Europarlamenttivaalit 2014 #EP2014

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Pitkästä aikaa taas vaalit. Tällä kertaa valitaan edustajia Suomesta europarlamenttiin. Jos en olisi Alexander Stubbin seuraaja Twitterissä, en varmaan edes tietäisi näistä vaaleista. En ainakaan olisi tietoinen, että tänään on ennakkoäänestyksen ensimmäinen päivä. Muistan kyllä etäisesti, miten yksi päivä kotiin mennessä kynnyksellä odotti äänestyslipuke. Ei mitään tietoa, missä tuo lipuke nyt on. Kai se jostain lehtikasasta löytyy tarvittaessa, toivon ainakin.

Miksi ihmeessä minä äänestäisin näissä vaaleissa? EU-asiat ja Euroopan parlamentti tuntuvat tosi kaukaisilta asioilta, joilla ei ole mitään tekemistä minun arkeni kanssa. Mitä se parlamentti yleensä taas tarkoittikaan?

Wikipedia tietää kertoa, että eurovaalit järjestetään joka viides vuosi. Parlamenttiin valitaan 751 edustajaa näissä vaaleissa, kustakin maasta väkilukuun suhteutettu määrä edustajia. Suomesta valitaan 13 europarlamentaarikkoa eli suomalaisten osuus parlamentissa on noin 1,7 prosenttia.

Euroopan komissiossa puolestaan on 28 edustajaa, yksi kustakin jäsenmaasta. Siellä suomalais(t)en osuus on siis suhteessa vähän suurempi, noin 3,6 prosenttia. Komission puheenjohtajaa ei valita vaaleilla, mikä tuli itselleni vähän yllätyksenä. Sen sijaan jäsenvaltioiden hallitukset valitsevat puheenjohtajan Eurooppa-neuvostossa. Tämän jälkeen parlamentin täytyy vielä hyväksyä puheenjohtaja parlamentin jäsenten äänienemmistöllä.

Komission puheenjohtaja valitsee jäsenmaiden nimeämistä ehdokkaista komission jäsenet. Ennen kuin komissio on valmis toimimaan, täytyy sekä neuvoston että Euroopan parlamentin vielä hyväksyä komission puheenjohtajan ehdotus jäsenistä. Komission palveluksessa toimii yhteensä noin 23 000 työntekijää.

Euroopan unionin neuvosto puolestaan koostuu jäsenvaltioiden ministeritason edustajista. Neuvoston puheenjohtajuus kiertää jäsenmaasta toiseen puolivuosittain. Kuhunkin neuvoston kokoukseen kutsutaan ministerit, joiden toimialaa käsiteltävät asiat koskevat. Esimerkiksi talousasioissa paikalle kutsutaan valtionvarainministerit.

Taulukon lähteenä europa.eu

Äkkiseltään jää sellainen olo, että parlamentti osallistuu vähän kaikkeen ja valvoo kaiken yllä toimintaa. Todelliset päätökset kuitenkin kuuluvat komissiolle ja neuvostolle, samoin edustustehtävät. Itse seuraan tosi vähän EU-politiikkaa, mutta komissaarit ovat jopa minulle tuttuja. Puheenjohtaja José Manuel Barrosoa on siteerattu viime aikoina ainakin Ukrainan tapauksessa, ja Suomen media tietysti nostaa talouskomissaari Olli Rehnin usein esiin.

Jo näin vähäisellä EU:n toimielimien tutkimisella olen muodostanut muutamia mielipiteitä asioista, joita pidän tärkeinä, jos äänestän europarlamenttivaaleissa. Ensinnäkin ehdokkaani tulisi olla sitä mieltä, että parlamentin toimivalta on pidettävä vähintään nykyisellään. Jos kerran eletään demokratiassa, niin eletään sitten kunnolla. Parlamentti on ainoa toimielin, johon eurooppalaiset voivat suoraan vaikuttaa. Toiseksi pidän tärkeänä, että EU:n toimielimien rakenne pidettäisiin mahdollisimman yksinkertaisena, mieluiten sitä yksinkertaistettaisiin nykyisestä. Jotta kansalainen haluaisi vaikuttaa, tulee hänen ymmärtää, mihin hän on vaikuttamassa. Monimutkaiset rakenteet eivät innosta ketään äänestämään. Kansa kiinnostuu siitä, mitä se ymmärtää - vai miksi luulette Timo Soinin olevan kansan suosiossa?

Tällä hetkellä kuva EU:sta on itselläni tosi hajanainen. Siihen liittyy paitsi nyt tutkimani toimielimet, myös jokin sellainen kuin Euroopan tuomioistuin, monimutkainen sopimusjärjestelmä ja nuo kummalliset EU-direktiivit, joista uutisoidaan. Uskon vahvasti, että tätä kaikkea yksinkertaistamalla voitaisiin päästä johonkin suurempaan ja yhteisempään projektiin. Myös viestinnän yksinkertaistamisessa lähestyttäisiin kansaa.

En välttämättä äänestä Stubbia vaaleissa, koska näkemyksemme eroavat muutamissa ratkaisevissa asioissa. Arvostan kuitenkin tuota Suomen ahkerinta twiittaajaa, joka positiivisuudellaan vie maailmalle hyvää kuvaa Suomesta. Blogikirjoituksessaan Stubb sanoo mielestäni aika osuvasti, että EU-päätöksenteko vaikuttaa suoraan meihin suomalaisiin. Suomen lainsäädännöstä suuri osa juontaa nykyään juurensa EU-päätöksenteosta, ja lisäksi Suomen viennistä yli puolet suuntautuu EU:n alueelle. EU:n ei siis todellakaan pitäisi olla meille yhdentekevä asia.

Kaipaan ehdokkaaltani paitsi tiettyjä arvoja, myös hyvää asennetta ja hyviä viestintätaitoja. Asenne ja viestintä vievät kansainvälisissä ympyröissä pitkälle, ne tietyt arvot siellä pohjalla takaavat toivottavasti sen, että tyyppi tekee sellaisia ratkaisuja, jotka voisin itsekin hyväksyä.

Mietin tässä, että haluaisin vaikuttaa ja voisin siksi äänestää. Vaikuttamiseni taitaa kuitenkin hukkua yli 500 miljoonan muun EU-kansalaisen joukossa. Ehkä täytän siis vain kansalaisvelvollisuuteni. Tai vedän numeron äänestyslipukkeeseen sillä hyvällä asenteella, jota mielelläni allekirjoitan.

Taidankin tästä aloittaa konkreettisen äänestysprosessin avaamalla HS:n vaalikoneen.

Lintubongausta

Aloin bongaamaan lintuja. Tai siis tavallaan aloin, mutta en ole vielä selvinnyt ulos asti niitä katsomaan. Kirjastoon sen sijaan menin. Lainasin repullisen kirjoja ja CD-levyjä. Istun sitten iltaisin ja opettelen lintujen anatomiaa, kuten tertiaaleja, hartiahöyheniä ja aluloita. Saatan myös pelata jotain peliä (esim. Sanajahti) ja kuunnella samalla eri lintujen ääniä. Tuskin tunnistan vielä yhtäkään edes lauluääntä, mutta tavallaan peippo kuulostaa jo vähän tutulta. Sitten huomaan sekoittavani sen pajulinnun ääneen.

Luin ohjeita, joissa kerrottiin, että kannattaa opetella erilaisia muistisääntöjä linnun äänille. Niin kuin että keltasirkku laulaa ett, två, tre, fyra, fem, sex, sjuuuu-uuuuu! Tai sirittäjän laulu on kuin pyörittäisi kolikkoa kovalla alustalla.

Njäääh, todellisuudessa minä en ainakaan opi yhtään mitään. Jos maailmassa olisi kaksi lintua, jotka olisivat keltasirkku ja sirittäjä, saattaisin oppia kohtuudella. Mutta kun niitä on vähän enemmän kuin ne kaksi.

Tilasin myös kiikarit Puolasta, ja kuriirin pitäisi tuoda ne viikon sisään. Aion siis oppia tunnistamaan lintuja myös ulkonäöltä. Siksihän minä niistä hartiahöyhenistäkin luen. Kun lintukirjassa lukee, että kyynärsulat on valkoiset,  niin on varmaan ihan hyvä tietää, missä kohti linnussa on kyynärsulat.

Tällaista tänään. Katsotaan, kuinka pitkälle harrastusinto riittää. Vähän epäilen, pääsenkö yhtenäkään aamuna ylös siihen aikaan kuin todelliset lintuharrastajat. Toisaalta luin, että petolintuja näkee parhaiten aamupäivisin ennen kuin ne nousevat liian korkealle. Ehkä keskityn siis niihin. Mitä luulet, kuinkahan monta petolintua bongaan Pasilasta ekan vuoden aikana?

Mikä penkkiurheilussa viehättää?

Taas ne lähestyvät. Täytyy suunnitella aikataulu tarkkaan. OK, kieltäydyn lauantain sulkapallosta. Entä seuraava viikko, jaa, taitaa jäädä matikan luento väliin.

Tiedätte varmaan, että kyse on tietysti jääkiekon MM-kisoista 2014. Perinteisesti jääkiekko on saanut suomalaiset ihan sekaisin ja varmaan saa jatkossakin. Tänä vuonna MM-kisojen hypetys taitaa olla vähäisempää olympiavuoden takia, mutta kyllä jokainen jääkiekkofani silti niitä seuraa.

Jos Suomessa ei muuten harrasteta small-talkia kauheasti, niin jääkiekko jos mikä on poikkeus, joka kai sitten vahvistaa säännön. Jääkiekon MM-kisoista tai NHL:ssä menestyneistä suomalaisista on aina turvallista puhua. Kaikki tietävät Teemu Selänteen, eikä kukaan voi välttyä juhlimiselta, jos Suomi pärjää jääkiekon arvokisoissa.

Todellinen penkkiurheilu ei tietenkään rajoitu pelkästään jääkiekkoon, ei todellakaan. Seurataan jalkapalloa, tennistä, formuloita, lentopalloa, salibandya, hiihtoa, mäkihyppyä, yhdistettyä, yleisurheilua, purjehdusta – oikeastaan mikä tahansa laji käy. Tärkeimmät ottelut ja kisat seurataan paikan päällä tai live-lähetyksinä, muuten riittävät uutiset ja videopätkät kohokohdista.

Itse olen aina yhtä ihmeissäni, kun joku kaveri on menossa seuraamaan jotain Mestarien liigan ottelua. Ei voisi vähempää kiinnostaa, miten Bayern Münchenille käy tai kuinka monta maalia Messi tekee. Toisinaan jopa ärsyttää, kun kaverit seuraavat urheilua, joka itseä ei kiinnosta: merkittävän urheilutapahtuman aikoihin ei yhteistä aikaa löydy kuin ruudun äärestä. Tietysti on aina mahdollista pitää kaveruus tauolla tietyt ajat vuodesta.

Mikä ihme siis saa ihmiset seuraamaan urheilua?

Kerron ennen oman pohdintani tuloksia, että itse seuraan urheilua jonkin verran. Ympäri vuoden seuraan jääkiekkoa tsekkaamalla iltaisin SM-liigan ja KHL:n tulokset sekä aamuisin NHL-tulokset. Saatan katsoa myös jotain pätkiä peleistä, niin kuin jonkun tosi hehkutetun maalin uusinnan. Lisäksi tulee kyllä seurattua melko tiiviisti sekä kesä- että talviolympialaisia, eri lajien MM-kisoja vähemmän. Otsikkotasolla tiedän suunnilleen, mitä missäkin lajissa tällä hetkellä tapahtuu. Formulat ovat suuri inhokkini.

Sanoisin, että tässäkin asiassa seura tekee kaltaisekseen. Jos kotona ei olisi seurattu lainkaan urheilua, en kai minäkään olisi sitä oppinut seuraamaan. Jos kukaan kavereista ei seuraisi urheilua, tuskin minäkään. Jos kuitenkin jossain vaiheessa elämää penkkiurheilukärpänen puraisee, on helppo hakeutua samankaltaisten seuraan.

Kuitenkin alun perin, ennen ketjureaktiota, on täytynyt olla ihminen, joka on alkanut seurata urheilua muustakin kuin seurasta johtuen. Ehkä se on ollut entinen ammattiurheilija, joka oman uran jälkeen alkoi seurata muiden treenejä ja onnistumisia. Ehkä se oli aktiiviurheilija, joka halusi saada oppia omiin lajeihinsa alan ammattilaisilta. Itse ainakin mielellään toisinaan katson Youtubesta esimerkiksi salibandyn uusintoja ja yritän oppia niistä.

Kuvittelisin, että ihmiset seuraavat urheilua kuitenkin pääasiassa, koska ei ole muuta jännempää tekemistä tiedossa. Mikä taas on kullekin jännempää, riippuu ihan henkilöstä. Itse jättäisin tulevien jääkiekon MM-kisojen Suomen ottelun helposti väliin, jos joku kysyisi pelaaman biitsiä. Sulkapallon sen sijaan voin vaikka perua.

Toisinaan on siis kyse ajankulutuksesta, kun ei ole mitään tekemistä. Toisinaan taas joutuu priorisoimaan tekemisiä, että pääsisi seuraamaan urheilua. Mikä sinne ruudun ääreen vetää?

Onhan se tietysti aikamoista viihdettä seurata urheilua. Aivot kaipaavat joka tapauksessa nollaamista jossakin muodossa, miksi ei siis viihdyttävää urheilua seuraamalla. Urheilukisat ovat täynnä tunteita ja jännitteitä. Muistatte varmaan sen hetken, kun Jauhojärvi lykki kohti maalia parisprintin finaalissa viime olympialaisissa. Huh, melkein suljin silmät, kun en meinannut kestää sitä jännitystä! Jännittäminen ja jännityksen laukeaminen tuntuvat hyvältä. Ei tavallisessa arjessa ole tuollaisia hurjia vaihteluita. Tai jos arjessa olisi hurjia vaihteluita, saattaisivat ne pelottaa, mutta penkkiurheilu ei uhkaa katsojiaan.

Jotkut tietysti harrastavat vedonlyöntiä, ovat ehkä vähän siihen koukussakin. Vedonlyönti tuo varmasti vielä lisäjännityksen urheiluun, ja vedonlyöjä tuskin jättää kisoja katsomatta.

Joku kaveri sanoi joskus, että kun joku suomalainen voittaa urheilussa, tuntuu se melkein henkilökohtaiselta voitolta. Ehkä tämä on sitten yksi syy seurata urheilua; saa kokea onnistumisia, kun samaistuu tarpeeksi suomalaisiin kilpailijoihin.

Vaikka en seuraa jääkiekon lisäksi muuta urheilua aktiivisesti, niin kyllä jotkut lajit viehättävät. Moni urheilu on niin mielettömän kaunista katsottavaa teknisesti tai niin älykkään taktista, että katsojana ihan hurmioituu. Joukkuepeleissä yksittäisen pelaajan omaperäinen ratkaisu tai koko ketjun äärimmäisyyteen hiottu kuvio; taitoluistelijan kehon koordinaatio ja liikkeiden sulavuus; joskus joku urheilija puhtaalla voimallaan herättää ihailun.

Vaikka tavallaan ymmärrän, miksi joku on kiinnostunut Messin tekemistä maaleista, jätän silti mielellään urheilun seuraamisen mahdollisimman vähälle. Maailmassa on niin paljon kauneutta ja ihmeteltävää, että pelkkä urheilu tekisi elämästä aika yksipuolista. Mutta siis, ymmärrän kyllä penkkiurheilua tietyllä tasolla. Samalla tavalla kun voisi kyseenalaistaa penkkiurheilun, voi kyseenalaistaa kaiken muunkin. Miksi kuuntelisit musiikkia, kun voisit itse soittaa? Miksi soittaisit toisen sävellyksiä, kun voisit itse säveltää? Miksi lukisit kirjoja, kun voisit samalla tavalla kokea sen kaiken todellisuudessa? Miksi oikeastaan luet tätä, kun voisit tehdä vaikka mitä muuta hyödyllistä tällä hetkellä?

P.S. Voit myös lisätä ymmärrystäni penkkiurheilusta ja kertoa, miksi sinä seuraat urheilua!

Kuvien lähde: freedigitalphotos.net

Kaipuu luontoon

Pyörällä ajaessa nenään tunkeutuu ihmeellinen haju. Meri. Kostea, suolainen meren tuoksu. Mieleen vilistävät miljoonat eri mielikuvat menneiltä kesiltä ja vuosilta. Melonta sivuaallokossa, se, miten aallot lyövät joka kerta yli kajakin. Keinuttaa, kylmää ja märkää. Silti naurattaa. Muisto purjeveneestä, miten tuuli ja aallon pärskeet tyhjentävät mielen. Entä ne Lauttasaaren kallioilla vietetyt kesäyöt, kun lokit huutavat ja kaikkialla sama tuoksu. Se sama tuoksu, joka tunkeutuu nenään ensimmäisenä, kun aamulla herää ja aurinko värjää kallioita.

Lapsuuteeni meri ei kuulunut. Sinne kuuluivat loputtomat pellot ja metsät. Ja järvet. Pohjanmaan lakeus. Siellä taivas oli suurempi kuin muualla ja tähdet kauniimpia. Lumi narskui talvisin, kun rakennettiin linnoja tai hypittiin ojiin autoja piiloon. Kesäisin kuovit juttelivat ”kuuli, kuuli” ja ”kuikuikui, kuikui”. Lannanajo, rehunteko ja kala olivat nekin osa kesien hajumaailmaa.

Hajut ja tuoksut palauttavat mieleen mitä ihmeellisimpiä muistoja mielen kätköistä. Minulle ne tänään toivat mieleen luonnon. Luonto on niin kaukana Pasilan betoniviidakosta, että hetkittäin sen olemassaolon saattaa jopa unohtaa. En edes oikein muista, milloin olisin viimeksi kunnolla liikkunut luonnossa. Tai no, reissussa ulkomailla sitä tulee kyllä tehtyä. Vähän sama kuin itsellä on puolet Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä kokematta, kun taas turisti saattaa kiertää nuo paikat viikonloppureissullaan Helsinkiin.

Helsingissä luontopaikkoihin menoon liittyy ongelmia. Ensinnäkin luonto on kauempana kuin maalla tai pienemmissä kaupungeissa. Toiseksi odotukset ovat jotenkin epärealistiset, kun sitten lopulta lähdetään luontoon. Mennään luontoretkellä ja odotetaan siltä jotain tosi siistiä. Seuran kuuluu olla hyvää, juttujen erinomaisia ja ilman täydellinen. Sitten istutaan hetki nuotiolla, yritetään tuntea jotain todellista ja lähdetään vähän pettyneinä kotiin. Seuraavalla kerralla, kun mietitään luontoon lähtemistä, ajatukseen sekoittuu nihkeä mielikuva edellisestä kerrasta – ei siellä kuitenkaan ole kivaa.

Itse helsinkiläisenä olen kasvanut irti luonnosta, kiinnittynyt tiukasti Pasilan betoniin. Kaipuu johonkin entiseen on kuitenkin jäljellä. Se on jokin alkukantainen kaipuu rauhasta, tasapainosta ja luonnollisuudesta. Mitenhän helsinkiläisenä voisi löytää taas luonnon? Onkohan se vain oman tahdon määrästä kiinni? Niin kuin että jos tahtoo tarpeeksi, myös löytää.

Olen etsinyt luontoa melomalla. Löytänytkin, hetkittäin. Kun kesäiltana töiden jälkeen nappaa kajakin Taka-Töölön Soutustadionilta, on hetkessä pois kaupungin melusta. Muutamalla melanvedolla pääsee keskelle ei mitään ja keskelle kaikkea. Veden tasassa voi hetken tuntea olevansa osa tätä maapalloa, eikä vain palanen ihmisten rakentamassa kaupungissa.

Mielikuva katkeaa, olen taas tässä. Ympärilläni betonia, rakennelmia, kovaa ja kylmää. On se kumma, että niin moni meistä ihmisistä haluaa asua kaupungissa. Muistaakseni jonkun arvion mukaan maailman väestöstä noin puolet asuu kaupungissa. Ja tiedätte varmaan trendin. Ehkä oma kaipuuni luontoon vielä jonain päivänä saa minut kuulumaan siihen toiseen puolikkaaseen. Ehkä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset hankkivat kesämökkejä. 

Hyvillä mielin ilman kypärää

Kuvan lähde: freeimages.com

Törmäsin eilen Twitterin kautta hauskaan kanadalaisen Howie Chongin kirjoittamaan juttuun, jossa hän kertoo, miksi ei käytä pyöräilykypärää. Ne teistä lukijat, jotka käyttävät kypärää, voivat vaikka ignoorata jutun. Ja ne, jotka eivät ole tähänkään asti käyttäneet kypärää, voivat tuntea olevansa tosi fiksuja.

Tiivistetysti:

•           Vakavassa päähän kohdistuneessa onnettomuudessa kypärä alentaa aivovaurion riskiä 88 prosentilla
•           Kuitenkin päävamman saa huomattavasti todennäköisemmin autoillessa tai kävellessä
•           Erään tutkimuksen mukaan kypäräpakko autoilijoille säästäisi ihmishenkiä 17 kertaa enemmän kuin vastaava laki pyöräilijöille

→ Miksi emme käytä kypäriä kaiken aikaa?

Pyöräilykypärä saattaa olla jopa vahingoksi:

•           Autoilijat varovat vähemmän kypärää käyttävää pyöräilijää
•           Kypärä ja sen muotoilu saattaa altistaa niskavammoille, joilta olisi välttynyt ilman kypärää
•           Kypärää käyttävä saattaa kokea vääränlaista turvallisuudentunnetta ja ottaa enemmän riskejä

Pyöräilykypäräpakko vähentää pyöräilijöiden määrää:

•           Vähemmän pyöräilijöitä
•            Autoilijat käyvät tottumattomiksi pyöräilijöihin, ja tästä aiheutuu enemmän vaaraa niille vähille pyöräilijöille
•            Luonnon kannalta huono, koska pyöräily tosi ekologinen liikkumistapa

Ympäristöä ja luontoa ajatteleva ei siis kannata pyöräilykypäriä!

Ja minä kun olen aina käyttänyt tunnollisesti kypärää! Tuntuu sitä paitsi siltä, että aion kyllä varmaan tämän jälkeenkin käyttää sitä. Aika irrationaalista toimintaa jälleen. Jotta en tuntisi itseäni täysin tyhmäksi, keksin yhden hyvän perustelun kypärän käytölle: näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Myös Chong myöntää, että lapsille ja nuorille pyöräilykypärä voisi olla pakollinen (huono tasapaino tms. syy). Olen siis esimerkkinä noille ryhmille, jotka vielä opettelevat elämää toisten esimerkkien avulla.

Hmm. Pyöräilykypäränkäyttökysymys on siis tästä eteenpäin kysymys siitä, haluatko vastustaa ilmastonmuutosta (älä käytä kypärää) vai näyttää hyvää esimerkkiä lapsille (käytä kypärää). Hankala valinta varmasti.

Nyt meni muuten hermot!

Kuvan lähde: freedigitalphotos.net

Pelikenttä pienenee ja hämärtyy silmissä. Ahdistus mahassa ja rinnassa suurenee. Kaikkialla mustaa. Hakkaan sählymailani kappaleiksi ja osoitan mieltäni. Ei kiinnosta! Inhoan tätä peliä, inhoan noita ihmisiä, inhoan itseäni.

Tilanne menee ohi, höyry laskeutuu hieman, mutta keskittymiskyky on tiessään. Ärsyttää, harhailen kentällä, ärsyttää se, että harhailen kentällä.

Pyörämatka kämpälle vihdoin viilentää. Hämärtyvässä illassa ajelen hitaasti kohti kotia, tähdäten vesilätäkköihin, jotta olisin varmasti rapainen perillä. Kuvittelen tunteideni jo tasaantuneen, kun joku isompi porukka yllättäen harhailee edessäni pyörätiellä. Viha kuohahtaa taas: mitä ihmettä te teette minun tielläni? Viimeisiin liikennevaloihin pysähtyessä jo hävettää. Kuvittelenko olevani joku maailman napa, jonka tielle kenenkään ei kuulu osua huonoina hetkinä?

Toisinaan on huonoja päiviä, jolloin huono olo saattaa purkautua väärillä tavoilla. Ikään kuin olisi koko päivän kerännyt huonoa energiaa itseensä, kunnes enempää ei mahdu, ja se ryöpsähtää yli. Laukaisevan tekijän ei tarvitse olla mitään suurta, jos ollaan jo lähellä reunoja. Minulle riitti tällä kertaa se, ettei oma peli kulkenut sählyssä. Ja tietäähän tuon, kun lähtee nihkeällä fiiliksellä nihkeän päivän päätteeksi pelaamaan, ettei peli välttämättä kulje.

Kun minulla meni hermot, syytin siitä hetkellisesti itseni lisäksi myös muita. Tuntui, että mitä nuokin idiootit tuossa. Siinä tunteiden kuohussa koko maailma on hetken paha ja raivostuttava paikka.

Jälkikäteen illalla oli kurja olo. Totta kai yhden hermojen menetys pelikentällä vaikuttaa myös muihin. Joukkuelajeissa yhden fiilis on äkkiä kaikkien fiilis. Aloin muistella aiempia pelejä, joissa jollakin muulla olisi mennyt hermot. Muistin omat fiilikset noilta kerroilta, kun katseli tilannetta sivusta. Ensinnäkin reagoin itse kahdella eri tavalla tutun ihmisen hermojen menetykseen. On ollut tilanteita, joissa tunnen ihmisen ja tiedän, että hänellä menee hermot täysin ja pelkästään omaan peliin. Noissa tilanteissa tuon yhden tyypin hermoilu ei vaikuta ihan hirveästi omaan peliin. Sitten on tutun ihmisen hermoilua, joka kohdistetaan selvästi toisiin pelaajiin. Tuolloin oma fiilis pelistä on äkkiä kadoksissa. Sitten on tuntemattomien tai puolituttujen hermojen menetyksiä. Ne ottaa äkkiä itseensä. Mitä minä tein väärin?

Luulen, että ihmisille tekee ihan hyvää kokea ääritunteita toisinaan. Liiallinen tasaisuus puuduttaa. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi loukata syyttömiä sivullisia. Ei minulla ole oikeutta pilata kenenkään päivää sen takia, että minulla ei ole kivaa.

Ensi kerralla huonon päivän päätteeksi taidan kokeilla juoksulenkkiä tai kuntosalia. Yksilöliikunta kunniaan, jos ei pelihuumori riitä joukkueessa toimimiseen!

Rikkaille lisärikkauksia

Tiesitkö, että Yhdysvalloissa toimitusjohtaja saa 300-400 kertaa niin suurta palkkaa kuin keskimääräinen tavallinen työntekijä? Luvut ottavat huomioon erilaiset bonukset, eläke-edut, osakeoptiot ja luontoisedut. (Chang 2010, 169.) Tämä tarkoittaa kai, että toimitusjohtaja hyödyttää yritystä 300-400 kertaa rivityöntekijää enemmän tai, että toimitusjohtaja on 300-400 kertaa tavallista työntekijää parempi.

Vastaava suhdeluku oli vielä 1960- ja 1970-luvuilla 30:1-40:1 (Chang 2010, 170). Ovatko 2000-luvun toimitusjohtajat siis kymmenen kertaa parempia kuin 1960- ja 1970-luvuilla? Kun johtajien palkat ovat moninkertaistuneet, tavallisen työntekijän palkka on noussut noin 0,2-0,4 prosentin vuositahtia (inflaatiokorjatut luvut; vaihtelu tulee siitä, otetaanko huomioon pelkkä palkka vai palkka+luontoisedut) (mt. 170).

Itse en koe ymmärtäväni paljoa epätasa-arvosta. Suomessa asiat ovat kuitenkin niin hyvin, että todellista eriarvoisuutta ei onneksi paljon näe. On turha kuitenkaan tuudittautua pumpuliin; kyllä mekin eriarvoistamme toisiamme. Esimerkiksi jo perusterveydenhuolto arvottaa ihmisiä, jakaa meidät Osmo Soininvaaran sanoin tarpeellisiin ja hyödyttömiin kansalaisiin. Kun työssäkäyvät pääsevät halutessaan nopeasti työterveyshuoltoon, muut jonottavat tuskissaan pitkiä aikoja terveyskeskuksiin.

Suomalaiset ovat yhä terveempiä esimerkiksi eliniänodotteella ja toimintakyvyllä mitattuina.  Alhaisimman tuloviidenneksen kehitys on kuitenkin pysynyt paikoillaan viimeiset kaksikymmentä vuotta, vaikka terveyserojen kaventaminen kirjattiin hallitusohjelmaan jo vuonna 1978. Asiantuntijoiden mukaan terveyserot periytyvät ja sairauksien ehkäisy olisi tärkeää. Esimerkiksi neuvolassa voitaisiin mitata vähemmän ja kysellä vanhempien jaksamista enemmän. (HS 22.4.14.)

Suomen kaltainen hyvinvointivaltio periaatteessa ehkäisee eriarvoisuutta aika hyvin. Meillä on kattavat tukijärjestelmät: on mahdollisuus työttömyysturvaan, sairausvakuutukseen ja ilmaiseen koulutukseen. Valtio takaa minimitoimeentulon, vaikket tekisi mitään. Jokaiselle tarjotaan samat mahdollisuudet ja vielä enemmänkin – tarjotaan tukea noiden mahdollisuuksien toteuttamiseen. Esimerkiksi uutta yritystä perustettaessa valtion järjestelmät ottavat osan riskistä kannettavakseen. Työttömäksi jääneelle tarjotaan työttömyyskorvausta, mahdollisuutta uudelleenkouluttautua ja apua uuden työn hakuun. Mahdollisuuksien tasa-arvon lisäksi valtio yrittää myös tasata lopputuloksia. Kun työttömäksi jääneelle tarjotaan uusi mahdollisuus, samalla hänen lapsilleen tarjotaan tasa-arvoisemmat mahdollisuudet toisiin lapsiin nähden.

Nähdäkseni hyvinvointivaltion yksi suurimmista ongelmista liittyy kuitenkin juuri tasa-arvoon. Vähimmäispalkat nostavat viitepalkkoja eli palkkataso nousee luonnollista tasoaan korkeammalle.  Näin pienituloisten työntekijöiden tulotaso paranee. Samalla työpaikkojen laatu saattaa kuitenkin kärsiä, koska työnantajat eivät panosta työntekijöiden viihtyvyyteen tai koulutukseen työn hinnan ollessa kiinteä. Seurauksena työntekijät eivät ota vastaan matalapalkkaisia töitä, joissa työolosuhteissa on puutteita. Samalla alat ja noiden alojen työntekijät leimaantuvat. Suomessa tällaisessa asemassa ovat ehkä esimerkiksi siivoojat tai lähihoitajat. Arvokkaita töitä, mutta kuka niitä suostuisi tekemään? Ennen suomalainen oli ylpeä saadessaan tehdä töitä; nykyään on noloa tehdä tietynlaisia töitä.

 Helsingissä näkee niin asunnottomien ja maahanmuuttajien leipäjonoja kuin myös hyväosaisten huippukouluja. Keskustassa bisnesihmiset kulkevat kauniissa vaatteissaan, kun samalla Itä-Helsingin metroasemat täyttyvät hiljalleen tummaihoisista miehistä.

Miten päästä tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan?

Suomessa eriarvoisuuden ongelma ei ole vielä hälyttävä verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan. Pelottaa kuitenkin, että globaali trendi rantautuu myös tänne.

Suomen tukijärjestelmä osaltaan huolehtii tasa-arvon säilymisestä. Samoin käytössä oleva progressiivinen verotusjärjestelmä, eli enemmän tienaava maksaa enemmän veroja. Pääomatuloja (mm. pörssiyhtiön osingot, vuokratulot, luovutusvoitot) verotetaan kuitenkin käytännössä lähes tasaverolla (tulot < 40 000 e = 30% veroa; tulot > 40 000 e = 32% veroa).

Ranskalainen Thomas Piketty keräsi ja analysoi valtavan määrän historiallista dataa liittyen tulojen ja varallisuuden kehittymiseen (Capital in the Twenty-First Century 2014). Koko kirjan johtava ajatus on, että pääoman tuotto on suurempi kuin talouskasvu (r > g). Toisin sanoen menneisyydessä kertynyt tai peritty omaisuus kasvaa palkkoja nopeammin. Jos synnyt rikkaana, kuolet todennäköisesti vieläkin rikkaampana. Jos synnyt köyhänä, työskentelet luultavasti hullun lailla, mutta kuolet köyhänä. (Kiitos näistä ajatuksista paitsi Pikettylle myös Tommi Melenderille! Melenderin blogikirjoitus aiheesta.)

Piketty ehdottaa eriarvoisuuden vähentämisen ratkaisuksi progressiivista veroa myös pääomatuloille. Asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, että kun asetetaan progressiivinen pääomavero, eriarvoisuus vähenee. Annetaan kuitenkin ajatukselle mahdollisuus - entä jos. Entä jos progressiivinen pääomavero olisi käytössä koko maailmassa?

Vapaiden markkinoiden yksi ideologioista on periaate siitä, miten kukaan ei tee mitään hyvää, ilman että siitä palkitaan tai tekemättä jättämisestä rangaistaan. Rikkaita motivoidaan lisärikkauksilla, köyhiä köyhyyden pelolla. (Chang 2010, 277.) Ihmisluonto ei ole pelkästään paha, toisin kuin vapaiden markkinoiden oppi saa välillä uskomaan. Entä jos kokeiltaisiin palkita rehellisyydestä, solidaarisuudesta tai yhteistyöstä?

Tärkeintä olisi tarjota paitsi mahdollisuuksien tasa-arvo (esim. ilmainen koulutus) myös jonkinlainen lopputulosten tasa-arvo (ihmisten vaurauden tasaaminen). Vasta lopputulosten tasa-arvosta voidaan päätellä, toteutuuko mahdollisuuksien tasa-arvo oikeasti. Onko huumeita käyttävän yksinhuoltajan lapsi samassa lähtöasemassa rikkaan espoolaisperheen lapsen kanssa? Onko molemmilla samat mahdollisuudet hyvään toimeentuloon ja tasapainoiseen elämään? Tavallaan, mutta todennäköisyydet ovat reilusti espoolaisen puolella.

En halua sanoa, etteikö ahkeruudesta, riskinottamisesta tai innovatiivisesta toiminnasta tulisi palkita. Haluan sanoa, että kohtuus kaikessa. Ei kukaan ihminen voi olla toista ihmistä 400 kertaa parempi.

Aiheesta kaksi loistavaa pätkää Youtubessa:

Inequality in the UK ja Wealth Inequality in America

Lähde: Chang, Ha-Joon 2010. 23 tosiasiaa kapitalismista. Into Kustannus.