Pää tyhjänä vai aistit tukossa?

Mieleni on ollut aika lailla tyhjä jo monta kuukautta. Olen välillä istahtanut alas ja asettanut kädet läppärin näppäimistölle. Yrittänyt tuntea sen tutun voiman virtaavaan sormiin, toivonut sormien lähtevän itsestään liikkeelle. Niin usein olen istunut, niin usein pettyneenä sulkenut tyhjän tiedoston. Jos kirjoittaisin työkseni, niin kirjoittaisin vain. Mutta koska kirjoitan omaksi ilokseni ja harrastuksekseni, en halua kirjoittaa ilman oikeaa fiilistä. Väärällä fiiliksellä kirjoitetut tekstit maistuvat puulta, niitä ei tee mieli edes vilkaista jälkikäteen. Parhaimmillaan tekstit palauttavat elävästi mieleeni sen jonkun hyvän fiiliksen ja toivottavasti välittävät osan siitä fiiliksestä myös lukijoille.

Entä jos fiilistä ei vain tule? Ajan myötä alkaa epäilyttää. Ehkä tulkitsen oman oloni väärin. Kenties ylireagoin siihen pienenä tuntuvaan vastukseen, joka estää kirjoittamisen.   Pitäisikö vain kerta kaikkiaan istua alas ja alkaa lyödä näppäimiä? Kirjoittaa, kunnes fiilis olisi takaisin. Muutaman kerran tosiaan jopa kirjoitin. Kirjoitin mauttomia, hajuttomia kokonaisuuksia. Juttuja, joita ei jaksa lukea eikä niitä muista. Näkymättömiä, tylsiä tarinoita. Mitä muuta voisi odottaa tyhjästä päästä tulevaksi?

Kannattaisi varmaan vaan aina yrittää kuunnella omaa oloa. Istua alas, hengittää syvään. Nenän kautta sisään, suun kautta voimakkaasti ulos. Vetää rajat siihen ympärille esteiksi ulkomaailman häiriköille. Sellaisessa hetkessä itsestä tuntuu aina, etteivät vain aivot ole ajatteleva osa ihmistä, vaan koko keho. Kehon osat viestivät, kertovat olostaan, kommunikoivat keskenään. Aivot tuntuvat toimivan kommunikaation kääntökeskuksena, jotta viestijät voisivat muodostaa kokonaisuuden, ja että viestit voisivat tulla kehon ulkopuolelle.

Tällä hetkellä tunnen yhä vastuksen. Tunnen kehoni, joka haluaa edelleen olla tyhjä ja hiljainen.  Erityisesti niska ja silmät haluaisivat levätä. Silmät kaipaisivat pimeää huonetta, vähemmän valoärsykkeitä. Kädet kuitenkin hakeutuvat kirjoittamaan, jalat pyrkivät hypähtelemään ja happi virtaa keuhkoihin nopeasti.

Usein on vaikea kuulla, mitä keho haluaa viestiä. Erityisesti kaupunkielämän loputtomat ääni- ja valoärsykkeet turruttavat, estävät kuuntelemasta omaa kehoa.

Vielä vaikeampi on kuitenkin ymmärtää kehon viestejä, koska tuntuu, ettei ole aikaa ymmärtää. On mentävä eteenpäin. Vasta hiljaisella hiihtolenkillä, vaellusreissulla keskellä peltoja, metsän siimeksessä tai loputtoman aavalla merellä sitä herää. Tuntuu, kuin olisi ollut kuuro. Yhtäkkiä sitä sitten havahtuu hetkeen; näkö- ja kuuloaisti palautuvat. Silmät ymmyrkäisinä sitä voi katsella ympärille ja miettiä, mihin sitä oli niin kiireellä menossa viimeiset viikot ja kuukaudet.

Ihmiset ovat varmastikin eriasteisesti herkkiä ärsykkeille. Samalla kun joku rakastaa vaikkapa vilkasta sosiaalista elämää, uusia ihmisiä ja kovaäänistä musiikkia, toinen saattaa kokea samat asiat tukehduttavina, aistit tukkivina.

Luulen vähän, että itsessäni kaupunki aiheuttaa kahdenlaisia reaktioita. Ensinnäkin kaupungin meno stimuloi aistejani, mikä taas auttaa esimerkiksi mielikuvitustani vaeltamaan ja mieltäni pysymään vastaanottavaisena tai kiinnostuneena uusille asioille. Toisaalta taas tuntuu, että välillä aistini tukkeutuvat. Tuntuu kuin olisi loukussa, ettei tuntisi mitään. Huomaan rinnastavani jollain tavalla aistittomuuden ja pään tyhjyyden termillisesti toisiinsa.

On sanottu, että ihminen on laumaeläin. Mutta onko kaupunkityyppinen elämä ihmiselle luonnollista? Selviytyvätköhän toiset paremmin, aistejaan turruttamatta, elämästä kaupungissa?

"Aleksanterinkatualeksanteri" by Paasikivi - Oma teos.
Licensed under CC BY-SA 3.0 via Wikimedia Commons

Toisinaan sitä haluaisi lähteä lentoon

Toisinaan sitä haluaisi lähteä lentoon, mutta maa vetää puoleensa. Jalat ovat painavat, yhä painavammat mitä enemmän mieli liitää. Keho uppoutuu syvemmälle maan pintaan ja pinnan alle jokaisella astutulla askeleella. Tuntuu kuin maa olisi hyvin hienojakoista hiekkaa, on vaikea astua edes yhtä kiihdyttävää askelta. Kädet ovat rautaa, tiiliskiviä, märkää paperimassaa. Ne eivät lennätä kehoa; ne eivät edes nouse yrittämään.

Ongelman täytyy olla joko asenteessa tai luonnonlaeissa. Yritänkö tarpeeksi vai yritänkö liikaa? Vai onko haluni mahdottomuus?

Istun alas, kuljetan kättäni maan rosoisia reunoja pitkin. Tunnen elämän, sen juuret ja alun. Elämä haluaa ylös, kohti aurinkoa. Nostan katseeni, tuijotan harmaata pilvimassaa.

Hurjan hetken halajan viimaan, tuiskuun, tekemään syöksyjä pilvimassoihin. Sitten nauru nousee kuplimaan kurkkuun, pulppuaa ulos, valtaa tilaa nopeammin kuin mikään fyysinen lentäjä voisi tehdä.

Kasvatan juureni maahan, toivon aurinkoa ja vettä ja ravinteita. Juurrutan itseäni kunnes taas hetken huumassa katkon juuret nopeasti, lentämisen halusta. Sitten palaan, kastelen maata. Annan auringon taas paistaa ja toivon kasvaa.

Kuvien lähde: freedigitalphotos.net, thaikrit & amenic181

Hiljaiseloa

Blogini on hiljentynyt, ja olen pahoillani siitä. En muista milloin viimeksi olisin kokenut tällaisen jakson elämässä, jolloin ajatuksia on näin vähän. Pää humisee tyhjyyttään. Ei kai auta kuin odottaa, että inspiraatio ja uudet ajatukset löytäisivät minut tai minä ne. Odotan ja odotellessani teen kaikkea aivotonta. En tiedä, auttaako aivoton tekeminen päätäni lepäämään vai turruttaako se kaiken älyllisen ajattelun lopullisesti.

Japanilaiset ristikot, yksi alkuvuoden tekemisistäni.

Kirjasuositus: Eva Wahlström - Rajoilla

Oulunkylän kirjasto yllätti minut taas! Bestseller-kirjojen seasta löysin oikean kultakimpaleen: Eva Wahlströmin omaelämäkerrallisen teoksen Rajoilla (2014). Jo kirjan ulkoasu oli niin energisoiva, ettei kirjaa mitenkään voinut jättää lainaamatta.

Kirja kertoo Wahlströmin urasta nyrkkeilijänä. Nyrkkeily menee naisen elämässä kaiken muun edelle. Kipu, käyminen kuoleman rajamailla tai se tosiseikka, ettei hän pysty kävelemään, eivät estä nyrkkeilyä. Jostakin kumpuaa aina vain kasvava voima, intohimo ja rakkaus lajia kohtaan.

Opin kirjasta muutamia seikkoja, ehkä useampia kuin yleensä kirjoista. Siksikin pidin siitä niin paljon.

Opin, että jos nautinnoista kieltäytyy elämässä tarpeeksi pitkään, ei ole enää mitään, mistä nauttia. Kieltäytyminen johtaa usein pikku hiljaa siihen, ettei asiaa enää tee mieli. Jos kieltäydyt vuosia suklaasta, sitä tuskin enää tekee mieli. Jos joskus laittaisikin palan suuhun, todennäköisesti tuntisi vain huonoa omaatuntoa. Ehkä kannattaa siis yrittää nauttia niistä asioista, joista nauttii. Ikävää, jos jonain päivänä heräisi sellaiseen todellisuuteen, ettei enää nauti mistään.

Wahlströmin valmentaja Ripa sanoi, että lajissa kuin lajissa parhaaksi tulee vain harjoittamalla itse lajia. Nyrkkeilijäksi ei tulla kuntopiiriä tekemällä tai maratoneja juoksemalla, vaan nimenomaan nyrkkeilemällä. Ja luovuus useissa lajeissa monesti voittaa mielettömän kestävyyden tai voiman. Uskon, että valmentajan sanoissa on viisautta.

Ehkä parhaiten itseeni kirjassa upposi Wahlströmin periksiantamattomuus. Kun hänelle sanottiin, ettei ole salille tulemista, se on vain miehiä varten, hän meni sinne entistä päättäväisemmin. Oksennustaudissa, oltuaan muutaman vuorokauden käytännössä syömättä ja pystyssä vain ripulilääkkeiden voimalla hän meni ja voitti Euroopan mestaruuden. Maatessaan sairaalassa kuoleman kielissä hän harmitteli, kun vasta leikatun vasemman käden kuntoutus saattaa jäädä vajaaksi.

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että intohimo rakentaa suurempia ja paremmin mieleen jääviä elämiä. Ei kenenkään elämä ole arvokkaampi kuin toisen eikä kukaan varmaankaan poistu elämästä enemmän voittajana kuin toinen, mutta kannattaisihan tämä yksi elämä kyllä elää täysillä. Nauttia ja nauraa, kun kerran niihin on annettu mahdollisuus!

Uuden vuoden alkaessa

Joululoma takana, uusi vuosi edessä. Uuden vuoden lupaukseni oli jatkaa joulun ajaksi keskeytynyttä karkkilakkoa. Olin viime syksyn syömättä karkkia, ja jotenkin olo tuntui tavallista tasaisemmalta ja terveemmältä.

Aina vuoden vaihtuessa tulee sellainen olo, että pitäisi tehdä jonkinlainen katsaus edelliseen vuoteen. Mitä saavutin? Tutustuinko ihmisiin? Mitä juttuja yleensä muistan edellisestä vuodesta?

Itse muistan aina parhaiten kesän. Kai auringolla sitten on niin iso merkitys. Kesä näkyy kirkkaampana kuin muu vuosi: pelit, ihmiset, retket, jopa työt. Joskus mietityttää, miksi esi-isämme vaelsivat aikoinaan tähän kylmään maahan. En ole ihan varma, tekeekö pitkä, kylmä kausi ihmisille hyvää, vaikka neljä vuodenaikaa toisaalta tuovat vaihtelua.

Viime keväänä ei tapahtunut kai muuta jännää elämässäni kuin tämän blogin aloittaminen. Syksy on sen verran lähellä, että sen muistan kyllä. Sulkapalloharrastuksen aloittaminen, hyvin menneet kurssit koulussa, uudet ihmiset.

Hahmotan vuosia aikajanoina. Vuosi 2014 on aikajana, joka alkaa tammikuusta ja päättyy joulukuuhun. Välille on merkattu pykäliä merkittävistä tapahtumista. On hämmentävää, että kevät on melkein tyhjää täynnä.

Aina ei voi elää täysillä, se on totta. Silti tuntuu pahalta, kun liian usein tulee elettyä toivoen jotain parempaa tai odottaen tulevaa. Niin syntyy tyhjyys. Tyhjyys syntyy, kun ei keskity hetkeen. Ei arvosta sitä, mitä on. Olla olemassa, exist. Tulevaisuus ei ole vielä olemassa, se on vain pään sisällä toiveina ja ajatuksina. On hyvä, että on toiveita ja ajatuksia, mutta oikea elämä ei tapahdu pään sisällä.

En yritä elää tätä kevättä täysillä, mutta yritän pysähtyä useammin. On niin helppo mennä eteenpäin, mutta pysähtymistä on opeteltava. Luja vauhti tyhjentää pään ja saa olon tuntumaan lentämiseltä; pysähtyminen järjestelee asioita pään sisällä ja terävöittää maailman.

Elämän tarkoitus ei varmaan ole mennä lujaa tai olla pysähdyksissä, ja siksi molemmat vaihtoehdot tuntuvat joskus turhilta. Mutta ihminen on olemassa, ja siksi näen tärkeäksi sekä etenemisen että pysähtymisen. Ilman etenemistä en jaksaisi pysähtymistä. Pysähtyminen taas on ihmisyyttä, tai niin kuin René Descartes sen 1600-luvulla ilmaisi: Ajattelen, siis olen.

Toiset ovat enemmän pysähdyksissä, toiset etenevät lujempaa. Jotkut hahmottavat elämää aikajanana, jotkut sykleinä, jotkut ympyränä.  Ehkä joku ei ole ikinä kokenut tarvetta tuollaiseen hahmottamiseen. Kai se on onnellisuus, joka värittää nuo hahmotetut viivat, ympyrät, syklit tai vaikka sitten sen päänsisäisen tyhjyyden.

On lähdettävä elämään kevättä, jossa olisi paljon värejä. En voi määrätä tapahtumien kulkuja, mutta voin vaikuttaa niihin ja tehdä päätöksiä. Ehkä päätös vähemmän sokerin kuluttamiseen voi olla yksi askel hyvään suuntaan minun elämässäni.

Nyt kun ajattelen asiaa, niin elämä on myös polku. Nykyhetki on aina polulla kohdassa, jossa polku kaartuu mutkan taakse. Taipumukseni on rynnätä katsomaan, mitä polun mutkan takaa löytyy. Nyt yritän katsoa ympärilleni ja nauttia pitempään siitä odotuksen tunteesta, ennen kuin riennän eteenpäin. Jännittää.

Pysähdyksissä

Kasvoilla nauru, sisällä hymy.

Sulavat liikkeet,

Jotka eivät voi satuttaa ketään

Ei mitään.

Hengityksen salpaava hetki

Reunan tullessa vastaan.

Suuri maailma siinä

Rikkomattomana.

Toisten kanssa voisi jatkaa,

Yksin on pysähdyttävä.

Kasvoilla ikävä, silmissä syvyys.

Pysähtyneisyys,

Joka satuttaa

Kun pinta väreilee saavuttamattomissa.

Siinä koko maailma, kokonaan.

Sen reuna

Ja tarve jatkaa matkaa.

Tarve olla kohtaamatta hetkeä.

Pysähdyksissä 17.12.2014

Joulufiilistelyä

We’re walking in the air

We’re floating in the moonlit sky

The people far below are sleeping as we fly

I’m holding very tight

I’m riding in the midnight blue

I’m finding I can fly so high above with you

Far across the world

The villages go by like dreams

The rivers and the hills

The forests and the streams

Children gaze open mouth

Taken by surprise

Nobody down below believes their eyes

We’re surfing in the air

We’re swimming in the frozen sky

We’re drifting over icy mountains floating by

Suddenly swooping low on an ocean deep

Rousing up a mighty monster from his sleep

We’re walking in the air

We’re dancing in the midnight sky

And everyone who sees us greets us as we fly

Mulla alkoi joululoma! Kuuntelen lempijoulukappaleitani, fiilistelen vapauden tuntua. Walking in the air on yksi suosikeistani. Siinä on jotain taianomaista. Sitä kuunnellessani voin kuvitella itseni lumen ja pakkasen maahan: pakkanen kimaltelee jokaisessa lumihiutaleessa ja jääkiteessä, pakkasviima saa posket punertumaan. Kaikki on valkoista, puhdasta, kylmää. On talvi. Minä rakastan talvea, pakkasta ja lunta. Kirkasta auringonpaistetta, joka heijastuu hangesta, tiheää lumituiskua, hurjia pakkasia, jäätä.

Oikeasti en rakasta talvea erityisesti, mutta tuota kappaletta kuunnellessani rakastan hetken. Jotenkin se sopii etenkin autoon kuunneltavaksi, ehkä koska kappale kertoo minulle ulkoilmasta, ulkoilma taas kertoo vapaudesta ja autolla ajo liittyy mielessäni vapauteen. Olla irrallaan kaikesta, edetä keskellä ei mitään. I’m walking in the air.

Ihan joulumieltä tuo kappale ei kuitenkaan tuo. Jos puhutaan todellisista lempijoulukappaleistani, päästään loputtomaan listaan. Pidän tosi paljon esimerkiksi lauluista Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, Me lapset pienet riennämme (virsi 32) ja Sylvian joululaulu. Toisaalta se riippuu yleensä täysin esittäjästä ja sovituksesta, mikä laulu kuulostaa hyvältä. Yksi tämän joulun suosikeistani on ollut esimerkiksi O Come, Emmanuel (The Piano Guys).

Tänä aamuna kuuntelin eilisen Joulumusiikin sävel on vapaa –radio-ohjelman tallennetta. Tuli lapsuus mieleen, miten monesti joulun alla avattiin radio ja kuunneltiin eri toivelaulukonsertteja. Ehkä tuolloin ne olivat niitä lapsille suunnattuja, mutta kuitenkin.

Fiilistellään, ihmiset, joulua! Tai fiilistellään jos siltä tuntuu. Mistä sinulle tulee joulu? Vai tuleeko joulu ollenkaan? Onko joulu mielensisäinen tunne vai tekeekö ympäristö joulusta joulun?