Kirjasuositus: Eva Wahlström - Rajoilla

Oulunkylän kirjasto yllätti minut taas! Bestseller-kirjojen seasta löysin oikean kultakimpaleen: Eva Wahlströmin omaelämäkerrallisen teoksen Rajoilla (2014). Jo kirjan ulkoasu oli niin energisoiva, ettei kirjaa mitenkään voinut jättää lainaamatta.

Kirja kertoo Wahlströmin urasta nyrkkeilijänä. Nyrkkeily menee naisen elämässä kaiken muun edelle. Kipu, käyminen kuoleman rajamailla tai se tosiseikka, ettei hän pysty kävelemään, eivät estä nyrkkeilyä. Jostakin kumpuaa aina vain kasvava voima, intohimo ja rakkaus lajia kohtaan.

Opin kirjasta muutamia seikkoja, ehkä useampia kuin yleensä kirjoista. Siksikin pidin siitä niin paljon.

Opin, että jos nautinnoista kieltäytyy elämässä tarpeeksi pitkään, ei ole enää mitään, mistä nauttia. Kieltäytyminen johtaa usein pikku hiljaa siihen, ettei asiaa enää tee mieli. Jos kieltäydyt vuosia suklaasta, sitä tuskin enää tekee mieli. Jos joskus laittaisikin palan suuhun, todennäköisesti tuntisi vain huonoa omaatuntoa. Ehkä kannattaa siis yrittää nauttia niistä asioista, joista nauttii. Ikävää, jos jonain päivänä heräisi sellaiseen todellisuuteen, ettei enää nauti mistään.

Wahlströmin valmentaja Ripa sanoi, että lajissa kuin lajissa parhaaksi tulee vain harjoittamalla itse lajia. Nyrkkeilijäksi ei tulla kuntopiiriä tekemällä tai maratoneja juoksemalla, vaan nimenomaan nyrkkeilemällä. Ja luovuus useissa lajeissa monesti voittaa mielettömän kestävyyden tai voiman. Uskon, että valmentajan sanoissa on viisautta.

Ehkä parhaiten itseeni kirjassa upposi Wahlströmin periksiantamattomuus. Kun hänelle sanottiin, ettei ole salille tulemista, se on vain miehiä varten, hän meni sinne entistä päättäväisemmin. Oksennustaudissa, oltuaan muutaman vuorokauden käytännössä syömättä ja pystyssä vain ripulilääkkeiden voimalla hän meni ja voitti Euroopan mestaruuden. Maatessaan sairaalassa kuoleman kielissä hän harmitteli, kun vasta leikatun vasemman käden kuntoutus saattaa jäädä vajaaksi.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että intohimo rakentaa suurempia ja paremmin mieleen jääviä elämiä. Ei kenenkään elämä ole arvokkaampi kuin toisen eikä kukaan varmaankaan poistu elämästä enemmän voittajana kuin toinen, mutta kannattaisihan tämä yksi elämä kyllä elää täysillä. Nauttia ja nauraa, kun kerran niihin on annettu mahdollisuus!

Kirjasuositus: Mikael Forssell ja Erkki Alaja – Vielä yksi maali

Minusta on aina mielenkiintoista kysellä ihmisiltä heidän lempikirjoistaan. Tunnen pääseväni syvemmälle toisen ajatuksiin, jos tiedän hänen lempikirjansa. Tämä piirre minussa johtuu tietysti siitä, että olen itse kova lukemaan. Kuvittelen sitten lempikirjan kertovan paljon ihmisestä. Usein on kuitenkin käynyt niin, ettei tuon toisen lempikirja ole sanonut minulle yhtään mitään. Olen silti saattanut luokitella ihmisen vastauksen perusteella edes yrittämättä tutustua tuohon kirjaan. Jaa, tuo on ihan tosikko, tykkää vain tietokirjoista. Ai, tuo ei kestä aikuisten todellisuutta kun on noin jämähtänyt lapsuuden kirjoihin.

Yhtenä alkukesän päivänä sitten taas juteltiin muutaman kaverin kanssa kirjoista. Keskustelun perusteella lukulistalleni päätyi Paulo Coelhon Paholainen ja neiti Prym sekä Mikael Forssellin ja Erkki Alajan Vielä yksi maali. Coelho oli hyvä, mutta Forssellin elämäkerta jotenkin niin uusi lukukokemus, että se jäi lähtemättömästi mieleen.

Forssell kertoo kirjassa kasvustaan ammattilaisjalkapalloilijaksi. Alkuun pieni poika käyttää kaiken aikansa pallon kanssa kneppailuun ja taiturointiin. Toisten poikien ponnautteluennätykset on pakko saada rikottua ja maalinteko on jo tuolloin tärkein asia elämässä. Vauhtia ei hidasta, vaikka Punavuoren kenttä on jäässä tai talonmies ajaa jalkapalloilijanalun porttikongista harjoittelemasta.

Myöhemmin tulee menestystä. Paljon menestystä. Mutta myös vastoinkäymisiä; loukkaantumiset pakottavat pysähtymään. Kuka tahansa voisi kuitenkin ottaa oppia Forssellin asenteesta loukkaantumisten jälkeen. Päämäärä on niin selkeä, ja sen eteen tehdään kaikki: on päästävä takaisin pallon luokse.

Luin kirjaa kahdella eri tavalla. Ensiksi se oli minulle oppikirja jalkapallon maailmaan. Valioliiga, Bundesliiga, Mestarien liiga, jalkapallon taktiikat, maailman ja Suomen parhaat jalkapalloilijat, harhautukset pallon kanssa, erilaiset valmentajatyypit ja maalinteko tulivat tutuiksi. Moni muukin asia oikeastaan, mutta turhaan tässä kaikkea kertaan. Etukäteen tiesin jalkapallosta sen verran, että olen kaksi kertaa pelannut paljain varpain biitsifutista rannalla ja kaksi kertaa muuten futista sekä katsonut ehkä noin neljä ottelua viime MM-kisoista. Suomalaisista jalkapalloilijoista tiesin tasan Jari Litmasen entuudestaan.

Toiseksi oli hienoa tutustua ihmiseen, joka on antanut koko elämänsä urheilulle. Kirjasta välittyivät intohimo, rakkaus ja itsekkyys. Menestyvän urheilijan täytyy olla intohimoinen ja rakastaa lajiaan; maalintekijän tulee olla itsekäs. Peilasin omaa rakkauttani pallopelejä kohtaan tuohon Forssellin intohimoon. Pystyin yllättäen monissa tapauksissa jakamaan nuo tunteet, ehkä siksikin tykkäsin kirjasta. Sen, miten on aina polte pelaamaan. Sen, miten loukkaantumiset vievät hetkeksi koko elämän käsistä. Sen, miten tykkään harjoitella myös itsekseni.

Voisi kuvitella, että vahvin ero minun ja Forssellin välillä on se, että Forssell on lahjakas, minä en. Itse kuitenkin näen vielä vahvempana sen, että minä haluan toisinaan chillata, Forssell ei. Se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista asioista: miten joku ei oikeasti osaa ottaa rennosti, ei tiedä mitä se tarkoittaa. Tuntui, että Forssell käytti jokaisen hetken elämästään tullakseen paremmaksi urheilijaksi, paremmaksi jalkapalloilijaksi, paremmaksi maalintekijäksi. Normaalille oleskelulle ja hetkestä nauttimiselle ilman sen kummempia päämääriä ei ole aikaa.

Luulin, että tuollaiseksi voi kasvaa vain kulttuurissa, jossa kaikki muut toimivat täydellä höyryllä koko elämän ja arvostavat työtä ylitse kaiken muun. Esimerkiksi Etelä-Koreassa lapset menevät kouluun usein 3-vuotiaina. Kouluputki kulkee peruskoulusta lukion kautta yliopistoon. Jo pieninä lapset tekevät helposti 12-tuntista työpäivää. Tavallisen koulupäivän jälkeen mennään yksityiskouluun, jonka vanhemmat kustantavat. Jos lapset eivät käy yksityistunneilla iltaisin, heidän mahdollisuutensa hyvään koulutukseen suhteessa muihin huononevat merkittävästi. Tutustuessani korealaiseen kämppikseeni olin ihan järkyttynyt, ettei hän ollut ikinä esimerkiksi uinut tai pelannut mitään. Korealaisen tie on hyvin erilainen kuin Forssellin, mutta kumpikaan tie ei juuri anna mahdollisuutta chillaukseen.

Pidin aiemmin chillailun taitoa itsestäänselvyytenä. Yhtäkkiä arvostan sitä ihan mielettömästi. Osaan höllätä, ottaa rennosti, nauttia myös tekemättömyydestä. Mitä ihmettä chillaukseen kykenemätön ihminen tekee, jos menettää kaiken sen, mitä on tehnyt elämässään siihen asti? Urheilijalla tulee jo melko aikaisessa vaiheessa eläkeikä vastaan, 50 miljoonasta korealaisestakin varmaan paria prosenttia eli joitakin miljoonia ihmisiä työkyvyttömyys voi uhata jossakin vaiheessa elämää. Mitä he sitten tekevät? Opettelevat siinä vaiheessa nauttimaan muusta elämästä? Voiko pakotettuna opetella nauttimaan hetkestä?

Forssellin ja Alajan kirjoittamaa kirjaa jää miettimään jälkikäteen. Olen palannut siihen viime viikkoina usein. Kävin jopa katsomassa Youtubesta Maradonan maalin MM-kisoista 1986 ja Ronaldon parhaita otteita koontivideolla. Ja tietysti Forssellin ensimmäisen pelin Chelsea-paidassa, kun hän 17-vuotiaana teki debyytissään kaksi maalia. Kai nuo tuollaiset hetket kantavat urheilijaa vielä sittenkin, kun ammattiurheilijan ura alkaa olla takanapäin.