Suurimmat oivallukset ovat niitä yksinkertaisimpia

Hoksasin tässä pari päivää sitten jotain todella suurta itselleni, mutta varmaan erittäin pientä toisille. Luin yhtä artikkelia (Lee & Gretzel 2014), jossa sanottiin yksinkertaistaen seuraavasti:

Individual identity: focuses on the difference

Collective identity: emphasizes the similarity

Eli yksilön identiteetti rakentuu muista erottautumalla. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy olla erilainen kuin muut. Voisin kuvitella, että kun yksilö rakentaa minäkuvaa itsestään, saattaa erottautuminen olla jopa teennäisen vahvaa. Esimerkiksi nuori aikuinen saattaa haluta yksinkertaisesti kaikin keinoin olla erilainen kuin kukaan toinen.

Ryhmäidentiteetti taas on sitä päinvastaista, samankaltaisuuksien etsimistä ryhmän kesken. Ollaan suomalaisia, ollaan opettajia, ollaan katolisia.

Olen viime aikoina miettinyt samankaltaisuuksia ja erottautumista toisista, siksi tämä kolahti. Jossakin vaiheessa elämääni halusin kovasti olla suuri yksilö, oikein erilainen kuin muut. Viime viikkoina taas olen tarkkaillut ryhmäidentiteettiä ja omaa ja muiden halua kuulua ryhmään, kuulua laumaan. Minä syön leipää välipalalla, koska sinä syöt leipää välipalalla. On mukava viettää yhteinen välipalahetki samaa asiaa syöden. Ryhmien tarkkailu on tuonut silmieni eteen myös ryhmästä poissulkemisen. Hei, tuolla tyypillä on tuollainen tapa kommunikoida, se ei taida kuulua joukkoon. Jotta ryhmiä voisi muodostua, on johonkin piirrettävä ryhmän rajat. Ikävää, että se tarkoittaa välillä selän kääntämistä osalle ihmisistä. Entä jos minä huudan siellä toisella puolen rajaa, että haluaisin kuulua joukkoon? Harva huutaa, paremminkin painaa kasvot maata kohti ja kävelee pois.

Tavallaan ihminen pyrkii jakamaan toiset ryhmään kuuluviksi (in-group) ja toiset ryhmään kuulumattomiksi (out-group). Sitten aletaan helposti vertailla sisä- ja ulkoryhmän jäseniä sisäryhmän jäsenten eduksi. (Lee & Gretzel 2014)

Olen myös pohtinut ryhmäidentiteettiin liittyen, miksi suomalaisten pärjäämisestä urheilussa saa hyvän fiiliksen. Sivusin aihetta esimerkiksi yhdessä aiemmassa blogikirjoituksessani Mikä penkkiurheilussa viehättää? Abrams ja Hogg (1990) kirjoittavat, että tuollaisessa tilanteessa kokee positiivisen sosiaalisen (ryhmä)identiteetin. Yhteenkuuluvuutta ja ylpeyttä toisen menestyksestä voi tuntea yhteisen sosiaalisen identiteetin kautta (suomalaisuus). Ollaan samaa porukkaa, hyvä että sinä pärjäät.

Paikka, aika ja tilanne määrittävät, milloin ihminen käyttäytyy sosiaalisen identiteetin ja milloin yksilöllisen identiteetin mukaisesti.

Tämä sosiaalisen identiteetin teoria on alun perin Henri Tajfelin ja John Turnerin kehittämä. Muun muassa Abrams ja Hogg (1990) ovat kritisoineet teoriaa siitä, että se vertailee kahta käsitettä, itsetuntoa ja sosiaalista erottuvuutta, kuin ne olisivat jotenkin samalla tasolla vertailtavissa. Teorian mukaan yksilön minäkuva asettuu janalla aina johonkin yksilöllisen identiteetin ja kollektiivisen identiteetin välille. Käsittääkseni kyseenalaista siis on, voiko tällaista janaa edes piirtää, tai ainakaan sijoittaa sinne minäkuvaa.

Jotta voi tuntea olevansa osa ryhmää, on oltava samanlainen. Jotta voi olla yksilö, on oltava erilainen. Tämä oli minun suuri oivallukseni. Olinhan kyllä aina tiennyt tuon, mutten koskaan ajatellut sitä aktiivisesti. Vähän sama fiilis kuin kun on koko ikänsä laulanut jotain laulua tietyillä sanoilla, ja yhtenä päivänä kaveri sanoo, että eihän se noin mene. Tai varmaan aika sama fiilis kun pikkuveljelleni selvisi, ettei Harry Potterissa Ronin pienen pöllön nimi olekaan Postihyytynen (vaan Posityyhtynen).

Tiedättekö, jotenkin pienen yksinkertaisen asian tajuaminen tuntuu valaisevammalta kuin suuren kokonaisuuden hahmottaminen. Loppujen lopuksi elämä on yksinkertaista, jos sen haluaa pitää sellaisena. 

Abrams, D. & Hogg, M. A. 1990. Social Identity Theory. Constructive and Critical Advances. New York: Harvester Wheatsheaf.

Lee, Y. J. & Gretzel, U. 2014. Cross-Cultural Differences in Social Identity Formation through Travel Blogging. Journal of Travel & Tourism Marketing.

Maailman paras keli?

Avaan kerrostalomme ulko-oven ja astun hyiseen aamuun. Lämpöasteita on muutama ja jäinen sumutihku alkaa heti tunkeutua läpi vaatteiden. Käännyn takaisin ja haen sateenvarjon. Samalla nappaan hanskat mukaan. Ehkä kannattaa myös vetää takki kiinni.

Töissä puhutaan paljon säästä. On kamalan kylmä ja ihan hirveä keli. Osa kuvaa ärtymystään säähän ihan tosissaan kiroamalla. Myötäilen tietysti. Niin, onhan tuo aikamoinen sää. Ei olisi viikonloppuna uskonut, että takatalvi yllättää. Muistelen mielessäni viikonloppua, hetkiä Kaivarin kallioilla, Siivouspäivän hienoja löytöjä, kahvittelua Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, piknikiä mansikoineen. Sunnuntaina olin tukehtua kuumuuteen, kun juoksin Pasilan siltaa pitkin bussiin. Perjantaina taisin huomauttaa piknikillä kylmyydestä, vaikka mittarissa oli sellainen +25 vielä illansuussa.

Ei ihminen taida osata olla tyytyväinen, elää hetkessä ja nauttia. Tai sitten on vain tarve aukaista suu ja sanoa jotain. Harvoin nolaa itsensä, jos kommentoi säätä. Sään ollessa lämmin sanotaan huh onpa kuuma ja päinvastaisessa tilanteessa hyi kun on kylmä. Ikään kuin nuo olisivat ne repliikit, jotka kuuluvat tilanteeseen. Kaikki pysyvät tyytyväisinä ja tyyninä, jos käsikirjoitusta noudatetaan. Poikkeama saattaisi nostaa tunteet pintaan.

Totta puhuakseni olen ihan kamalan tyytyväinen tämän päivän kylmään säähän! Kylmä tuuli ja sade tuntuivat ihan käsittämättömän hyviltä, ne viilensivät pääni, saivat ajatukset taas rullaamaan. Töistä kotiin kävellessä laitoin pipon päähän ja annoin sateenvarjon pysyä laukussa. Sade kasteli pikkuhiljaa vaatteeni, oli vilu. Kävelin onnellisena, haistelin raikasta ilmaa, ajattelin lämmintä kotia.

Kotona luin koti-iltaan loistavasti sopivan kirjan (Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus). Ensimmäistä kertaa töiden alun jälkeen tuntui, että minulla oli lupa pysyä kotona, rentoutua ja vain loikoilla ilta kirjaa lukien. Nautin. Ja mitä tarvittiin, jotta tämä ilta oli mahdollinen? No, ei muuta kuin kamalan kylmä ja ihan hirveä keli.

Vasta nyt illalla huomasin, että oikeasti pidän tuosta kelistä. Töissä en edes ajatellut asiaa, en vaikka auoin suutani muiden mukana ja haukuin säätä. Tällä kertaa sää teki minulle todellisen palveluksen ja antoi mahdollisuuden hetken hengähdykseen. Kenties voisi useamminkin elää hetkessä ja hetken mukaan. Tylsäähän se olisi, jos voisimme itse valita sään. Älypuhelimesta löytyisi ohjelma ”valitse huomisen sää”. Vähän sama kuin ohjelma ”valitse millaisen lapsen haluat” tai ”rakenna oma elämäsi”. En edes usko, että tietäisimme, mikä meille on parhaaksi.

Yksi kaverini aukaisi kerran silmäni vähän vastaavassa asiassa. Olimme Lapissa ja ajelimme pitkiä välimatkoja, hän ratissa, minä vänkärin paikalla. Taisin sitten tapani mukaan aukaista suuni ja sanoa jotain matkan uuvuttavuudesta. En varmaan sen kummemmin ajatellut sanojani, vuorosanat vain tipahtelivat suustani, ne kuuluivat siihen matkustushetkeen. Kaverini ei kuitenkaan jatkanut tutuilla vuorosanoilla niinpä, nyt jo meinaa nukahtaa rattiin, vaan kertoi nauttivansa matkojen ajamisesta. Ei ole mihinkään kiire, on aikaa ajatella, ei ole pakko tehdä mitään. Voi laittaa hyvää musiikkia soimaan tai ajella hiljaisuudessa. Katsella maisemia tai uppoutua omiin mielenmaisemiin. Mikään melkein ei ole parempaa, kuin ajella loputtomasti, ilman paineita ja kiireitä. Yhtäkkiä kaverini käänsi tilanteen päälaelleen: matkustaessa kaikki on mahdollista.

Jälkikäteen olen palannut tuohon hetkeen ja hänen sanoihinsa usein. Uskomatonta, etten nähnyt ja ymmärtänyt noin yksinkertaista asiaa ennen. Sen sijaan, että kärsisin ja kärvistelisin, voin ihan hyvin nauttia. Tehdä hetkestä maailman parhaan. Ihan mieletöntä, miten toinen ihminen voi opettaa niin paljon muutamalla sanalla! Olen tuntenut itseni äärettömän tyhmäksi, mutta uskomattoman onnekkaaksi, että sain oivaltaa.

Lintuja, käärmeitä ja muurahaisia Kopparnäsissä

Herään, on kuuma. Vedän makuupussin vetoketjun auki ja haparoin takin taskusta kännykän esiin. Kello näyttää 5.37. Väsyttää tolkuttomasti. Kolmen tunnin yöunet. Suljen silmät ja aion jatkaa unia, mutta jokin alkaa poreilla sisälläni. Pieni innostus johonkin. Ihan kuin tänään tapahtuisi jotain tosi jännää. Ai niin! Lintuharrastuksen eka päivä. Kopparnäsin pitäisi sitä paitsi olla oiva paikka eri lintulajien havaitsemiseen. Mutta kun väsyttää, jospa nukkuisin vielä tunnin. Sitten ajattelen taas niitä lintuja, vilkuilen merelle. Siellä niitä uiskentelee! Aijjai, nyt olen jo ihan liian hereillä. Kiskon vaatteet nopeasti päälle ja suuntaan kiikareiden ja lintukirjan kanssa rantaan. Ah, kaikenlaisia lintuja. En tunnista yhtäkään lajia.

Kopparnäsin kallioita aamuauringossa klo 5.55

Leirimme rakkahin

Aamun edetessä muutama laji tunnistetaan yhteistyöllä. Rantavesi on täynnä haahkoja. Urokset ovat komeita, ne päivittelevät kaiken aikaa ”oh-hohh”. Ihan kuin maailmassa riittäisi jok’ikinen hetki uutta hämmästeltävää. Naaraat taas kvaakattavat pehmeästi, matalalta. Poikaset puolestaan ovat söpöjä opetellessaan elämää. Pehmeän pörröisinä ne kiipeilevät kiville ja pulahtavat taas veteen.

Kauempana on alleja. Ainakin luultavasti. Väritys sopii (mustaa, valkoista, ruskeaa), ja ne huutelevat alleille tyypillisesti jotain sellaista kuin ”aa-ao-lii”. Tai ehkä ne hokevat vain omaa nimeään, itserakkaat.

Lisäksi läheltä viistää aina silloin tällöin tiiroja. Välillä olen tunnistavinani ohikiitäjän kalatiiraksi, välillä taas luulen näkeväni lapintiiralle tunnusomaiset mustat reunat siipien kärjissä.

Myöhemmin käymme kävelemässä rantaa pitkin. Näemme silkkiuikkuja pitkine kauloineen ja hienoine kampauksineen. Kanadanhanhet ovat kokoontuneet joukolla yhteen lahdenpoukamaan. Joutsenta kiikaroin pitkään, mutta tarkempi lajin tunnistaminen jää. Lisäksi merelle menee monia eri lokkeja, sorsia ja hanhia, joiden lajista ei ole harmainta aavistustakaan. Yhtä lajia yritimme kovasti istuttaa isokoskelon tunnusmerkkeihin. Myöhemmin nimeä muistellessa se kääntyi suussani isokuikeloksi. Ei siis kovin vakuuttavaa vielä.

Retkeltä tarttui kuitenkin mukaan paljon muutakin kuin lintutietämystä. Opin erityisen paljon rantakäärmeistä ja muurahaisista. Rantakalliot ja –kivikot suorastaan vilisivät rantakäärmeitä. En ole eläissäni nähnyt Suomen luonnossa kuin kyykäärmeitä, joten uusi tuttavuus kiehtoo. Sillä on jännät oranssit poskiviirut, ja uhattuna se sihisee kivasti kivien alta. Ihmettelen, kuten aina ennenkin, miten toisia käärmeet inhottaa ja pelottaa. Minusta ne ovat siistejä. Ilman jalkojakin ne liikkuvat uskomattoman nopeasti, haistelevat kielellä ilmaa ja jähmettyvät kuin kivi ilman kylmetessä. Ei meillä ihmisillä pitäisi olla mitään valittamista ilmoissa, käärmeet kun menettävät käytännössä kaiken siksi aikaa, kun aurinko päättää pysyä pilvessä.  

Kun yksi seurueestamme katkaisee muurahaiselta jalan, alkaa pohdinta proteesijalan kiinnittämisestä pinsettien ja liiman avulla. Kun muurahaisparan jalan katkaissut kaveri hetken päästä väittää, että muurahaisilla on hallitus, on innostus muurahaisiin valmis. Wikipedia ei kyllä vahvista tietoa hallituksesta, mutta muuten uskomatonta tietoa kyllä löytyy. Muurahaisilla on kuningatar, joka elää pesässä vankina ja toimii munintakoneena. Urosmuurahaiset eli kuhnurit lähtevät neitsytlennolle, parittelevat, pudottavat siipensä ja kohta kuolevat. Naaraita eli työläisiä löytyy moneen lähtöön – on ruuanhankkijoita, sotilaita, ruokasäiliöitä ja säätieteilijöitä. Lisäksi pesässä on toisista pesistä ryöstettyjä muurahaisia, jotka toimivat orjina. Lukeminen paljastaa yhä uusia uskomattomia juttuja muurahaisyhteiskunnasta. Pitäisikö pyhittää loppuelämä muurahaistutkinnalle eli myrmekologialle?

Aurinko lämmittää, melkein polttaa. Kalliot allamme lämpenevät. Meidän ja rantakäärmeiden on hyvä olla. 

Kiikarit saapuivat vihdoin Puolasta Saksan ja Tanskan kautta. Maailmaa nähneillä kiikareilla näkee varmaan terävästi.

Lintubongausta

Aloin bongaamaan lintuja. Tai siis tavallaan aloin, mutta en ole vielä selvinnyt ulos asti niitä katsomaan. Kirjastoon sen sijaan menin. Lainasin repullisen kirjoja ja CD-levyjä. Istun sitten iltaisin ja opettelen lintujen anatomiaa, kuten tertiaaleja, hartiahöyheniä ja aluloita. Saatan myös pelata jotain peliä (esim. Sanajahti) ja kuunnella samalla eri lintujen ääniä. Tuskin tunnistan vielä yhtäkään edes lauluääntä, mutta tavallaan peippo kuulostaa jo vähän tutulta. Sitten huomaan sekoittavani sen pajulinnun ääneen.

Luin ohjeita, joissa kerrottiin, että kannattaa opetella erilaisia muistisääntöjä linnun äänille. Niin kuin että keltasirkku laulaa ett, två, tre, fyra, fem, sex, sjuuuu-uuuuu! Tai sirittäjän laulu on kuin pyörittäisi kolikkoa kovalla alustalla.

Njäääh, todellisuudessa minä en ainakaan opi yhtään mitään. Jos maailmassa olisi kaksi lintua, jotka olisivat keltasirkku ja sirittäjä, saattaisin oppia kohtuudella. Mutta kun niitä on vähän enemmän kuin ne kaksi.

Tilasin myös kiikarit Puolasta, ja kuriirin pitäisi tuoda ne viikon sisään. Aion siis oppia tunnistamaan lintuja myös ulkonäöltä. Siksihän minä niistä hartiahöyhenistäkin luen. Kun lintukirjassa lukee, että kyynärsulat on valkoiset,  niin on varmaan ihan hyvä tietää, missä kohti linnussa on kyynärsulat.

Tällaista tänään. Katsotaan, kuinka pitkälle harrastusinto riittää. Vähän epäilen, pääsenkö yhtenäkään aamuna ylös siihen aikaan kuin todelliset lintuharrastajat. Toisaalta luin, että petolintuja näkee parhaiten aamupäivisin ennen kuin ne nousevat liian korkealle. Ehkä keskityn siis niihin. Mitä luulet, kuinkahan monta petolintua bongaan Pasilasta ekan vuoden aikana?

Oppimisprojektina maat ja pääkaupungit

Toisinaan kun ajatuksia alkaa virrata päähäni, pyrin muuntamaan tuon virran energiaksi ja kohdistamaan sen sitten uuden oppimiseen. Tällä viikolla kaikki energia on kulunut melkein vain arjen pyörittämiseen, mutta aina näin ei ole. Ehkä noin kaksi kuukautta sitten innostuin opettelemaan maailman maita ja niiden pääkaupunkeja. Samalla vähän huomaamattakin oppimismatkalta tarttui mukaan myös muuta tietoa ja tarinoita.

Alkusysäyksen tähän projektiin sain kai, kun luin jonkin lehtijutun Moldovasta. Yritin hahmottaa, missä tämä kyseinen maa oikein sijaitsee. Yhtäkkiä en ollut varma edes siitä, mihin maanosaan valtion laittaisin. Kun selvisi, että maa on tuossa vähän niin kuin naapurissa eli Euroopassa, tunsin oloni tietysti tosi typeräksi. Tsekkasin saman tien pääkaupungin: Chișinău. Okei, never heard.

Pikkuhiljaa tunnustin itselleni, että muutenkin peruskoulun opit jopa Euroopan maantiedosta ovat jotenkin päässeet katoamaan päästäni. Aluksi tarkoitus oli opetella pelkästään Euroopan maita ja pääkaupunkeja, mutta sitten projekti niin sanotusti levisi käsiin.

 Matka kulki Euroopasta Lähi-itään ja Keski-Aasiaan, sieltä Afrikan kautta Itä-Aasiaan ja lopulta Oseaniaan. Opin, että Sahara on noin Euroopan kokoinen, ja että Uzbekistanin kansallisurheilussa ratsastetaan hevosilla ja yritetään saada vuohen ruho vastustajan maalilinjan yli. Zimbabwe tuottaa kirjailijoita ja Bangladeshin kuuluisimpia henkilöitä on Muhammed Yunus, joka kehitti mikrolainat ja sai siitä Nobelin rauhanpalkinnon. Entä ne Etiopian juoksijat tai Oseanian saariston lihavat kansat!

Wikipedia opetti minulle ehkä aika huvittavia asioita, mutta jostainhan se on lähdettävä liikkeelle. Toivottavasti tämän vähäisen tiedon päälle aivojeni on vastaisuudessa helpompi lisätä informaatiota noista valtioista. Onkohan kellään muulla tällaista tarvetta opetella asioita, vaikka Wikipedia ja Googlehan nykypäivänä tietävät ja kertovat kaiken? Itselläni kun tuntuu olevan jokin valtava tarve hahmottaa maailmaa ja sen ilmiöitä. Kuka minä olen, missä minä elän? Entä kuka sinä kazakstanilainen siellä olet?

En ole ihan varma miksi, mutta matka pysähtyi Oseaniaan. Ehkä tuo alue on niin outo minulle, että oppiminen ei ollutkaan enää niin helppoa. Välimatkojen hahmottaminen merellä, outojen saarien nimien opettelu, saarien kulttuurien samankaltaisuus minun näkökulmastani – kai se näihin tökkäsi. Edelleen aina silloin tällöin palaan jankkaamaan Tuvalu – Samoa – Tonga, mutta opettelu on yhtä kuin toistaisin hauki on kalaa.

Toivottavasti seikkailut Amerikassa odottavat jonakin päivänä!

Mitä olen oppinut tällä viikolla?

Nyt on lauantai. Maanantaina opin jotain perheen tärkeydestä. Olin sukulaisten kanssa lomailemassa kun sairastuin vatsatautiin. Siinä sairastamisen ja puolitajuttomuuden lomassa melkein itkin onnesta, kun vähän väliä joku kävi kysymässä vointia ja tarjosi apuaan. Ihan kuin olisi ollut taas lapsi ja sairastanut kotona äitin hoidossa. Vaikka siteet kavereihin saattavat katketa, perhe on ja pysyy.

Siskon lasten kanssa touhutessa koin ymmärtäväni jotain ihmisen perimän merkityksestä. Olen monesti miettinyt, miten paljon perimä vaikuttaa ihmisen luonteeseen, ja mikä merkitys taas on ympäristöllä. Olen aiemmin päätynyt siihen, että loppujen lopuksi ympäristön vaikutus on suurempi. Olen ajatellut, että kenellä tahansa, missä tahansa, on mahdollisuudet menestyä, jos ympäristö siihen kasvattaa. Noita kahta niin erilaista alle kouluikäistä poikaa seuratessa jotenkin alkoi tuntua, että kyllä sillä perimälläkin on merkitystä. Toinen poika kertoi minulle mitä uskomattomimpia tarinoita, toinen taas kykeni sellaisiin urheilusuorituksiin, etten olisi ikinä edeltä käsin uskonut. Nyt tuntuu, että perimä tukee ihmisen luonnetta ja polkua johonkin suuntaan, mutta ympäristöllä on sitten mahdollisuus asettua vastapainoksi tai tukea vielä enemmän. Mutta jos perimä ei tue tiettyä polkua tai luonnetta, niin ympäristön on kyllä tosi haastava saada ihminen sinne. On tietysti mahdollista, että noiden kahden pikkupojan luonteeseen oli ympäristö jo ratkaisevasti vaikuttanut, jolloin havainnointini vain johti minua harhaan.

Eilen juttelin erään puolitutun tai puolikaverin kanssa lyhyesti. Tämä juttutuokio vahvisti käytännössä vasta kuulemaani teoriaa heikoista ja vahvoista siteistä (Mark Granovetter: The Strenght of Wiek Ties). Teorian mukaan vahvoihin siteisiin, kuten perheeseen tai ystäviin, tukeudutaan kriisissä ja muutoksissa (vrt. vatsatauti-tilanne), kun taas heikot siteet, kuten ehkä juuri tämä puolikaverini, tuovat elämään uusia ideoita ja ajatuksia. Jäin itse asiassa miettimään tosi pitkäksi ajaksi tämän puolikaverini käytöstä. Kukaan ei ollut koskaan sanonut asioita minulle niin suoraan kuin hän eilen – olin suorastaan mykistynyt. Itsellä on taipumusta usein päinvastaiseen eli asioiden kiertelyyn. En kuitenkaan loukkaantunut tuosta suoruudesta lainkaan. Kun lopulta sain kiinni siitä päällimmäisestä keskustelun jälkeisestä tunteesta, niin se oli ihailu. Ihailen, että joku voikin olla niin aito sanoissaan.

Tietysti olen myös lukenut muutaman päivän ajan Suomen historiaa ja kai oppinutkin jotain. Toisinaan aina kyllästyn olemaan sivistymätön ja innostun kamalasti sivistämään itseäni. Katsotaan nyt, miten kauan tämä into kestää. Ainakin vielä esihistoria, viikingit ja keskiaika ovat olleet suorastaan kiehtovia. Käykääpä esimerkiksi lukemassa Maunu Ladonlukosta ja rälssistä – historia on täynnä ihmeellisiä tarinoita!

Mitä sinä olet oppinut tällä viikolla? Olisi ihana kuulla oppimistarinoita ja inspiroitua niistä. Ja ehkä oppia jotain lisää niiden avulla.