Syklejä ja runoilua

Ihmisen elämä etenee monella tavoin sykleissä. On unisykli, joka tavallisesti koostuu viidestä noin 90 minuutin pituisesta jaksosta. On elimistön vuorokausirytmi, joka koostuu valveesta ja unesta. On myös vaikeammin selitettäviä rytmejä ja syklejä. Monesti todetaan, että mulla on menossa sellainen kausi, että luen tosi paljon tai en jaksa keskittyä mihinkään tai haluan vain syödä.

Itselläni kesäaika poikkeaa monin tavoin normaaleista tavoista ja rytmeistä ja sykleistä. Nukun vähemmän kuin talvella, vietän tosi paljon aikaa ulkona pelaten tai muuten liikkuen, luen vähän, kirjoitan vähän. En jaksa istua paikoillaan sisällä, en avata tietokonetta välttämättä viikkoihin, vaikka laskut odottaisivat maksajaansa.

En kirjoittanut melkein koko kesänä mitään. Pääni oli tyhjä pelaamisesta, onnellinen liikunnan tuomista endorfiinimyrskyistä. Elokuun viiletessä ajatukset alkoivat lisääntyä; tunsin taas poltteen kirjoittaa. En kuitenkaan malttanut vielä istua aloilleni, suunnitella kokonaisia tekstejä. Niinpä minä yhtäkkiä huomasin raapustelevani runoja papereiden kulmiin, noin vähän kuin ohimennen. En ole mikään runoilija, en koe halua luoda mitään ihmeellistä. En etsi suuria sanoja tai kauniita kokonaisuuksia. Sen sijaan huomasin runoilemisen olevan hyvä keino purkaa se pieni ylimääräinen kirjoittamisturhautuminen. Voin kirjoittaa sanan silloin, toisen tällöin.

En tiedä, miten ihmiset yleensä luovat runonsa. Kerron teille, miten nuo minun syntyvät. Ensin minulla on joko tosi vahva tunne, joka on niin selkeä, että se saattaa muodostua jo sisälläni sanoiksi tai sitten kokemus, joka ei jätä minua rauhaan. Sitten otan kynän käteen ja nuo tunteet tai kokemukset vuotavat yksittäisinä sanoina paperille. Eilen vaikka olin tosi iloinen ja kirjoitin paperille aurinkokasvot. Se oli jo runo minulle itselleni, tuohon sanaan tiivistyi niin paljon sisältäni. En tiedä, tuleeko siitä ikinä runoa kenenkään muun silmille tai korville, mutta minä voin nauttia tuosta yhdestä sanasta vielä pitkään.

Muistan, miten lukiossa äidinkielen tunnilla piti kerran kirjoittaa runo. Opettaja luki monien runot ääneen, mutta minä en antanut lukea omaani. Koin oman runon tuottamisen jotenkin tosi henkilökohtaiseksi enkä halunnut jakaa sitä muille. Nyt muistellessani tuota tilannetta vähän hymyilyttää. Runo oli muistikuvani mukaan seuraavanlainen:

Kiipeän tikapuita

Ylös.

            Tipun

varmimmalla askeleella.

Miksi runous tuntuu minusta melko henkilökohtaiselta edelleen? Onko se se, miten jokaiseen sanaan on padottu tuhat kertaa enemmän merkitystä kuin normaalissa tekstissä? Vaikka eihän ulkopuolinen todennäköisesti tavoita kaikkea sitä, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Tai en tiedä, ehkä suosittujen runoilijoiden runoista merkitys tavoitetaan syvemmin. Voisitko sinä kirjoittaa runon ja kailottaa sen koko maailmalle?

Saa nähdä, miten kauan tämä minun runosyklini kestää. Mielenkiinnolla sitä kyllä seuraan.

Haluan muistaa enemmän

Kirjoitin eilen päiväkirjaa toista kertaa sitten blogin aloittamisen.

Tuntui niin hyvältä kirjoittaa päiväkirjaa. Kirjoittaa vain itselle, tarvitsematta miettiä sen suurempia. Itselle kirjoittaessa voi laittaa vaikka pisteen jokaisen sanan väliin, käyttää ihan omia sanoja tai kirjoittaa tosi epäkiinnostavista asioista. Tekstin sisällöllä ei ole muuta merkitystä periaatteessa kuin selventää oman pään sisältöä. Tuo selkeys yleensä tulee jo noita sanoja muodostaessa; tekstiä ei tarvitse lukea jälkikäteen uudestaan.

Blogia kirjoittaessa täytyy miettiä, voisivatko lukijat olla kiinnostuneita aiheesta. Toisinaan kirjoitan tekstejä, jotka hylkään viime hetkellä niiden epäkiinnostavuudesta johtuen, ja tallennan ne vain tietokoneen syövereihin. Jos teksti on kuitenkin omasta mielestä ihan ok kiinnostava, täytyy yrittää tarkastaa kieliasua ja muokata tekstiä muutenkin. Tulenko ymmärretyksi, jos ilmaisen asian tällä tavalla? Ymmärtävätkö kaikki tästä päättelyketjusta sen, mitä minä sillä haen? Eteneekö teksti loogisessa järjestyksessä?

Päiväkirja ei kaipaa loogisuutta tai viimeisteltyä kieliasua. Ymmärrän lauseiden ja sanojen merkityksen, vaikkei niitä kukaan muu tässä maailmassa ymmärtäisi. Muulla ei ole väliä.

Aloitin päiväkirjan pitämisen 8-vuotiaana. Ala-asteella kirjoitukset koskivat lähinnä kivoja poikia, kuten että Teemu oli tänään yhtä aikaa uimakoulussa ja tyttökavereiden välisiä riitoja, kuten Minna ei halua puhua Tiinalle. Myöhemmin päiväkirja on toiminut pääasiassa pään selvittäjänä, mutta myös esimerkiksi toisinaan kirjoitusinnon purkamisen apuna, runoilualustana ja tukena yksinäisinä hetkinä. Joskus on mukava palata noihin vanhoihin hetkiin, muistaa juttuja joita ei muistaisi ilman päiväkirjaa. Tänään vaikka luin siitä, miten isäni sanoi minulle, kun olin 16 ja tehnyt jotain tosi typerää – parempi sopia riidat ennen kuin aurinko laskee. Kaunista.

Edellisessä päiväkirjamerkinnässä 13.4. kirjoitin kiireestä, holtittomuudesta ja rohkeudesta.  Olin juuri aloittanut blogin pitämisen ja koin olevani rohkea, kun uskaltauduin bloggaamaan. Kiireitä se toi toki mukanaan. Holtittomuus liittyi uskaltamiseen, mukavuusalueelta poistumiseen ja haluun kasvaa suuremmaksi.

En voi kuin suositella päiväkirjan pitämistä! On mukava muistaa enemmän.