Kirjasuositus: Eva Wahlström - Rajoilla

Oulunkylän kirjasto yllätti minut taas! Bestseller-kirjojen seasta löysin oikean kultakimpaleen: Eva Wahlströmin omaelämäkerrallisen teoksen Rajoilla (2014). Jo kirjan ulkoasu oli niin energisoiva, ettei kirjaa mitenkään voinut jättää lainaamatta.

Kirja kertoo Wahlströmin urasta nyrkkeilijänä. Nyrkkeily menee naisen elämässä kaiken muun edelle. Kipu, käyminen kuoleman rajamailla tai se tosiseikka, ettei hän pysty kävelemään, eivät estä nyrkkeilyä. Jostakin kumpuaa aina vain kasvava voima, intohimo ja rakkaus lajia kohtaan.

Opin kirjasta muutamia seikkoja, ehkä useampia kuin yleensä kirjoista. Siksikin pidin siitä niin paljon.

Opin, että jos nautinnoista kieltäytyy elämässä tarpeeksi pitkään, ei ole enää mitään, mistä nauttia. Kieltäytyminen johtaa usein pikku hiljaa siihen, ettei asiaa enää tee mieli. Jos kieltäydyt vuosia suklaasta, sitä tuskin enää tekee mieli. Jos joskus laittaisikin palan suuhun, todennäköisesti tuntisi vain huonoa omaatuntoa. Ehkä kannattaa siis yrittää nauttia niistä asioista, joista nauttii. Ikävää, jos jonain päivänä heräisi sellaiseen todellisuuteen, ettei enää nauti mistään.

Wahlströmin valmentaja Ripa sanoi, että lajissa kuin lajissa parhaaksi tulee vain harjoittamalla itse lajia. Nyrkkeilijäksi ei tulla kuntopiiriä tekemällä tai maratoneja juoksemalla, vaan nimenomaan nyrkkeilemällä. Ja luovuus useissa lajeissa monesti voittaa mielettömän kestävyyden tai voiman. Uskon, että valmentajan sanoissa on viisautta.

Ehkä parhaiten itseeni kirjassa upposi Wahlströmin periksiantamattomuus. Kun hänelle sanottiin, ettei ole salille tulemista, se on vain miehiä varten, hän meni sinne entistä päättäväisemmin. Oksennustaudissa, oltuaan muutaman vuorokauden käytännössä syömättä ja pystyssä vain ripulilääkkeiden voimalla hän meni ja voitti Euroopan mestaruuden. Maatessaan sairaalassa kuoleman kielissä hän harmitteli, kun vasta leikatun vasemman käden kuntoutus saattaa jäädä vajaaksi.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että intohimo rakentaa suurempia ja paremmin mieleen jääviä elämiä. Ei kenenkään elämä ole arvokkaampi kuin toisen eikä kukaan varmaankaan poistu elämästä enemmän voittajana kuin toinen, mutta kannattaisihan tämä yksi elämä kyllä elää täysillä. Nauttia ja nauraa, kun kerran niihin on annettu mahdollisuus!

Jatkoa kirjapiirille

Vasemmalta oikealle: kirjapiirin viimeisin lukeminen, viimeksi lukemani kirja ja seuraavaksi lukuvuorossa oleva kirja.

Ajatelkaa, olen koko syksyn tuntenut olevani osa kirjapiiriä, mutta tosiasiassa käynyt piirissä vain kerran ennen viime tiistaita. Tiistaina siis sitten vihdoin kokoonnuttiin taas. Lukemisena oli ollut Ilkka Auerin Sysilouhien sukua.

Sysilouhien sukua on fantasiakirja nuorille. Päähenkilönä on nuori, 11-vuotias tyttö, joka seikkailee jääkarhunsa kanssa. Koko kirja on yhtä seikkailua ja matkantekoa, Nonna ja jääkarhu Fenris kohtaavat mitä ihmeellisimpiä vaaroja. Kuvailisin kirjaa ihan ookoona ja läpikahlattavana. Jotain siitä jää kuitenkin puuttumaan. Ehkä päähenkilö ei ole kovin samaistuttava tai yleensäkään henkilöhahmoihin ei pääse kovin helposti sisälle. Myöskään juoni ei ole kauhean uskottava, vaan välillä tapahtumat oikein saavat ärtymään epäuskottavuudessaan. En tiedä, olisi mielenkiintoista kuulla jonkun nuoren kommentit kirjasta.

Emme vaihtaneet sanaakaan kirjasta piirin aikana. Kuvittelisin sen johtuvan siitä, että muilla oli samat fiilikset kirjasta. Tai ehkä he eivät olleet lainkaan lukeneet kirjaa, mikä on myös hyvin paljon mahdollista.

Piiri oikeastaan on muuttanut nimeään kirjapiiristä luku- ja pelipiiriksi. Vähän keskustelua kirjallisuudesta, sitten pelaaman – mikäs sen parempi tapa viettää ilta! Viimeksi pelattiin alkuun yksi erä Bohnanzaa ja lopuksi kahta eri seurapeliä tai –leikkiä. Kerron lyhyesti seuraleikeistä, jotta saatte ideasta kiinni ja voitte ehkä itsekin kokeilla niitä illanistujaisissa.

Ensimmäinen peli voisi olla nimeltään tarinadraama. Siinä jokainen osallistuja kirjoittaa paperille kohdat 1-5. Ensimmäiseen kohtaan (1) kirjoitetaan kaksi nimeä x ja y. Toiseen kohtaan (2) kirjoitetaan mitä he tekevät. Kolmanteen kohtaan (3) laitetaan x:n vuorolause ja neljänteen (4) y:n vuorolause. Viidennessä kohdassa (5) kerrotaan mitä tapahtuu sitten. Esimerkiksi (kirjoitin itse suunnilleen näin piirissä):

1.       Mummu ja pappa

2.       Polttelevat piippua verannalla

3.       ”Kylläpä lonkkaa kolottaa”

4.       ”No, onneksi ei kauaa”

5.       Niin he köpöttelevät sisälle ehkä viimeiselle levolleen.

Ideana on, että jokainen lukee vuorotellen yhden kohdan ääneen lapustaan. Ensimmäinen osallistuja lukee kohdan 1, toinen kohdan 2 jne. Pelin tarkoitus on osoittaa, miten mielikuvituksemme on usein tosi rajoittunut. Vaikka tarinan osat ovat eri tarinoista, tulee niistä silti järkeviä ja yleensä huomattavasti hauskempia kuin alkuperäiset täysin loogisesti etenevät tarinat.

Toisessa leikissä jokainen osallistuja kirjoitti paperille kolme vahvaa tunnetta. Sitten jaettiin porukka ja paperit kahteen osaan, ja molempien joukkueiden piti valita kolme tunteista ja esittää ne nonverbaalisti eli ilman sanoja. Vastajoukkueemme rakensi upean tarinan, jossa naisella on kaksi kosijaa, jotka tappavat lopulta toisensa, ja sitten nainenkin tekee itsemurhan. Murhanhimo ja mustasukkaisuus olivat ainakin kaksi heidän valitsemistaan tunteista.

Seuraavaksi kerraksi luetaan sarjakuvia. En ole mikään suuri sarjisfani, joten saa nähdä mitä siitä tulee. Toki luen välillä sarjakuvia; Mustanaamio ja Villivarsa olivat lapsena lemppareitani, jossakin vaiheessa ihastuin Blueberryyn, ja nykyään, hmmm, luen välillä Aku Ankkoja. Ehkä hauskinta on lukea joku lyhyt sarjakuva, vaikka hesarin Fingerpori, ja saada päivän naurut siitä. Tässä olisi kuitenkin kaksi viikkoa aikaa tutustua joihinkin uusiin sarjakuviin ja viedä niitä kokoontumiseen. Olisiko ideoita?

Hassua, miten meidän piiri muuttaakin koko ajan muotoaan. Melkein luokittelisin sen nyt luku-, peli- ja draamapiiriksi. Toivottavasti se on ikiliikkuja, joka yllättää meidät piiriläiset joka kerta uudelleen!

Muutama sana kirjapiiriä varten

Niinhän siinä sitten kävi, etten ehtinyt lukea Hemingwayta loppuun ennen seuraavaa kirjapiiriä. Huomenna on 10.10., Aleksis Kiven päivä ja meidän kirjapiirin toinen kokoontumiskerta. Valitsin lukemisekseni kirjan Kenelle kellot soivat (1940), jota pidetään yhtenä Hemingwayn merkittävimpänä teoksena.

Kirja sijoittuu Espanjan sisällissotaan vuoteen 1937. Päähenkilö, nuori amerikkalainen Robert Jordan, toimii räjähdeasiantuntijana hallituksen puolella fasisteja vastaan. Kirja kertoo paitsi yhdestä Robertin Jordanin saamasta sotatehtävästä myös monista pääjuonen sisään upotetuista tarinoista. Tarinoiden välityksellä sodan eri vivahteet, merkitykset ja kuvat aukeavat. Kirjan nimi tulee alun perin John Donnen runosta No Man is an Island.

No man is an island,
Entire of itself.
Each is a piece of the continent,
A part of the main.
If a clod be washed away by the sea,
Europe is the less.
As well as if a promontory were.
As well as if a manor of thine own
Or of thine friend's were.
Each man's death diminishes me,
For I am involved in mankind.
Therefore, send not to know
For whom the bell tolls,
It tolls for thee.

Täältä löytyy runosta jonkun laatima suomennos. Kaunis runo, jonka sisällössä on jotain samaa kuin sen mukaan nimetyn kirjan sisällössä.

Itse pidän kirjassa eniten siitä, miten henkilöhahmojen luonteet tulevat oivallisesti esiin ilman suuria adjektiiveja tai kuvailuja. Tämä tyyli jättää lukijalle tilaa muodostaa käsitys henkilöistä. Esimerkkinä tästä seuraava sananvaihto (s.60-61):

”Minä teen sen mihin minut määrätään”, Anselmo sanoi. ”Mutta jos tulee taistelu ---, toivon --- saavani kaikkia tilanteita varten hyvin selvät ohjeet siitä mitä on tehtävä, niin että voin välttää pakoon lähtemisen. Muistaakseni minulla oli Segoviassa voimakas tarve paeta.”

”Me kaksi olemme yhdessä”, Robert Jordan sanoi. ”Minä sanon koko ajan mitä pitää tehdä.”

”Siinä tapauksessa ei ole hätää”, Anselmo sanoi. ”Osaan kyllä tehdä mitä vain käsketään.”

Nyt menossa on sivu 326(/590). Ehkä mieluummin nautin joka sivusta kuin vedän tämän urakkana loppuun ennen huomista iltaa. Sitä paitsi en pääse kirjapiiriin. Tällä kertaa lentopallo vie voiton.

P.S. Kesken on myös toimittaja Timo Harakan kirja Suuri kiristys – Tie ulos eurokriisistä (2014). Äärimmäisen hyvä teos, vau. Lukekaa ihmiset, lukekaa!

Lukutoukat kokoontuu

Kävin eilen ekaa kertaa elämässäni kirjapiirissä. Kirjapiiri, lukupiiri, kirjallisuuspiiri – piiri kumminkin. Meitä oli paikalla kuusi, ja ekan kerran teema oli kunkin lempikirjat.

Melkein jokaiselle tuotti vaikeuksia valita vain yksi lempikirja. Olisi tehnyt mieli valita lempikirja kustakin kirjakategoriasta, esimerkiksi lempifantasiakirja tai lempirunokirja. Sitten kirjoja alkoi kuitenkin tipahdella, enkä ollut lukenut yhtäkään noista muiden lempikirjoista.

Kirjoittelin nimiä ylös, innostuin muutamista todella. Ensimmäiseksi aion mennä lainaamaan Ladaromaanin (nuortenkirja) ja Stephen Kingin kauhukirjan.

Itse suosittelin kirjapiirissä lempikirjanani tietysti Torkkia. Muita mainitsemiani kirjoja olivat Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä (loistavaa huumoria) sekä Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (teemaan sopiva nimi).

Kirjapiirissä oli kummallista olla, kun kukaan ei oikeastaan ollut samanlainen lukija kuin itse. Oli hankala samaistua toisiin. Taisin olla aika väsynyt parin päivän muuttourakasta, ja olisin siksi kai kaivannut samaistumista ja jotain tosi helppoa. Keskustelu aaltoili muun muassa minä-kertojassa, jaarittelevassa kirjoittamistyylissä, kirjastoissa, lukemistahdissa, kirjan valitsemiseen vaikuttavissa tekijöissä, kuunnelmissa, runoissa ja näytelmissä.

Vaikka ensimmäinen kirjapiirikokemus oli minun osaltani vähän ristiriitainen, ei kyllä haittaa, että tuli mentyä. Piirin avulla lukulistallani odottaa taas paljon uusia, jännittäviä teoksia. Seuraavan kerran teema on Ernest Hemingway, joten myös hänen joku kirjansa on lukulistalla.

Olisi ihan älyttömän hienoa kuulla sinun lempikirjastasi! Ihan vain vaikka nimi ja kahden sanan perustelu niin kuin minä kerroin Hietamiehen kirjoista. Tai sitten vaikka romaanin verran perusteluita, niin kuin kirjoitin blogikirjoituksen Torkista kerran. Ihmisten lempikirjat lämmittävät mieltäni aina niin paljon.

Kirjasuositus: Mikael Forssell ja Erkki Alaja – Vielä yksi maali

Minusta on aina mielenkiintoista kysellä ihmisiltä heidän lempikirjoistaan. Tunnen pääseväni syvemmälle toisen ajatuksiin, jos tiedän hänen lempikirjansa. Tämä piirre minussa johtuu tietysti siitä, että olen itse kova lukemaan. Kuvittelen sitten lempikirjan kertovan paljon ihmisestä. Usein on kuitenkin käynyt niin, ettei tuon toisen lempikirja ole sanonut minulle yhtään mitään. Olen silti saattanut luokitella ihmisen vastauksen perusteella edes yrittämättä tutustua tuohon kirjaan. Jaa, tuo on ihan tosikko, tykkää vain tietokirjoista. Ai, tuo ei kestä aikuisten todellisuutta kun on noin jämähtänyt lapsuuden kirjoihin.

Yhtenä alkukesän päivänä sitten taas juteltiin muutaman kaverin kanssa kirjoista. Keskustelun perusteella lukulistalleni päätyi Paulo Coelhon Paholainen ja neiti Prym sekä Mikael Forssellin ja Erkki Alajan Vielä yksi maali. Coelho oli hyvä, mutta Forssellin elämäkerta jotenkin niin uusi lukukokemus, että se jäi lähtemättömästi mieleen.

Forssell kertoo kirjassa kasvustaan ammattilaisjalkapalloilijaksi. Alkuun pieni poika käyttää kaiken aikansa pallon kanssa kneppailuun ja taiturointiin. Toisten poikien ponnautteluennätykset on pakko saada rikottua ja maalinteko on jo tuolloin tärkein asia elämässä. Vauhtia ei hidasta, vaikka Punavuoren kenttä on jäässä tai talonmies ajaa jalkapalloilijanalun porttikongista harjoittelemasta.

Myöhemmin tulee menestystä. Paljon menestystä. Mutta myös vastoinkäymisiä; loukkaantumiset pakottavat pysähtymään. Kuka tahansa voisi kuitenkin ottaa oppia Forssellin asenteesta loukkaantumisten jälkeen. Päämäärä on niin selkeä, ja sen eteen tehdään kaikki: on päästävä takaisin pallon luokse.

Luin kirjaa kahdella eri tavalla. Ensiksi se oli minulle oppikirja jalkapallon maailmaan. Valioliiga, Bundesliiga, Mestarien liiga, jalkapallon taktiikat, maailman ja Suomen parhaat jalkapalloilijat, harhautukset pallon kanssa, erilaiset valmentajatyypit ja maalinteko tulivat tutuiksi. Moni muukin asia oikeastaan, mutta turhaan tässä kaikkea kertaan. Etukäteen tiesin jalkapallosta sen verran, että olen kaksi kertaa pelannut paljain varpain biitsifutista rannalla ja kaksi kertaa muuten futista sekä katsonut ehkä noin neljä ottelua viime MM-kisoista. Suomalaisista jalkapalloilijoista tiesin tasan Jari Litmasen entuudestaan.

Toiseksi oli hienoa tutustua ihmiseen, joka on antanut koko elämänsä urheilulle. Kirjasta välittyivät intohimo, rakkaus ja itsekkyys. Menestyvän urheilijan täytyy olla intohimoinen ja rakastaa lajiaan; maalintekijän tulee olla itsekäs. Peilasin omaa rakkauttani pallopelejä kohtaan tuohon Forssellin intohimoon. Pystyin yllättäen monissa tapauksissa jakamaan nuo tunteet, ehkä siksikin tykkäsin kirjasta. Sen, miten on aina polte pelaamaan. Sen, miten loukkaantumiset vievät hetkeksi koko elämän käsistä. Sen, miten tykkään harjoitella myös itsekseni.

Voisi kuvitella, että vahvin ero minun ja Forssellin välillä on se, että Forssell on lahjakas, minä en. Itse kuitenkin näen vielä vahvempana sen, että minä haluan toisinaan chillata, Forssell ei. Se olikin yksi kirjan mielenkiintoisimmista asioista: miten joku ei oikeasti osaa ottaa rennosti, ei tiedä mitä se tarkoittaa. Tuntui, että Forssell käytti jokaisen hetken elämästään tullakseen paremmaksi urheilijaksi, paremmaksi jalkapalloilijaksi, paremmaksi maalintekijäksi. Normaalille oleskelulle ja hetkestä nauttimiselle ilman sen kummempia päämääriä ei ole aikaa.

Luulin, että tuollaiseksi voi kasvaa vain kulttuurissa, jossa kaikki muut toimivat täydellä höyryllä koko elämän ja arvostavat työtä ylitse kaiken muun. Esimerkiksi Etelä-Koreassa lapset menevät kouluun usein 3-vuotiaina. Kouluputki kulkee peruskoulusta lukion kautta yliopistoon. Jo pieninä lapset tekevät helposti 12-tuntista työpäivää. Tavallisen koulupäivän jälkeen mennään yksityiskouluun, jonka vanhemmat kustantavat. Jos lapset eivät käy yksityistunneilla iltaisin, heidän mahdollisuutensa hyvään koulutukseen suhteessa muihin huononevat merkittävästi. Tutustuessani korealaiseen kämppikseeni olin ihan järkyttynyt, ettei hän ollut ikinä esimerkiksi uinut tai pelannut mitään. Korealaisen tie on hyvin erilainen kuin Forssellin, mutta kumpikaan tie ei juuri anna mahdollisuutta chillaukseen.

Pidin aiemmin chillailun taitoa itsestäänselvyytenä. Yhtäkkiä arvostan sitä ihan mielettömästi. Osaan höllätä, ottaa rennosti, nauttia myös tekemättömyydestä. Mitä ihmettä chillaukseen kykenemätön ihminen tekee, jos menettää kaiken sen, mitä on tehnyt elämässään siihen asti? Urheilijalla tulee jo melko aikaisessa vaiheessa eläkeikä vastaan, 50 miljoonasta korealaisestakin varmaan paria prosenttia eli joitakin miljoonia ihmisiä työkyvyttömyys voi uhata jossakin vaiheessa elämää. Mitä he sitten tekevät? Opettelevat siinä vaiheessa nauttimaan muusta elämästä? Voiko pakotettuna opetella nauttimaan hetkestä?

Forssellin ja Alajan kirjoittamaa kirjaa jää miettimään jälkikäteen. Olen palannut siihen viime viikkoina usein. Kävin jopa katsomassa Youtubesta Maradonan maalin MM-kisoista 1986 ja Ronaldon parhaita otteita koontivideolla. Ja tietysti Forssellin ensimmäisen pelin Chelsea-paidassa, kun hän 17-vuotiaana teki debyytissään kaksi maalia. Kai nuo tuollaiset hetket kantavat urheilijaa vielä sittenkin, kun ammattiurheilijan ura alkaa olla takanapäin.

Rakkaudesta kirjastoihin

Muistatte ehkä muutaman viikon takaisen uutisen, jossa kerrottiin, miten kirjastossa käynti tekee onnelliseksi. Lontoon bisneskoulun tutkimuksen mukaan kirjastossa käynti on yksi eniten onnellisuutta lisääviä harrastuksia. Vaikka tutkimus ei ole niitä kaikkein luotettavimpia, itse ilahduin uutisoinnista kovasti – kirjastot kun ovat aina olleet minun lempipaikkojani.

Muutin ensimmäistä kertaa kunnolla kotoa pois täyttäessäni 18. Asuttiin kesä kaverin kanssa Kungshamrassa Tukholmassa pienessä soluhuoneessa. Bergshamran kirjasto siinä lähellä oli minulle vähän niin kuin tukisatama, josta sain turvaa suuressa, pelottavassa maailmassa. Muistan, miten luin hartaasti yhtenäkin kauniina kesäiltana J. M. Coetzeen Häpeäpaalua. Toisena iltana taas uppouduin suomalaisiin tunnelmiin Laila Hietamiehen Valamon yksinäisen kanssa. Kirjastoon ja kirjoihin oli hyvä välillä paeta koti-ikävää.

Muutenkin olen huomannut ulkomailla asuessani hakeutuvani melkein ensimmäiseksi kirjastoon. Pari vuotta sitten olin pienellä farmilla töissä Uudessa Seelannissa. Tavallinen ja hyvin sympaattinen arkipäiväni koostui aamulla eläinten ruokinnasta, ajomatkasta Warkworthiin, kirjastosta nautiskelusta ja jälkikäteen kahvittelusta sekä kirjojen maailmaan uppoutumisesta. Tuohon aikaan olin jo aloittanut laittamaan ylös lukemani kirjat, joten tiedän tarkalleen, minkälainen lukuinnostuskausi tuolloin oli menossa. Lähinnä luin oikeasti seikkailutarinoita, sellaisia kirjailijoita kuin Anthony Horowitz ja Andy McNab. Löysin myös yksi päivä farmin omistajien kirjahyllystä yhden lempikirjasarjani, Stieg Larssonin trilogian, enkä malttanut olla ahmimatta sitä uudestaan, nyt englanniksi.

Seuraavana keväänä ollessani vaihdossa Ljubljanassa oli fantasiamaailman aika. Lene Kaaberbol, Cornelia Funke ja Suzanne Collins tulivat tutuiksi.  Yhtenä sateisena sunnuntaina ostin keskustan divarista Harry Potterin neljännen osan ja luin sen ehkä kymmenennen kerran elämässäni. Kirja matkusti mukana Suomeen ja tuossahan se kirjahyllyssä nököttää. Kullakin matkamuistonsa. Melkein tekisi mieleni lähteä yhdennelletoista kierrokselle.

Helsingistä en ole vielä löytänyt ihan sellaista täydellistä kirjastoa. Pasilan kirjasto on ehkä ykkösenä. Se on iso, ja välillä sieltä löytyy yllättäviä uutuuksia. Tunnelma on ihan jees. Rikhardinkatu taitaa olla listan kakkonen.

Ihan siihen ei Helsingissä kuitenkaan ole päästy, mitä Tampereen Metso on. En tiedä muisteleeko sitä kaikkea mennyttä liian mukavassa valossa, mutta Metso vain on painunut syvälle mieleen. Se tunnelma, ne kirjalöydöt, ne tilat. Edelleen niinä harvoina kertoina, kun eksyn Tampereelle, hakeudun Metsoon. Ihan vain hengailen, tunnustelen, nautin. Toivottavasti Helsingin uusi keskustakirjasto saisi kiinni jotain olennaista Metsosta!

Voin muuten suositella lämpimästi luettujen kirjojen ylöskirjaamista. Itse aloitin listaamisen vuoden 2009 alusta. Jälkikäteen on hauska katsoa, minkälainen lukukausi kulloinkin on ollut meneillään. Minun kirjalistani esimerkiksi vuoden 2009 alusta kertoo selvästi, että olen lukenut kauppiksen pääsykokeisiin ja yrittänyt välillä vetää jotain vähän rennompaa väliin. Jälkikäteen asiat näkee niin kivan selkeästi, on helppo nähdä kussakin kaudessa meneillään ollut kirjatyyli.

Sitä minä vain, että taidan tykätä kirjoista ja kirjastoista. Tämä kevät on ollut vähän sellaista tosikkolinjaa: pelkkiä tietokirjoja. Tässä menneitä muistellessa tuli kuitenkin ihan kaipuu hyvän, rentouttavan romaanin ääreen. Täytyy ehkä piipahtaa kirjastossa. 

Kirjasuositus: Juhana Torkki - Tarinan valta

Olen harvoin lukenut näin inspiroivaa kirjaa ja siksi haluankin jakaa kokemuksen kanssanne. Olen lukenut myös aiemman Torkin kirjan Puhevalta, ja sen takia Tarinan valta osuikin silmääni seikkaillessani Pasilan kirjastossa. Bestseller-kirjojen laina-aikahan on Helsingin kirjastoissa seitsemän päivää, mutta pidin Tarinan valtaa vähän yliaikaa, koska en millään raskinut luopua siitä. Nyt jo vähän ikävöin tuota kirjaa ja sen inspiroivia oivalluksia.

Kirja yksinkertaisuudessaan kertoo tarinasta. Mikä on tarina, mistä se koostuu, mikä tekee tarinasta hyvän? Kirjassa analysoidaan muun muassa Steve Jobsia, Barack Obamaa, Timo Soinia ja Nelson Mandelaa. Näiden suurten puhujien ja kansan suosikkien avulla käsitellään sitä, miten nimenomaan tarinat heidän puheissaan vetoavat ja vetosivat kansaan.

Kerron nyt neljä yksittäistä asiaa, jotka erityisesti jäivät kirjasta mieleen.

Ensimmäisenä ja päällimmäisenä on seikka, jonka varmasti muistan loppuikäni: ihmismielen taipumus jakaa asiat kahtia. On olemassa hyvä ja on olemassa paha, välimaastoa ei ole. Mitä suurempi tietotulva, sitä mieluummin aivot jäsentävät asiat kahteen. Mustavalkoinen todellisuus. Kerron lyhyesti yhden tarinan Torkin kirjasta, joka sijoittuu Intiaan - varmaan moni muistaa tämän tapauksen uutisoinnista. Intian pääkaupungissa Delhissä raiskattiin ja pahoinpideltiin raa’asti 23-vuotias nainen joulukuussa 2012. Tekijöinä oli kuusi miestä. Ennen vaipumista koomaan nainen ehti sanoa sanat ”haluan elää”. Intian kansa oli raivoissaan teosta ja halusi raiskaajat tuomiolle. Entä miten Intian poliittinen eliitti vastasi kansalle? Ensinnäkin se siirsi tuon koomassa olevan naisen Singaporeen kuolemaan, koska pelkäsi kansan reaktiota, jos nainen kuolisi Delhissä. On kiistanalaista, kuinka paljon lentomatka heikensi naista, mutta pian Singaporeen saapumisen jälkeen nainen kuoli. Poliitikot eivät alkuun kommentoineet koko tapausta mitenkään; viiden päivän päästä pääministeri astui esiin ja luki televisiossa valmiiksi kirjoitetun puheen. Poliitikkojen tavasta kommunikoida paistoi ylipäätään haluttomuus keskustella kansan kanssa sekä tunneälyn puuttuminen lausunnoissa. Yksikin poliitikko kehotti surevaa ja raivostunutta kansaa menemään juhlimaan, koska seuraavana päivänä olisi joulu.

Mitä teille jää tästä tarinasta mieleen? Kuvittelisin, että muistatte viattoman naisen ja raa’at ja väkivaltaiset roistot sekä paatuneen Intian poliittisen eliitin ja muutosta haluavan, hyvän kansan. Ikivanhat aivomme kaipaavat tarinoihin hyvää, vahvaa sankaria ja pahoja roistoja. Tuskin Intian tapahtumien kulku on ollut näin yksinkertainen tai siihen osallistuneiden henkilöiden luonne näin yksijakoinen, mutta mitä useammin tarina toistuu, sitä vahvemmin korostuvat vain nuo tietyt piirteet. Itse koin tämän ihmisaivojen taipumuksen ymmärtämisen jotenkin tosi valaisevana. Ymmärsin selvemmin, miksi koulussa on aina korostettu asioiden kyseenalaistamista. Asioiden kulusta voidaan antaa monta erilaista kuvausta, ja niistä jokainen voi olla totuudenmukainen kertojalleen. Aloin esimerkiksi miettiä, miten länsimaisesti värittynyttä Suomen median tiedotus Ukrainan kriisistä on ollut – onko Venäjä sittenkään tarinan roisto?

Toinen mieleen jäänyt asia liittyykin tiukasti edelliseen eli muutama pointti journalismin nykytilasta. Aiemmin lehdistön rooli oli välittää objektiivista tietoa kansalle; nykyään tuo rooli on mennyt vahvasti siihen, että kirjoitetaan yleisön mielestä kiinnostavia tarinoita. Internetin ja älylaitteiden tukemassa informaation ähkyajassa ihmiset etsivät helppoja, samaistuttavia tarinoita luettavakseen. Torkin mukaan tarinoissa ongelmana on se, että ne myyvät jotain maailmankuvaa – ovat jo ottaneet jonkin kannan asioihin. Jos uutisen rakenne ei vastaa maailmankuvaamme, sen lukemisesta tulee ärtynyt olo (Torkki 2014, 150). Jos sama lehti toistuvasti kirjoittaa oman maailmankuvan vastaisia uutisia, jää lehti lukematta. On pelottavaa ajatella, ettemme enää saa välttämättä oikeaa tietoa tapahtumista median välityksellä, vaan valmiiksi kannan ottaneita tarinoita. Ja että me vielä kaiken lisäksi haluamme sitä. Olisiko sittenkin puhuttava ihmismielen rappiosta eikä journalismin rappiosta?

Yrityksiä varten Torkki antaa kaksi neuvoa yrityksen tarinan rakentamista varten. Ensimmäinen koskee asiakkaita. Yrityksen tulisi kohdella asiakkaita niin, että ne kertovat yrityksen tarinaa eteenpäin. Kirjan esimerkkionnistujana mainitaan verkkokenkäkauppa Zappos. Toinen neuvo koskee yrityksen työntekijöitä. Yrityksen tulisi auttaa työntekijöitä muistamaan, että he ovat ylpeitä yrityksestä. Tästä kirja antaa esimerkkinä suomalaisen henkilöstövälittäjän Baronan. Onnistuneen yritystarinan luominen kuulostaa yhtäkkiä aika yksinkertaiselta! Jos tämä aihe kiinnostaa enemmän, niin Torkki kirjoitti siitä vastikään NBF:n blogiin (Does Your Company Have a Story?).

Viimeisimpänä mieleen jääneenä asiana on Nelson Mandela. Ennen kirjan lukemista tiesin käytännössä kolme asiaa Mandelasta: Mandela kuoli hiljattain, toimi pitkään Etelä-Afrikan presidenttinä ja liittyi jotenkin apartheidiin aikoinaan. Mutta mikä, mikä uskomaton tarina tuo Mandelan elämä olikaan! Seuraavana lukulistallani onkin Mandelan omaelämäkerta Pitkä tie vapauteen (1995).

P.S. Jos haluatte vielä osoituksen Torkin kirjoitus- ja tarinankerrontataidoista, niin käykää lukemassa hänen vähän vanhempi blogikirjoituksensa Psykologinen pääoma -blogisivustolta.