Mitä olen oppinut tällä viikolla?

Nyt on lauantai. Maanantaina opin jotain perheen tärkeydestä. Olin sukulaisten kanssa lomailemassa kun sairastuin vatsatautiin. Siinä sairastamisen ja puolitajuttomuuden lomassa melkein itkin onnesta, kun vähän väliä joku kävi kysymässä vointia ja tarjosi apuaan. Ihan kuin olisi ollut taas lapsi ja sairastanut kotona äitin hoidossa. Vaikka siteet kavereihin saattavat katketa, perhe on ja pysyy.

Siskon lasten kanssa touhutessa koin ymmärtäväni jotain ihmisen perimän merkityksestä. Olen monesti miettinyt, miten paljon perimä vaikuttaa ihmisen luonteeseen, ja mikä merkitys taas on ympäristöllä. Olen aiemmin päätynyt siihen, että loppujen lopuksi ympäristön vaikutus on suurempi. Olen ajatellut, että kenellä tahansa, missä tahansa, on mahdollisuudet menestyä, jos ympäristö siihen kasvattaa. Noita kahta niin erilaista alle kouluikäistä poikaa seuratessa jotenkin alkoi tuntua, että kyllä sillä perimälläkin on merkitystä. Toinen poika kertoi minulle mitä uskomattomimpia tarinoita, toinen taas kykeni sellaisiin urheilusuorituksiin, etten olisi ikinä edeltä käsin uskonut. Nyt tuntuu, että perimä tukee ihmisen luonnetta ja polkua johonkin suuntaan, mutta ympäristöllä on sitten mahdollisuus asettua vastapainoksi tai tukea vielä enemmän. Mutta jos perimä ei tue tiettyä polkua tai luonnetta, niin ympäristön on kyllä tosi haastava saada ihminen sinne. On tietysti mahdollista, että noiden kahden pikkupojan luonteeseen oli ympäristö jo ratkaisevasti vaikuttanut, jolloin havainnointini vain johti minua harhaan.

Eilen juttelin erään puolitutun tai puolikaverin kanssa lyhyesti. Tämä juttutuokio vahvisti käytännössä vasta kuulemaani teoriaa heikoista ja vahvoista siteistä (Mark Granovetter: The Strenght of Wiek Ties). Teorian mukaan vahvoihin siteisiin, kuten perheeseen tai ystäviin, tukeudutaan kriisissä ja muutoksissa (vrt. vatsatauti-tilanne), kun taas heikot siteet, kuten ehkä juuri tämä puolikaverini, tuovat elämään uusia ideoita ja ajatuksia. Jäin itse asiassa miettimään tosi pitkäksi ajaksi tämän puolikaverini käytöstä. Kukaan ei ollut koskaan sanonut asioita minulle niin suoraan kuin hän eilen – olin suorastaan mykistynyt. Itsellä on taipumusta usein päinvastaiseen eli asioiden kiertelyyn. En kuitenkaan loukkaantunut tuosta suoruudesta lainkaan. Kun lopulta sain kiinni siitä päällimmäisestä keskustelun jälkeisestä tunteesta, niin se oli ihailu. Ihailen, että joku voikin olla niin aito sanoissaan.

Tietysti olen myös lukenut muutaman päivän ajan Suomen historiaa ja kai oppinutkin jotain. Toisinaan aina kyllästyn olemaan sivistymätön ja innostun kamalasti sivistämään itseäni. Katsotaan nyt, miten kauan tämä into kestää. Ainakin vielä esihistoria, viikingit ja keskiaika ovat olleet suorastaan kiehtovia. Käykääpä esimerkiksi lukemassa Maunu Ladonlukosta ja rälssistä – historia on täynnä ihmeellisiä tarinoita!

Mitä sinä olet oppinut tällä viikolla? Olisi ihana kuulla oppimistarinoita ja inspiroitua niistä. Ja ehkä oppia jotain lisää niiden avulla.

Sukellus akateemiseen maailmaan

Mitä olen oppinut tällä viikolla?

On mielenkiintoista lähteä pohtimaan, mitä uutta päähän on tarttunut viikon aikana. Ensituntuma on, että lähinnä olen yrittänyt vaihteeksi ujuttautua takaisin akateemiseen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa hengaillaan yliopistolla, kuunnellaan puoliunessa professoreita aamutuimaan, keskustellaan fiksuja luennoilla, syödään meluisassa koulun ruokalassa ja ylipäätään tehdään paljon asioita, jotka eivät oikeastaan konkreettisesti vie mihinkään. Työn jälki on nopeasti tarkasteltuna nähtävissä vain läppärin sisuksissa, kun koulu-kansion alle kasaantuu yhä uusia ja uusia tiedostoja.

Toisaalta näin neljän vuoden yliopisto-opintojen jälkeen tuntuu, että myös ajatus kehittyy johonkin suuntaan. Omalla kohdalla kokonaisuuksien hahmottaminen on selkeämpää, kielenkäyttö formaalimpaa ja uusien asioiden oppiminen jollain tavalla tutumpaa, ikään kuin jokainen uusi asia kulkisi aivoihin tuttuja polkuja. Kielenkäytön muuttuminen melkein inhottaa, tuntuu että omasta ilmaisusta on kadonnut persoonallisuuden terävin kärki, kun tilalle sujahtaa helposti mitäänsanomattomia muotisanoja, kuten innovatiivisuus tai horisontaalinen. Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa on tärkeää käyttää tarkkoja, eksakteja ilmauksia, jotta asiat tulee ilmaistua kerralla selkeästi. Tieteellisessä maailmassa vallitsee omat sääntönsä, vähän kuin matematiikassa tai laissa. Sen sijaan vapaassa ilmaisussa kuuluisi vallita nimenmukaisesti vapaus. Henkilökohtaisesti arvostan myös vapaassa ilmaisussa tiettyjä sääntöjä, kuten kokonaisia lauseita tai isojen kirjaimien käyttöä, mutta noin periaatteessa kenttä on vapaa. Kentällä toimijat luovat tietyt sosiaaliset säännöt, joita noudatetaan kai lähinnä siksi, että tulisi kuulluksi. Jos esimerkiksi kirjoitat blogia, pidättäydyt ehkä tietyissä kieliopin normeissa, jotta lukijat ymmärtäisivät, ja että lukijoita ylipäätään riittäisi. Erottautuakseen on kuitenkin luotava oma tyylinsä, joka voi olla mitä tahansa runomittaisten lauseiden käytöstä huikean tietomäärän esittämiseen ymmärrettävästi. Minusta tuntuu, että minullakin oli joskus oma tyylini. Nyt tulee mieleen vain akateemisen maailman ilmaisut ja vaikutteet englannista. Äsken esimerkiksi mietin hetken tosissaan, miten ilmaista suomeksi I used to have. Entä tapa, jolla aloitin tämän kappaleen? On mielenkiintoista lähteä pohtimaan - kuin suoraan vasta kirjoittamani kandin jostain metatekstiosioista. Huh, luovuus ja persoonallisuushan tässä akateemisessa maailmassa näyttävät hukkuvan.

Aika suomalainen tapa mennä asiaan negatiivisen kautta: kun kysytään, mitä olen oppinut, kerron ensin, mitä en ole oppinut tai missä asiassa olen mennyt kehityksessä toiseen suuntaan. Ehkä kysymys oli turhan vaikeasti aseteltu. On tosi vähän asioita, jotka voi sanoa oppineensa muutaman päivän aikavälillä. Taidan ottaa mukaan siis myös asioita, joiden oppimisessa tai hahmottamisessa tunnen kehittyneeni edes hiukan viikon aikana. Jotta ekasta blogipostauksesta ei tulisi kamalan pitkää niin kerron vasta seuraavassa postauksessa, mitä oikeastaan opin.