Itsensä ylittämisestä ja ihmisten erilaisuudesta

Pidin viime torstaina enkun kurssin loppuesityksen. Puhuin Twitteristä, siitä, miksi yritysten kannattaisi alkaa twiittaamaan. Löydätte Prezi-esitykseni täältä.

Esitysvisuaalien valmistelu sinänsä oli jo juttu. Valitsin Prezistä yhden peruspohjista, täytin sen esityssisällölläni ja uh – se näytti hirveältä! Laimealta ja mitäänsanomattomalta. Voin melkein pahoin kun ajattelin, että pitäisi ruveta säätämään kuvien, fonttien ja värimaailmoiden kanssa. Sitten saapui kämppikseni, ojensi auttavan kätensä, ja jo alkoi näyttää hyvältä!

Aiheessa ei ollut muita rajoitteita kuin että sen piti olla business related ja itse esityksen persuasive eli suostutteleva (ei esim. informatiivinen). On yllättävän hankala lähteä miettimään aihetta, jos saa valita ihan mitä tahansa. Niinpä kaverini keksikin aiheeni. Poimin vain hyvistä ideoista sen, joka edes vähän sykähdytti.

Olen aika keskiverto esiintyjä. En hyvä, mutta en erityisen huonokaan. En kuitenkaan missään nimessä mitenkään inspiroiva tai rento esiintyjä. Yksi suurimmista ongelmistani esiintyessä on se, että kun kohtaan jonkun katseen yleisöstä, pääni tyhjenee. Näen nauravat silmät, huvittuneisuuden, rypistyneet kulmat, epäilevän pilkahduksen. Yhtäkkiä eläydynkin siihen katsojaan ja unohdan esiintymisen. Ongelma ei ainakaan helpotu, jos joudun esiintymään vieraalla kielellä.

Tällä kertaa päätin vain seurata millintarkasti ohjeita. Pitäydyn annetussa ajassa, valmistelen erittäin selkeän rakenteen, pidän yleisön mukana kertomalla koko ajan missä mennään, suunnittelen terävät ja sopivat aloitukset ja lopetukset, valmistaudun esitykseen puhumalla sen ääneen (rehearsing). En käytännössä jättänyt mitään sattuman varaan. Esiintymistä edeltävänä päivänä pidin esityksen vielä kolmelle kaverilleni, mistä oli varmasti suunnaton apu.

Otin myös vähän mallia Steve Jobsin ja Barack Obaman puheista. Katsottiin molempien puheita tunneilla yhdessä, ja harvoin olen kuullut esiintyjien käyttävän niin yksinkertaista kieltä. Niin päätin, etten puhu kieltäni solmuun vaan pitäydyn minäkin yksinkertaisessa kielessä.

Niin minä sain esityksestä viitosen. Ajattele, täydet pisteet! On uskomatonta onnistua alueella, joka on itselle heikkous. En edelleenkään ollut mielestäni hyvä, mutta vedin niin kuin kaikki kuulemani ja lukemani ohjeet neuvoivat. Tunnen itseni melkein huijariksi.

A: En keksinyt itse aihetta. B: En valmistellut itse visuaaleja. C: Käytin kavereita testiyleisönä. D: Matkin muita esiintyjiä. Jne.

Silti. Vitonen. Heheh, ei hullumpaa. Tästä lähtien elämänohjeeni onkin ehkä, että jos olet jollakin alueella heikoilla, hyödy muiden vahvuuksista. Pyydä apua, matki, hyödy kaikin keinoin! Sitä paitsi apu on varmasti jossakin vaiheessa vastavuoroista. Toisten vahvuuksista hyötymällä elämä rullailee eteenpäin puolet helpommin.

Did you know

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Meidän piti eilen enkuntunnilla improvisoida puhe aloittamalla ”Did you know ---”. Tehtävänannon saadessani menin hetkeksi lukkoon, ajatukset pysähtyivät. En ole luonnostani mikään kovin hyvä tai rento esiintyjä, etenkään vieraalla kielellä. Sitten lukko kuitenkin hellitti otteensa ja pystyin ajattelemaan. Käteni lepäsi sillä hetkellä takkini päällä joten päätin kertoa siitä: Did you know that I bought this jacket for five euros?

Jälkeenpäin keskusteltiin siitä, miksi se esiintyminen on muka niin kamalaa. Opettaja kysyi, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua, jos esitys menisi täysin metsään. Riippuen tietysti esiintymistilanteesta pahimmat vaihtoehdot olivat päätyminen youtubeen, työpaikan saamatta jääminen ja ihmisten nauru.

Okei, youtube tietysti olisi aika hirveä kohtalo, mutta muuten, mitä väliä? Ei kukaan muu muistaisi tapausta enää seuraavana päivänä.

”Did you know” –tehtävän tarkoituksena oli muistuttaa meitä niistä esiintymisen perusjutuista. (1) Muista ottaa yleisö haltuun ennen kuin avaat suusi. (2) Älä aloita jaarittelemalla tai ääntelemällä ymm tai ömm vaan mene suoraan asiaan, herätä yleisö vaikka sitten kysymyksellä Did you know. (3) Aloita ja lopeta tärkeimmillä pointeilla, keskikohta esityksestä kuitenkin unohdetaan. (4) Lopeta selkeästi: thank you lopussa saa aikaan aplodit, pieni pälyily taas herättää epävarmuutta yleisössä.

Esiintyminenhän on oikeastaan yksinkertaista. Niin yksinkertaista, että välillä ihmetyttää sekä oma että muiden pelko sitä kohtaan. Jo neljän kohdan listalla voi päästä perushyvään esitykseen. Esiintyminen ei todellakaan ole mitään ydinfysiikkaa. Jos olisin käyttänyt esiintymisen opiskeluun elämässä edes saman verran aikaa kuin vaikka nyt sen fysiikan, olisin varmasti puolet parempi esiintyjä kuin nyt. Entä kumpaa kauppatieteilijä tarvitsee elämässä enemmän: lukion pitkän fysiikan oppimäärää vai esiintymistaitoja?

Ihmettelen vahvasti, miksei Suomessa ole vielä minkäänlaista elämäntaito-oppiainetta. Siellä voitaisiin opettaa paitsi esiintymistä myös vaikkapa käyttäytymistä, elämänhallintaa, valintojen tekemistä ja itseilmaisua.

Erityisesti kansanedustaja Jani Toivola on toivonut tällaista Norjan mallin mukaista oppiainetta Suomeen, jossa pohjauduttaisiin draaman, sovittelun ja yhteisökasvatuksen metodeihin. Kulttuurimme on yhä individualistisempi; lapset eivät enää opi tärkeitä elämäntaitoja vanhemmilta sukupolvilta. Kun nuoren perheen vauva saa nuhan, kutsuvat vanhemmat paniikissa ambulanssin paikalle. Ei ole enää sitä sukupolvien ketjua, äitejä ja isoäitejä kertomassa, miten toimitaan. Ei ole yhteisöjä. Pitäisikö elämäntaidot saada perintönä äidinmaidossa vai kehittäisikö yhteiskunta meille elämäntaitosirun, jotta osattaisiin toimia? Väliaikaisena ratkaisuna elämäntaito-oppiaine voisi hyvinkin toimia.

Toivola twiittasi 7.10. Ylen Ajankohtaisen kakkosen kiusaamiskeskusteluun liittyen seuraavasti:

Norjassa taiteisiin perustuva ”elämäntaito” oppiaine. On läpi peruskoulun. Kiusaaminen romahti. Oppilaat ja opettajat voi paremmin. #a2ilta

Taito esiintyä ja ilmaista itseään on minun arvostuskategoriassani melkein siellä korkeimmalla paikalla. Kun niitä ei ole minulle opetettu enkä ole niissä mikään erityislahjakkuus, olen välillä pulassa. Koen olevani riittämätön. En osaa, hävettää, minussa on jotain vialla. Ajatukseni palaavat siihen, mitä professori Matti O. Huttunen sanoi 16.10. Helsingin avoimen yliopiston tunto-luennolla: Syyllisyys liittyy tekoon, häpeä minuun.

Kunpa kovin moni tämän hetken suomalaislapsi ei joutuisi isona häpeämään sitä, ettei osaa jotain, mitä hänelle ei ole koskaan opetettukaan.

Yes, I knew it, vastasi yksi yleisöstä esitykseni jälkeen. Nauratti. Mitä minä taas pelkäsinkään?

Palautteenannon vaikeus

Tein yhteen edelliseen työpaikkaani työharjoittelun. Työharjoittelu tarkoitti käytännössä noin kymmenen sivun kertomusta siitä, mitä tein työkseni, mitä olin oppinut ja niin edelleen.

Harjoitteluraportin kirjoittaminen tuntui silloin aikoinaan tosi typerältä. Kirjoitin sen tietysti jälkikäteen, noin kuukausi töiden lopettamisen jälkeen, joten piti yrittää tosissaan muistella asioita. Mitä haasteita kohtasinkaan aluksi? Mitä opin? Huomasinko joitain asioita työpaikalla, joissa olisi parannettavaa? Miten noita juttuja voisi parantaa?

Tuntui, että kirjoitan asioista, jotka piti oikein keksimällä keksiä. Kuitenkin kun tarpeeksi mietti ja pähkäili, alkoivat työnkuva ja sen epäkohdat hahmottua selkeämmin. Yhtäkkiä sieltä nousi ihan hyviä pointteja esiin. Vielä kun muutaman viikon ajan kirjoitusta viilailin ja lisäilin mieleen nousseita seikkoja mukaan, raportista tulikin yllättäen ihan hyvä.

Jälkikäteen työharjoitteluraportin laatiminen on osoittautunut hyödylliseksi. Opin katsomaan työpaikkaa etäämpää ja hahmottamaan työorganisaatiota selkeämmin. Opin kyseenalaistamaan vallitsevia työskentelytapoja.

Organisaatiokuviot eivät ole vain työpaikalle kuuluva asia, vaan ne toistuvat kaikkialla elämässä. Näen niitä samoja piirteitä esimerkiksi koulussa, melontaseurassa, biitsiseurassa ja ihan vain kaveriporukalla järjestetyssä mökkiviikonlopussa.

Suurimmaksi ongelmaksi koen joka puolella, ettei helppoa palautteenantokanavaa ole. Epävirallisessa vapaa-ajantoiminnassa on toki yleensä luonnollista ja suhteellisen helppoa antaa palautetta. Kuitenkin kun mennään vähänkin virallisemman organisaation suuntaan, käy tilanne hankalaksi. En minä anna kovin helposti työpaikalla palautetta, jos sitä ei joku suoraan kysy. En myöskään melontaseurassa ala selvittämään, kenelle palautetta voisi mistäkin asiasta antaa. Voisinko laittaa nettisivujen ulkoasusta palautetta ehkä sihteerille, puheenjohtajalle vai taloudenhoitajalle? Taitaa jäädä palautteet laittamatta.

On oikeastaan aika ihmeellistä, miten vaikeaa palautteen antamisesta on tehty kaikkialla. Palaute kun on se, joka rakentaa, uudistaa, parantaa. Uskon, että organisaatiot olisivat paljon parempia, jos palautteenantoa helpotettaisiin. Ihmiset organisaation arjesta tietävät paljon ja erityisesti, jos heitä kannustetaan tietämään.

Organisaatiot tarvitsevat elääkseen ja pinnalla pysyäkseen palautetta sekä korjattavista että positiivisista asioista. Positiivinen palaute kannustaa jatkamaan, antaa työnteolle merkitystä. Kriittinen palaute puolestaan auttaa korjaamaan, uusiutumaan sekä ennaltaehkäisemään tulevia ongelmia.

Miksi palautteenanto on sitten tehty niin vaikeaksi? Eivätkö organisaatiot ole valmiita ottamaan palautetta vastaan? Kenen tulisi käsitellä palaute ja päättää, mikä on rakentavaa palautetta? Miten ohjata palaute eteenpäin ihmisille, joita palaute koskee?

En ole itse ikinä ollut osa organisaatiota, jossa palautteenantojärjestelmä olisi onnistunut tosi hyvin. Kuvittelisin, että onnistunut järjestelmä tarkoittaisi jotain sellaista, jossa päästäisiin lähelle vapaa-ajan palautteenantotilannetta. Tilanteen luonnollisuus ja helppous kannustaisivat antamaan palautetta. Oletko sinä ollut tai oletko parhaillaan osa organisaatiota, jossa palautteenanto on viety uudelle tasolle? Jos näin on, niin kuulisin tosi mielelläni näistä kokemuksista. 

Minun on hyvä olla sinun kanssasi

Keskustelu soljuu, mielenkiintoisia puheenaiheita nousee yhä uusia, on helppo ja rento olla, helppo reagoida tunteella toisten sanomisiin. Ajatus ei karkaa mihinkään, vaan pysyy terävästi hetkessä. Suorastaan odotan jo seuraavaa puheenaihetta; mistä sitten keskusteltaisiin? Ei tarvitse pelätä mitään tai ketään, ei toisten sanomisia. Jokaisella on oma tilansa puhua, ja kunnioitus toisten puheenvuoroja kohtaan on luonnollista. Mitä sanotkin, minä haluan kuulla ja kuunnella. Olen kiinnostunut.

Jälkikäteen on hyvä fiilis. Niin kuin olisi ollut hetken kotona. Koti on se paikka, jonne minä kuulun. Kotona on hyvä olla.

Kommunikoinnin vaikeus

Luonnollinen ja inspiroiva keskusteluyhteys ei ole aina itsestäänselvyys. Joskus on jopa ihan todella työlästä yrittää olla toisen kanssa. Tuntuu, ettei mitään yhteyttä löydy, ja kommunikoinnin eteen täytyy oikein pinnistellä. Mitä se tuolla tarkoitti? Miksi se ei vastaa mitään? Apua, mitä minun nyt kuuluu sanoa? Epävarmuus saattaa olla vain toisen kommunikoijan osa, tai sitten se valtaa koko tilanteen; epävarmuuden voi haistaa ilmasta.

Toisinaan, niin inhottavalta kuin se tuntuukin myöntää, toinen ihminen ei jollain tavalla inspiroi tai kiinnosta. Tuo toinen ei kosketa minua. Ollaan sitten hiljaa.

Joskus tapaan tosi kiinnostavia ihmisiä, joita en vain osaa lähestyä. Ikään kuin välillämme olisi muuri, jonka läpi on hankala kommunikoida. On vaikea sanoa, kumpi tuon muurin on rakentanut, vai onko se ehkä tehty yhdessä. Toisinaan muurista löytyy aukkoja, voimme jakaa hetken yhdessä, sitten este on taas siinä.

Kommunikointi saattaa myös olla epätasapainoista. Jommallakummalla tai yhdellä ryhmästä on aivan loputtomasti asiaa ja kerrottavaa, kun taas toinen osapuoli tai muu ryhmä tuntee, ettei ole sanottavaa. Joku saattaa olla ”järjettömän puhelias” tai ”uskomattoman hiljainen”, kummalla puolella asiaa oletkin sitten katsomassa.

Kummallista, että me ihmiset olemme samaa lajiketta, että me koemme samoja haluja ja tarpeita, mutta keskinäinen kommunikointi ei olekaan helppoa. Miksi toisen ihmisen kohtaaminen on niin haastavaa?

Toisen kohtaamiseen vaikuttaa vahvasti senhetkinen mielentila. Itsevarmana on helppo kohdata periaatteessa kuka tahansa, väsyneenä töiden jälkeen taas mielellään välttää vastaantulijoiden katseita ja hautautuu peiton alle omiin oloihin. Kommunikointitilanteessa on siis arvioitava paitsi omaa, myös toisen mielialaa. Sain juuri tosi masentavaa palautetta töissä, anna minun olla. Tai okei, haluan tutustua, mutta miksi tämä on niin vaikeaa. Ehkä sinä sait tänään sitä masentavaa palautetta töissä, annan sinun olla.

Henkilökemia

Aina ei voi kuitenkaan syyttää hetkellistä mielialaa. Johonkin ihmiseen tutustumisen tai kohtaamisen kanssa saattaa törmätä aina samaan ongelmaan. Jotain puuttuu, jokin tökkii, jompaakumpaa ei kiinnosta. Silloin ollaan jossain siellä henkilökemian tieteen alueella, jossa etsitään syy-seuraussuhteita. Yhtä monta kuin on meitä ihmistä, yhtä monta syytä ja seurausta löytyy. On yleistettävä, kärjistettävä ja luokiteltava, jotta voitaisiin esittää ensimmäistäkään mallia.

Näin epätieteellisesti, oman kokemuksen ja havainnoinnin pohjalta jakaisin henkilökemiaan vaikuttavat asiat kolmeen osaan: arvot, tarpeet ja menneisyyden henkilösuhteet. Arvot ovat usein perittyjä, monesti kulttuurista riippuvaisia niin sanotusti mielipidekysymyksiä. Uskonnot opettavat, että jotkut arvot annetaan ylempää, jolloin ne ovat ihmisestä riippumattomia. Joka tapauksessa arvot ovat niitä asioita, jotka ovat kullekin ihmiselle jotain todella tärkeää. Ne määrittävät ihmistä, lähtevät sisimmästä ja piirtävät ulkomuodot. Jos minä arvostan nautintoa (vrt. egoismi) ja sinä altruismia, eli otat toisen ihmisen tarpeet huomioon ennen itseäsi, voi meidän lähtökohtaisesti olla vaikea tulla toimeen. Vastaavasti samat arvot jakavan kanssa kommunikointi voi tuntua helpolta. Ollaan kiinnostuneita ja tiedetään samoista asioista - positiivinen ajatusten vaihto aiheesta miellyttää usein enemmän kuin negatiivissävytteinen väittely itsellä tärkeistä asioista. Samanlaisuus, oma peilikuva viehättää.

Tarpeet määrittävät vahvasti kommunikointia ja uuteen ihmiseen tutustumista. Jokaisella on tarve kommunikoida. Tarpeen syvyys ja se, mitä muuta kommunikointitilanteesta halutaan, vaihtelevat kuitenkin suuresti. Jos ihminen esimerkiksi kokee, että hänen elämässään on hetkellisesti tarpeeksi ihmissuhteita, ei uuteen ihmiseen tutustuminen ole välttämättä avointa ja innostunutta. Tarpeiden ristiriita johtaa varautuneeseen kommunikointiin.

Menneisyyden henkilösuhteet vaikuttavat väistämättä niihin nykyisiin. Pettymyksiä kohdannut on arka luottamaan, ja pitkään yksinäisyyttä kokenut saattaa olla tosi halukas tutustumaan, mutta taidot ovat hukassa.

Kahden tai useamman ihmisen kohdatessa sekoittuu aina ennennäkemätön miksaus arvoja, tarpeita ja menneisyyden henkilösuhteita. Lisäksi tilanteeseen vaikuttaa varmasti vielä jokin sellainen henkilökemia, jota on vaikea määritellä. Se on jotain tunteen, aistien, intuition, luonnonlakien ja persoonien sekoitusta.

Liiasta pohdinnasta avoimuuteen

Loppujen lopuksi on kyse siitä, antaako toiselle ihmiselle mahdollisuuden. Olemalla avoin uusia ihmisiä kohtaan voi saada yllättäviä ystäviä. Maailma avartuu. Avoimuudella voi löytää uusia polkuja, joita kulkea – näkökulmia, joista tarkastella maailmaa.  Enää ei tarvitse istua järven rannalla tarkastelemassa heijastumia itsestään, vaan voi nostaa katseen ja nähdä niin kauas kuin itse haluaa nähdä. Minun on hyvä olla sinun kanssasi, kunhan löydän sinut ja haluan löytää sinut.

Sitten kun väsymys yllättää, on aina mahdollista palata hetkeksi kotiin. Nauttia siitä, miten kommunikointi voikin olla helppoa. 

Kuvien lähteenä: freedigitalphotos.net/

Naikkonen vai muija?

                                  Kuvan lähde: FreeDigitalPhotos.net

”Meijän veljien kämpän vuokras joku naikkonen niitten reissun ajaksi”. Jotenkin näin totesi yksi kaveri tässä muutama päivä sitten. Naikkonen? Aha, mieleeni nouseekin tietty hyvin stereotyyppinen kuva naisesta. Minun mielessäni naikkonen on hoikka, tosi laitettu, ei kovinkaan älykäs ihminen. Melko lähellä blondia, mutta siinä missä blondi voi olla suloisella tavalla blondi, niin naikkosta en mielellään lähestyisi. Sanon ajatukseni ääneen ja yllätyn siitä, mitä tuo kaveri vastaa. Hänelle naikkonen on aika lailla sama kuin tyttö tai nainen, mutta nuo (minun suosimani) sanat ovat hänen suuhunsa ehkä vähän tylsiä. Hän kertoo myös käyttävänsä sanaa muija toisinaan, eikä siihenkään liity mitään sen kummempaa.

Wikisanakirja kertoo, että naikkonen on kevytkenkäinen, huoleton nainen. Mielenkiintoista, en itse liittänyt sanaan suoraan kevytkenkäisyyttä, vaikka ehkä jotain siihen viittaavaa. Entä mitä sanotaan muijasta? Sanalle löytyy kolme eri selitystä. Ensimmäinen kertoo, että muija on halventava nimitys ja arkikieltä. Toinen viittaa muijan tarkoittavan vaimoa ja kolmas äitiä. Itse olen törmännyt ainoastaan siihen, miten jotkut pojat puhuvat muijasta, kun tarkoittavat tyttökaveriaan.   

Entä akka, likka, tytsy, typy, eukko, emäntä, muori tai ämmä?

Olen aina ollut sitä mieltä, että suomenkieli on rikas. Sanat ovat usein tosi kuvaavia, ja tuntuu, että samalle sanalle löytyy tosi monia hieman erivivahteisia synonyymeja. Mietitään vaikka sitä tapaa, jolla ihminen puhuu ollessaan ärtynyt. Mieleeni tulee ainakin ärjyä, karjua, huutaa, rähistä, raivota, jyristä, rääkyä, kiljua, kirkua, meluta, ulvoa, jylistä ja raakkua. Nämä verbit ovat aika lähellä toisiaan, mutta silti jokaiseen liittyy oma vivahteensa.

Sanat, joissa ärrää ei ole paljoa, mielletään usein kauniiksi. Solina, kuulas, humala, pilvenhattara, loiva, humiseva, huuhkaja, kimallus – lempisanojeni lista on kai loputon.

Usein sanasta tekee kuitenkin kauniin tai ruman siihen liittyvä tiedostamatonkin assosiaatio. Olet ehkä tuntenut jonkun tosi ärsyttävän Annan (anteeksi kaikki Annat!), minkä takia Anna kuulostaa sinun korvaasi rumalta. Omaan korvaani taas särähti tosi pitkään sanayhdistelmä maistuu hyvälle, kun omassa murrepiirissä tai kotona käytettiin muotoa maistuu hyvältä.

Toisinaan sanan tarkoitus tekee periaatteessa muuten rumankuuloisesta sanasta kauniin. Omasta mielestäni rakkaus ärrineen on aika kova ja ruma sana, mutta sanan tarkoitus tekee siitä kauniin. Siihen liittyy positiivinen assosiaatio.

Olen huomannut, että ihmisten suullinen ja kirjallinen kielenkäyttö saattavat erota paljon toisistaan. Erityisesti puhutussa kielessä murteet ovat vahvasti esillä. Murteet rakentavat maantieteellisellä alueella jonkinlaista kollektiivista identiteettiä. Puhunko tätä murretta, haluanko olla osa tätä kulttuuria? Toisinaan myös murteisiin liittyy kummallisia assosiaatioita. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi voi melkein sietää oulua. Toisaalta tuo inho on ehkä poistumassa, koska huvituin suuresti Oulusta kertovasta laulusta Ihimeteltävää. Käykää kuuntelemassa!

Omasta kirjallisesta ilmaisustani sain äskettäin veljeltä palautetta. Veli koki, että kirjoitan vaikeasti. Käyttämäni sanat kuulemma ovat ainakin välillä outoja tai vaikeita.

Tavallaan olisi mukava miellyttää kaikkia. Olisi hienoa, että tulisi ainakin ymmärretyksi. Sitten kuitenkin, miettikääpä Suomea, jossa kaikki puhuisivat ja kirjoittaisivat samalla tavalla! Sanojen variaatiota supistettaisiin, nainen olisi nainen eikä enää ikinä naikkonen tai muija. Enää huudettaisiin, ei ärjyttäisi tai raakuttaisi. Voi että, olisihan se tylsää!

Tiedä vaikka minäkin vielä joskus rikastuttaisin kielenkäyttöäni uudella sanalla. En vain osaa päättää, kumpi olisi vähemmän hirveä, naikkonen vai muija.

 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Toimittaja Heikki Aittokoski muuten argumentoi myös sanojen käytöstä viikko sitten HS:n kirjoituksessaan.

Miten erottua työhakemuksella?

Osallistuin viime jaksossa Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa Digitaalinen viestintä ja media –kurssille. Kurssin viimeisenä työnä oli laatia innovatiivinen työhakemus, jossa käytetään hyväksi sosiaalista mediaa.

Tehtävänanto mahdollisti myös fiktiivisen hakemuksen laatimisen. Tuntui kuitenkin tosi turhalta lähteä kuluttamaan aikaa fiktiiviseen hakuprosessiin, kun työnhaku oikeasti on minulle ajankohtaista. Niinpä alusta asti oli selvää, että yrittäisin oikeasti hyötyä tästä tehtävästä. Muutenkin nykyään huomaan, että koulujutuissa minulle yhä tärkeämpää on, että oikeasti hyötyisin ja oppisin kaikesta, mitä siellä teen. Ehkä sitä on vähän siis kasvanut niistä lukioajoista, jolloin päällimmäinen ajatus oli päästä mahdollisimman vähällä.

Tarkoitukseni on siis hakea töitä taloushallinnosta. Löysinkin kiinnostavan oloisen työpaikkailmoituksen koskien vuosilomasijaisuutta Esperi Care –konsernin taloushallinnossa. Ei siis muuta kuin työnhakuun!

Alkuun en tiennyt, mistä lähteä liikenteeseen. Saadakseni ideoita selailin muutamia kurssin vetäjien linkittämiä juttuja, kuten Land Your Dream Job With 25 Innovative Resume Ideas (Michael Poh). Alkoi tuntua, ettei tämä ole ollenkaan hyvä idea hakea talousalan töitä. Nuo netistä löytyvät huippuinnovatiiviset hakemukset vaikuttivat minun silmääni lähinnä sekavilta. Kuka haluaa palkata yritykseensä laskentatoimen ammattilaisen, joka sooloilee jollain kuvan, värien ja äänen sekamelskalla hakemuksessaan?

Okei, oli haettava uutta lähestymistapaa tehtävään. Seuraavaksi luin Dave Martinin kirjoittaman jutun onlineprofiilien hyödyntämisestä rekrytoinnissa. Martin kirjoittaa, että läsnäolo somessa on paljon aidompaa kuin se informaatio, jota perinteisessä rekrytoinnissa tarjotaan työnantajille. Yhtäkkiä silmäni avautuivat - enköhän minäkin rekrytoijan asemassa haluaisi tietää nimenomaan, minkälainen tyyppi hakija oikeasti on! Varsinkin pienemmissä yrityksissä uuden työntekijän palkkaaminen on todella iso investointi, ja onnistunut rekrytointi saattaa olla jopa elintärkeää firman tulevaisuuden kannalta. Some-kanavia hyödyntävän hakemuksen aitous voisi ainakin nopeuttaa palkkausprosessia ja ehkä myös nopeasti karsia ne tyypit, jotka eivät ainakaan sovi yritykseen.

Päätin laatia työhakemukseni Prezi-esityksenä. Esitystä työstäessäni pidin kaiken aikaa silmällä työpaikkailmoituksen tärkeimpiä kohtia, kuten kohtia edellytämme ja pääasialliset tehtävät. Jos työpaikkailmoituksessa esimerkiksi vaaditaan tiettyjä tietoteknisiä taitoja, on varmasti tärkeää kertoa omasta IT-osaamisesta. Tässä linkki esitykseen:

http://prezi.com/uxz4ifi3kg8l/?utm_campaign=share&utm_medium=copy&rc=ex0share

Mitä mieltä sinä olet tällaisesta uudenlaisesta työhakemuksesta? Voisiko se toimia? Entä ovatko tällaiset visuaaliset hakemukset vain luovalle alalle kuuluvia, vai voiko niitä hyödyntää myös esimerkiksi juuri taloushallinnon töitä etsiessä? Mitä lisäarvoa some-kanavia hyödyntävä hakemus tuo suhteessa perinteiseen hakukirje plus CV –formaattiin?

Itse jään mielenkiinnolla seuraamaan, hyödynkö uudenlaisesta hakemuksestani mitään. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä tehtävä joka tapauksessa.