää ilman suomea, mutta työelämässä tilanne on pitkälti eri. Työelämän ja yliopistojen vuoropuhelu olisi suotavaa myös tässä asiassa.

Kuvien lähde: www.freedigitalphotos.net

Sukellus akateemiseen maailmaan

Mitä olen oppinut tällä viikolla?

On mielenkiintoista lähteä pohtimaan, mitä uutta päähän on tarttunut viikon aikana. Ensituntuma on, että lähinnä olen yrittänyt vaihteeksi ujuttautua takaisin akateemiseen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa hengaillaan yliopistolla, kuunnellaan puoliunessa professoreita aamutuimaan, keskustellaan fiksuja luennoilla, syödään meluisassa koulun ruokalassa ja ylipäätään tehdään paljon asioita, jotka eivät oikeastaan konkreettisesti vie mihinkään. Työn jälki on nopeasti tarkasteltuna nähtävissä vain läppärin sisuksissa, kun koulu-kansion alle kasaantuu yhä uusia ja uusia tiedostoja.

Toisaalta näin neljän vuoden yliopisto-opintojen jälkeen tuntuu, että myös ajatus kehittyy johonkin suuntaan. Omalla kohdalla kokonaisuuksien hahmottaminen on selkeämpää, kielenkäyttö formaalimpaa ja uusien asioiden oppiminen jollain tavalla tutumpaa, ikään kuin jokainen uusi asia kulkisi aivoihin tuttuja polkuja. Kielenkäytön muuttuminen melkein inhottaa, tuntuu että omasta ilmaisusta on kadonnut persoonallisuuden terävin kärki, kun tilalle sujahtaa helposti mitäänsanomattomia muotisanoja, kuten innovatiivisuus tai horisontaalinen. Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa on tärkeää käyttää tarkkoja, eksakteja ilmauksia, jotta asiat tulee ilmaistua kerralla selkeästi. Tieteellisessä maailmassa vallitsee omat sääntönsä, vähän kuin matematiikassa tai laissa. Sen sijaan vapaassa ilmaisussa kuuluisi vallita nimenmukaisesti vapaus. Henkilökohtaisesti arvostan myös vapaassa ilmaisussa tiettyjä sääntöjä, kuten kokonaisia lauseita tai isojen kirjaimien käyttöä, mutta noin periaatteessa kenttä on vapaa. Kentällä toimijat luovat tietyt sosiaaliset säännöt, joita noudatetaan kai lähinnä siksi, että tulisi kuulluksi. Jos esimerkiksi kirjoitat blogia, pidättäydyt ehkä tietyissä kieliopin normeissa, jotta lukijat ymmärtäisivät, ja että lukijoita ylipäätään riittäisi. Erottautuakseen on kuitenkin luotava oma tyylinsä, joka voi olla mitä tahansa runomittaisten lauseiden käytöstä huikean tietomäärän esittämiseen ymmärrettävästi. Minusta tuntuu, että minullakin oli joskus oma tyylini. Nyt tulee mieleen vain akateemisen maailman ilmaisut ja vaikutteet englannista. Äsken esimerkiksi mietin hetken tosissaan, miten ilmaista suomeksi I used to have. Entä tapa, jolla aloitin tämän kappaleen? On mielenkiintoista lähteä pohtimaan - kuin suoraan vasta kirjoittamani kandin jostain metatekstiosioista. Huh, luovuus ja persoonallisuushan tässä akateemisessa maailmassa näyttävät hukkuvan.

Aika suomalainen tapa mennä asiaan negatiivisen kautta: kun kysytään, mitä olen oppinut, kerron ensin, mitä en ole oppinut tai missä asiassa olen mennyt kehityksessä toiseen suuntaan. Ehkä kysymys oli turhan vaikeasti aseteltu. On tosi vähän asioita, jotka voi sanoa oppineensa muutaman päivän aikavälillä. Taidan ottaa mukaan siis myös asioita, joiden oppimisessa tai hahmottamisessa tunnen kehittyneeni edes hiukan viikon aikana. Jotta ekasta blogipostauksesta ei tulisi kamalan pitkää niin kerron vasta seuraavassa postauksessa, mitä oikeastaan opin.